Kun avaan television katsoakseni sarjaa tai elokuvaa, on pettymykseni usein suuri. Vaikka sarjojen ja elokuvien hahmojen moninaisuutta onkin viime vuosina pyritty lisäämään, näkyy tämä oikeastaan pääasiassa etnisten, sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Minun kaltaiseni hahmot, eli vammaiset, loistavat yhä usein poissaolollaan. Jos satun löytämään elokuvan tai sarjan, jossa on vammainen hahmo, läikehtii sydämeni ensin riemusta. Pian riemun tilalle tulee pelko. Sorrutaanko taas kliseisiin ja haitallisiin stereotypioihin?
Teksti: Pinja Eskola
Otetaan esimerkiksi Me Before You -elokuva, joka sai osakseen vuolaat kehut somekuplani vammattomista koostuvassa osassa ja osalta kriitikkoja. Paljon kertoo sekin, että elokuva perustuu bestseller-kirjaan. Jo esittelytekstin nähdessäni kurtistelin hiukan kulmiani. Annoin sille kuitenkin mahdollisuuden. Hetkeä myöhemmin menin henkisesti sykkyrään, sillä elokuvassa toistuivat pahimmat representaation sudenkuopista. Ensinnäkin, vammaista näyttelee vammaton. Toisekseen, vammainen rakastuu avustajaansa. Kolmanneksi, vammautunut henkilö ei kestä elämää vammautuneessa kehossa, ei edes löydettyään rakkauden, vaan tahtoo kuolla siitä huolimatta. Jos tuota narratiivia uskoo, on vammainen keho kamalin asia, mitä ihminen voi kokea.
Elokuvan hahmot olivat kuitenkin uskottavia ja samaistuttavia. Heidän tarinansa kosketti. Pahimmassa tapauksessa, ellei vinksahtanutta kuvausta pysähdytä miettimään, sen nielee sellaisenaan. Traagisen koskettavaan rakkaustarinaan verhottu viesti on selvä: vammaisen elämä on loputonta surkeutta ja vammaiset tahtovat aina kuolla. Vaikka ihmiset eivät ehkä tosielämässä kuvittelekaan mitään noin radikaalia, vahvistaa tämä mielikuvaa siitä, kuinka erilaisen toimintakyvyn omaavan ihmisen elämä on pelkkää kurjuutta ja taistelua. Poikkeava toimintakyky tuo mukanaan haasteita, joita vammaton ei ehkä osaa kuvitella, mutta näiden ohella elämme aivan tavallista elämää.
Aivan yhtä paha moka on kirjoittaa aina tarinoita, joissa vammainen tahtoo palavasti parantua vammastaan. Mahdollista menetettyä toimintakykyään voi kyllä kaivata, se on totta. Narratiivi kuitenkin syöttää ajatusta, jonka mukaan vastoin normeja toimiva keho on epäkelpo.
Intohimottomuuden ja intohimoisuuden problemaattisuus
Kautta aikojen vammaiset on nähty elokuvissa ja televisiossa vailla romanttisia suhteita tai seksuaalisuutta. Kun meillä yhtäkkiä sitten oli ruuduilla parisuhteita, pidettiin sitä vallankumouksellisena. Sitähän se tavallaan olikin. Saatoimme samaistua hahmoihin ruudulla ja tuon samaistumisen kautta oivaltaa seksuaalisuuden ja romanttisten ihmissuhteiden kuuluvan myös meille.
Ongelmana on se, että valtaosa ruudulla nähtävistä romanttisista suhteista muodostetaan avustajiin. Kyllä, näin voi tapahtua. Todennäköisempää on kuitenkin rakastua naapuriin, opiskelutoveriin, työkaveriin, tai siihen söpöön kahvilassa olevaan piikkitukkaan.
Miksi valkokankaalla nähty rakastuminen avustajaan on ongelmallista? Se toistaa stereotypiaa, jossa vammaisen läheiset ihmissuhteet ovat kaikki hoivasuhteita. Vamma ei ole sairaus, jota podetaan erillään muusta maailmasta ja ihmisistä. Vammaisen ja avustajan kohdalla kyseessä on työsuhde. Sen sekoittaminen rakkaudella on monin tavoin haasteellista: työsuhde olisi ensinnäkin lopetettava, sillä rakkaan velvollisuus ei ole auttaa. Jos työsuhdetta jatkettaisiin, miten se vaikuttaa työdynamiikkaan? Jatkuva representaatio voi antaa kuvan ilmiön yleisyydestä, ja väittää vammaisen deittailemisessa olevan jotain kummallista. Osa avustajista hyväksikäyttää tosielämässä asemaa, jossa vammainen on heistä enemmän tai vähemmän riippuvainen. Jos nähdään representaatioita vain avustajaan rakastumisesta, voi väärinkäytöksiin ja ehkä jopa väkivaltaan taipuvainen avustaja onnistua manipuloimaan vammaista uskomaan hänen käytöksensä olevan rakkautta. Hellät sanat siellä täällä voivat saada vammaisen, jolla ei ole kokemusta romanttisista suhteista, uskomaan käytöksen olevan normaalia.
Vammaisen hahmon ihmissuhteiden ja seksuaalisuuden representointi voi olla haastavaa vammattomille tekijöille hyvistä tarkoitusperistä huolimatta. Yksi esimerkki on Margarita With a Straw, joka paperilla vaikuttaa edustavan kaivattua raikasta tuulahdusta valkokankaalla nähtäviin vammaisiin. Siinä vammainen intialaistyttö rakastuu näkövammaiseen amerikkalaistyttöön. Hän päätyy kuitenkin pettämään tätä erään vammattoman miehen kanssa. Miehen ja intialaistytön välillä ei kuitenkaan näy minkäänlaista kemiaa, mikä antaa helposti kuvan, että vammainen lähtee jokaisen mukaan, joka vähän hymyilee hänelle. Päähenkilö paljastaa pettäneensä vasta, kun amerikkalaistyttö on matkannut Intiaan ja asuu vieraassa maassa päähenkilön perheen luona.
Tiedämme, kuinka suuri vaikutus representaatioilla on mielikuvien luomisessa silloin, jos jostain asiasta ei ole kokemusta.
Pinja eskola
Se, että vammainen päähenkilö tekee moraalisesti kyseenalaisia ratkaisuja, kiertää kyllä sudenkuopan, jossa vammaista hahmoa käsitellään silkkihansikkain ja tästä tehdään viaton superihminen. Margarita With a Straw ei kuitenkaan osaa käsitellä elämän harmaata aluetta, eikä päähenkilö varsinaisesti joudu tilille virheistään. Asenteet ohjaavat katsojan tulkintaa. Moni elokuvan arvostelija onkin tulkannut päähenkilön huonon käytöksen positiiviseksi vapautuneisuudeksi. Todellisuudessa me vammaisetkin voimme olla kusipäitä ja meitä tulisi kohdella sen mukaisesti silloin, kun siihen on aihetta.
Me jokainen tiedämme, kuinka voimakas vaikutus elokuvilla ja sarjoilla on ihmismieleen – jokinhan meidät tälle alalle on vetänyt. Tiedämme myös, kuinka suuri vaikutus representaatioilla on mielikuvien luomisessa silloin, jos jostain asiasta ei ole kokemusta. Muiden vähemmistöjen kohdalla haitallisiin representaatioihin on jo herätty. Missä on se hetki, jolloin havahdutaan vammaisuuden representaatioiden itseääntoistavuuteen?
Osana yhteisöä vailla sankaripukua
Mitä sitten kaipaan? Onhan vammaisia jo supersankareina, esimerkiksi X-men trilogiassa, eli eihän meitä siis nähdä pelkästään traagisina kohtaloina. Ongelma näissä supersankarielokuvissa on se, että supersankarin voimat ikään kuin ohittavat itse vamman. Vamma ei oikeastaan koskaan hankaloita hahmon elämää, tai suuremmin vaikuta siihen. Professori Xavier kyllä liikkuu sähköpyörätuolilla, mutta mitään muuta merkitystä vammalla ei ole. Vaikka vamma on tosielämässäkin vain ominaisuus, ei tämä vastaa millään tavoin todellisuutta.
Vastaavasti vammaiset voidaan kuvata huippuälykkäinä, tai taiteellisesti huippulahjakkaina. Joukostamme toki löytyy tällaisiakin ihmisiä. Jos vammaisia kuitenkin nähdään vain huippuyksilöiden asemassa, ruokkii se jo ennestään voimakkaina olevia ajatuksia: vammainen on jollain tavalla poikkeava. Vammaiselle kyseinen representaatio puolestaan lisää jo olemassa olevaa kompensoinnin tarvetta, sillä meihin iskostuu jo pienenä ajatusmalli, jonka mukaan täytyy olla mahdollisimman itsenäinen.
Kaipaan representaatioita, joissa meidät nähdään yhtenä muista. Joissa vamma on yksi ominaisuus muiden joukossa.
pinja eskola
“Sun keho sentään toimii ja sulla on terveytesi”, on puolestaan lause, jolla kuulee lohdutettavan ulkonäköpaineista ja -ahdistuksesta kärsivää ystävää. Molemmat kommentit sulkevat vammaiset ulos. Tarvitsemme usein päivittäisessä elämässä muiden apua. Kehomme eivät aina vastaa käskyihin kuten niiden oletetaan vastaavan. Niinpä arkielämässä koemme jatkuvaa tarvetta olla paitsi älyllisesti teräviä, myös sosiaalisesti läsnä muille ihmisille. Joskus teemme näin jopa omien rajojemme kustannuksella. Juuri siksi näiden toksisten kuvastojen on muuttuva.
Kaipaan representaatioita, joissa meidät nähdään yhtenä muista. Joissa vamma on yksi ominaisuus muiden joukossa. Sellaisia, joissa vammaista ei nosteta jalustalle tai surkutella. Tarinoita, joissa ehkä mainitaan luonnollisissa sivulauseissa vammaisen kohtaamia haasteita, kietomatta kuitenkaan koko tarinaa poikkeavan toimintakyvyn ympärille. Olemme muutakin kuin rajoitteemme. Haluan nähdä tarinoita, jossa vammainen tarkoittaa muutakin kuin pyörätuolia käyttävää. Tarinoita, joissa olemme tulisieluisia rakastajia, tasavertaisia kumppaneita. Kertomuksia, joissa mokailemme ja kokeilemme rajojamme. Kertomuksia, joiden luomisessa on kuultu meitä ja meidän kokemuksiamme.
Vähemmistön kuunteleminen avainasemassa
Eräs esimerkki loistavasta vammaisuuden representaatiosta on Netflixin sarja Special. Se kertoo CP-vammaisesta Ryanista, joka saa työpaikan lehdestä. Sarjassa kuvataan haasteita, joihin vammainen saattaa törmätä: kykyjen epäily, vanhemman ylihuolehtivaisuus tai vaikkapa vammasta johtuva fetisointi. Näihin ei kuitenkaan jäädä jumiin, vaan ne näytetään elämässä vastaan tulevina elementteinä. Sarjan käsikirjoittaja on vammainen ja näyttelee päärooliin, mikä tuo samaistuttavuuteen uuden ulottuvuuden.
Tällä hetkellä vammaisuuden kuvastoja vaivaa myös tietty kapeus: näyttöpäätteillämme ja valkokankaillamme nähtävä kuvaus vammaisuudesta typistyy liikuntavammaisiin. Miksi tämä on ongelmallista? Koska tällä hetkellä muihin vammaryhmiin kuuluvat ihmiset eivät näe itseään elokuvissa, eivätkä he löydä samaistumispintaa. Samaan aikaan vammattomien käsitys vammaisuudesta voi muotoutua käsittämään vain liikuntavammaiset ja muita vammaisia, sekä heidän kokemuksiaan tai avuntarvettaan, saatetaan kyseenalaistaa.
Kun luodaan kuvastoja, on tärkeää kuunnella yhteisöltä tullutta palautetta. Yleensä palautteeseen on syynsä, joten omien valintojen taipumaton puolustelu ei välttämättä ole kannattavaa. Esimerkiksi Atypical -sarja toimi hienosti saatuaan palautetta siitä, ettei se ollut huomioinut tarpeeksi autisteja sarjan tekoprosessissa; olihan sarjan päähenkilökin todellisuudessa roolin huikean hienosti vetävä vammaton. Sarja teki korjausliikkeen ja seuraavilla kausilla sivurooleissa nähtiinkin autismin kirjolla olevia näyttelijöitä.
Vammaisuutta on alettu viime vuosina kuvata enemmän sarjoissa ja elokuvissa. Vaikka monet meistä vammaisista ovatkin nostaneet representaation ongelmakohtia esiin, sorrutaan klassisiin kliseisiin yhä. Erilaisuutta ei representoida tarpeeksi, jotta sen olisi mahdollista normalisoitua. Jotta saadaan värikästä ja virkistävää vähemmistörepresentaatiota, on käytävä keskustelua vähemmistöjen kanssa.
Teksti: Pinja Eskola