Jos mietitään televisio- tai elokuvatuotantoja Suomessa, huomataan, että vain aniharva vammainen työllistyy alalla. Asiaan on kuitenkin tultava muutos, sillä mikäli halutaan lisätä representaatiota sarjoissa ja televisiossa, täytyy tekijätiimeihin saada vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.
Representaatiolla on jopa koomisen paljon vaikutusta siihen, miten hahmotamme maailmaa. Vaikutuksen mukana tulee myös vastuuta. Sellainen henkilö, jolla ei ole kokemusta vähemmistöön kuulumisesta, ei voi yksinään kirjoittaa uskottavasti vähemmistöön kuuluvien tarinoita. Hänen on kuunneltava muita, eli heitä, jotka tietävät, mitä painolastia vähemmistöstatuksen mukana tulee.
Vähemmistöjen representaatio on tärkeää paitsi niille, jotka kyseiseen ihmisryhmään kuuluvat, myös ennen kaikkea niille, jotka siihen eivät kuulu. Erilaisuus normalisoituu vain silloin, kun se on näkyvää. Jos se on poissa silmistä, on se poissa myös mielestä, ja näin eriarvoisuus säilyy.
Tarinat ovat merkityksellisiä kaikille
Kun puhutaan tuotannoista, joiden keskiössä on vammainen tai muu vähemmistöön kuuluva hahmo, kuullaan usein: “Onko tämä tarkoitettu vain vammaisille, kun päähenkilökin on vammainen?“ Kysymys on mielestäni absurdi, sillä kukaan ei esitä samaa kysymystä silloin, kun päähenkilö on vaikkapa supersankari.
Yleisö voi mutkattomasti samaistua Deadpooliin, mutta vammainen päähenkilö etäännytetään itsestä. Miksi? Siksikö, että vammautuminen voi koskettaa meistä aivan jokaista, ja se – kiitos median näyttämien traagisten kohtaloiden – on kamalinta, mitä ihminen voi kuvitella kohtaavansa?
Jotta ihmiset näkisivät vammaisuutta koskevien elokuvien olevan aivan kaikille, eikä vain meiltä meille, tulee vammaisuutta representoida yhä monipuolisemmin. Meitä tulee nähdä erilaisissa rooleissa, aktiivisina tekijöinä. Jotta ei sorruta kulahtaneisiin ja paikoin haitallisiin kuvauksiin, on kuunneltava vammaisia itsejään.
Tarjoamamme näkemykset eivät kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä, vaan aitoa työtä, jota on syytä arvostaa. Kun vammainen konsultoi käsikirjoitusta, ovat paineet hänen niskassaan. Hän on vastuussa produktion lisäksi myös yhteisölleen. Konsultaation lisäksi meitä voi hyödyntää käsikirjoittajina; meillä varmasti on paljon kerrottavaa. Tiedämme, millaisia kuvauksia olisimme halunneet nähdä. Tiedämme yhteiskunnallisista epäkohdista, ja miten niistä voisi kirjoittaa ilman ylimääräistä sääliä. Käsikirjoittajalla on samanlaista vastuuta kuin konsultilla. On kuitenkin muistettava, etteivät vammaiset välttämättä tahdo kertoa tarinoita vain omista lähtökohdistaan, eikä meiltä voi sellaista odottaa.
Totutut työtavat muutokseen
Elokuva- ja TV-ala on raskas. Työmarkkinoilla ylipäätään vallitsee epäilys vammaisten työkyvystä. Me kyllä itse tiedämme, millaista työtä kykenemme tekemään, emmekä hae työtä, jollaista emme voisi ottaa vastaan. Jos vammainen pyrkii mukaan produktioon, on syytä miettiä, johtuuko mahdollinen rekrytoinnissa empiminen tiedostetuista tai tiedostamattomista ennakkoluuloista?
Kaikki työtehtävät eivät tietenkään sovi kaikille. On täysin eri asia työskennellä saippusarjassa, kuin aavikkokuvauksissa. Jos vammainen on vasta aloittelemassa uraa alalla, hänellä ei välttämättä ole käsitystä siitä, millaista alalla työskenteleminen käytännössä on. Se, ettei vammainen pysty työskentelemään jossain tuotannossa, ei tarkoita, etteikö hän kykenisi työskentelemään missään tuotannoissa.
”Usein kuvauspaikat ovat esteellisiä ja esteettömyys onkin monesti viimeinen asia, jota lokaatioita scoutatessa mietitään. Jotta meitä saataisiin mukaan tuotantoihin, tulisi tämäkin huomioida mahdollisuuksien mukaan.”
Pinja eskola
Jotta ymmärrettäisiin, millaisia tarpeita vammaisella on liittyen hänen parhaan työpotentiaalinsa valjastamiseen, tulee hänen kanssaan käydä aiheesta keskustelua. Jokainen vamma ilmenee eri tavoin ja tarpeet voivat vaihdella tuotannosta toiseen. Jokaiselle on yhdenvertaisuuslain nojalla tarjottava kohtuulliset muutokset työoloihinin, jotta hän kykenee tekemään töitä. Tällä alalla työtä tehdään mitä raskaimmissa jaksoissa, jopa 16-tuntisia päiviä. Vamma tai sairaus ei estä vammaista työskentelemästä täysillä tuotannoissa, mutta joihinkin vammoihin tai sairauksiin voi kuulua esimerkiksi kroonista väsymystä tai helposti uupumista. Olisikin hyvä miettiä, voisiko työpäivien pituutta mahdollisesti inhimillistää, tai tarjota kaikille sitä tarvitseville kunnollinen lepopaikka silloin, kun heitä ei aktiivisesti tarvita setissä. Levännyt työntekijä on paljon tuottavampi.
Usein kuvauspaikat ovat esteellisiä ja esteettömyys onkin monesti viimeinen asia, jota lokaatioita scoutatessa mietitään. Jotta meitä saataisiin mukaan tuotantoihin, tulisi tämäkin huomioida mahdollisuuksien mukaan.
Tuotantoihin ei suinkaan tarvita vain liikuntavammaisia tekijöitä, vaan myös muita vammaisia. Tämä on tärkeää siksi, että mielikuva vammaisesta vain tuolia käyttävänä henkilönä laajenisi käsittämään myös muunlaisia vammoja. Lisäksi se, että tuotantoihin otettaisiin esimerkiksi sokeita, kuuroja tai kehitysvammaisia, sallisi erilaisten vähemmistötarinoiden kertomisen. Erilaiset vammat tuovat mukanaan erilaisia huomioitavia asioita. Niistäkin pääsee jyvälle keskustelemalla.
Elokuva-alan monipuolistaminen on kannattavaa: se normalisoi erilaisuutta. Toisaalta se tarjoaa vammaiselle mahdollisuuden elättää itsensä ja olla toteuttamassa mahdollista unelmaansa, sekä olla mukana luomassa merkityksellisiä tarinoita. Jotta vammaisten työllistäminen olisi mahdollista, vaatisi se muutoksia alan totuttuihin työkäytäntöihin.
Teksti: Pinja Eskola