Käsikirjoittaja-näyttelijä Eeva Putro Tove-elokuvan ensi-illassa.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja: tupla-ammatin ilot ja huolet

“Oletkos sä nyt sitten siirtynyt kokonaan kirjoittajaksi?”

Tämä kysymys, jonka kuulen nykyään melko usein, aiheuttaa minussa sekalaisen joukon tunteita. Hätäännystä, pahoinvointia, epävarmuutta, ärtymystä, pelkoa, huvittuneisuutta, vihaa. Inhottava tunnecocktail. Mielessä sinkoilee kysymyksiä. Olenko kelvoton näyttelijä? Toivotaanko siirtymistäni pois kentältä? Onko kiellettyä olla kahdessa ammatissa? Halutaanko minut määritellä ulkoapäin kirjailijaksi? Miksi? Onko kirjoittaminen jotenkin hienompaa? Niin hienoa, että on itsestäänselvyys, että jos pystyy niin myös haluaa kirjoittaa? Punnitseeko tuo minua? Kumpi olen? Mikä olen? Miksi ajatus tuntuu pahalta? Johtuuko se näistä silmälaseista? Apua, miksi en laittanut piilareita? Haluan pois. Mitä tein väärin?

Pääkuvassa käsikirjoittaja ja näyttelijä Eeva Putro Tove-elokuvan ensi-illassa.

Tiedän kyllä, että kysymykset ovat vain viatonta small-talkia, uteliaisuutta. Johtuvat siitä, että vuosien näyttelijänuran jälkeen olen yhtäkkiä pompannut yleisön “tietoisuuteen” Tove-elokuvan käsikirjoittajana. Ei ole kuitenkaan oma valinta, mistä puuhasta sitä tietoisuuteen nousee. Ei ainakaan minun. Se tuntuu sattumanvaraiselta käänteeltä johon en voinut itse vaikuttaa.

En todellakaan halua vaikuttaa arrogantilta tai ylimieliseltä. Tiedän, että moni vaihtaisi kanssani paikkaa. Oikeasti olen ihan helvetin kiitollinen. Ja ylpeä siitä, mitä teimme. Mutta samaan aikaan olen identiteettikriisissä. Vaikka se ehkä absurdilta kuulostaakin, koen yhä voimakkaasti identifioituvani näyttelijäksi.

Tove Jansson taisi kokea samansuuntaisia tullessaan tunnetuksi Muumeista, vaikka hän halusi sisimmissään vain maalata. Ehkä juuri siksi ymmärsin häntä ja kirjoitin hänestä. Onko se kohtalon ivaa?

Kuka minun päähäni edes sen takoi, että ihmisellä pitää olla yksi selkeä ammatti? Kyllä sitä kaikkialta kuulee. Jopa eräs kansainvälisesti menestynyt roolittaja, Nancy Bishop, painotti meille näyttelijöille eräällä casting-kurssilla, että älkää ikinä selittäkö kotisivuillanne mitä kaikkea muuta teette. Olkaa vain näyttelijöitä. Sivuammatit herättävät roolittajassa ajatuksen, että tyyppi ei ole tosissaan. Toisaalta tiedän, että esimerkiksi ihan hiljan erään elokuvan nimirooliin haluttiin pitkään ulkomaalainen näyttelijä, joka on ammatiltaan myös ohjaaja. Ei se aina näytä haittaavan, että taiteilija onkin monilahjakas. Myös agenttini Lene Seested tapaa sanoa minulle, että kerro aina kirjoittamisestasi. Nykyään sitä pidetään arvossa.

Välillä kuitenkin tuntuu, ettei kirjailijan kuuluisi haluta näytellä. Etenkään omissa töissään. Ja miksi ei? Sitä katsotaan vähän vinoon. Ihan kuin olisi jotenkin kieron itsekäs. Haluta ottaa itselle paras osa kakkua, kun paskan talikointi on ohi. Eihän se täällä vaatimattomuuden luvatussa maassa käy. Mieluummin pitäisi muurata itsensä sinne kirjoituskammioon ja hankkia peräpukamat, kysta ja makuuhaavat. Vajota yksinäisyyteen, lähetellä uumenista tekstejä tuottajille, ohjaajille ja näyttelijöille, jotka voivat sitten markkinointivaiheessa esitellä tarinan omanaan. Kirjoittajan on hyvä pitää se fiksu kirjoittajanaama ihan vaan piilossa, eikö? Onhan meillä näitä eturivin näyttelijöitä, jotka on jo totuttu pääosissakin näkemään, ei me sua kaivata.

Mutta minä kaipaankin teitä! En ole valmis luopumaan ammatista, johon suurella innolla valmistuin ja jota olen tähän saakka onnellisena harjoittanut. En ainakaan vain sen vuoksi, että satun nykyään olemaan myös käsikirjoittaja.

Eeva Putro Tove Janssonin Haru-saarella residenssissä kirjoittamassa seuraavaa pitkää elokuvaa, jossa kirjoittaja myös näyttelee. 
Eeva Putro Tove Janssonin Haru-saarella residenssissä kirjoittamassa seuraavaa pitkää elokuvaa, jossa kirjoittaja myös näyttelee. Kuva: Maria Björklund

Googlaan sanaparin actor writer ja saan heti luettavakseni artikkelin jossa The Officen kirjoittajista neljä olivat setissä myös näyttelijöinä. Tämä yllättää. Ja hymyilyttää. Tiedän ennalta Lena Dunhamin, tiedän Sacha Baron Cohenin. Hymyilyttää enemmän. Kuka heille kehtaisi valittaa, että miten sinä nyt omassa käsikirjoituksessasi näyttelet. Ja kun asiaa kunnolla ajattelee, ovat kai he aivan yhtä oikeutettuja valintaansa kuin ohjaajat, jotka kirjoittavat itselleen ohjattavaksi käsikirjoituksen. Ainut ero on, että nämä tyypit ovat näyttelijöitä. Heitä, joiden ammatti ja intohimo on sulautua roolihahmoon ja etsiä totuutta siitä pisteestä käsin.

Juttelin vastikään näyttelijä David Kozman kanssa, joka muutti yli kymmenen vuotta sitten Suomeen, ja totesi, ettei hänellä ole mahdollisuuksia näyttelijänuraan. Kaikki ajattelivat, ettei tuo voi olla näyttelijä, koska hän ei ole valmistunut teatterikorkeakoulusta. Lisäksi hän oli ulkomaalainen. Mutta Kozma ei lannistunut vaan päätti alkaa ohjaamaan. Hän perusti Post Theatre Collective -teatteriryhmän ja näytteli itse omissa näytelmissään, koska hänellä ei ollut varaa palkata tarpeeksi näyttelijöitä. Tämän seurauksena hänet alettiin näkemään ja pyytää myös muihin tuotantoihin näyttelijäksi. Nykyään hän näyttelee Suomessa tv-sarjoissa ja teattereissa – ja lisäksi ohjaa. Ja hyvin ohjaakin. Muun muassa näytelmää, jossa tällä hetkellä näyttelen – ja jonka kirjoittamiseenkin osallistuin. David on erittäin taitava molemmissa ammateissaan ja ihailen hänen asennettaan kaikin tavoin.

Joidenkin tuttujeni mielestä olisi kuitenkin tärkeää, että pystyisin tekemään kirjoittamista itsenäisesti, ilman ajatusta palkintona odottavasta näyttelemisestä. Päätinkin ryhtyä tähän, kun minua pyydettiin viime keväänä käsikirjoittamaan animaatiolyhytelokuvaa. Se oli oikein hauskaa ja nautin siitä, että sain tehdä huippuammattilaistiimissä töitä käsikirjoittajana, ihan vain luomisen ilosta. Onneksi työ oli kuitenkin suhteellisen lyhytkestoinen, eikä minua harmittanut niin paljon, että en saisikaan kaiken päätteeksi olla – animaatiohahmo.

Tupla-ammatista on kuitenkin ihan käytännön hyötyä. Näyttelijätausta auttaa valtavasti kirjoittamiseen. Näyttelijä on usein harjoittanut mielikuvitustaan ja prepannut kykyä sulautua mihin tahansa henkilöhahmoon. Mietin itse aina hahmojen taustat tarkasti ja teen mentaalista työtä ymmärtääkseni roolihenkilöäni. Se auttaa kirjoittaessa. Olen yleensä myös innokas tekemään uudestaan, jos ei ihan ekalla kerralla mennyt nappiin. Vähän aikaa tekstikin tuntuu omalta lapselta, mutta nopeasti tulee helpotus, kun saa heittää vanhan roskikseen ja rakentaa uutta. Aivan samaa mitä näyttelijänä teen. Nautin tilanteista, joissa ohjaaja heittää ideoita ja tehdään uusiksi. Terästäydyn ja innostun. Haluan tehdä paremmin!

Näyttelijätausta auttaa valtavasti kirjoittamiseen. Näyttelijä on usein harjoittanut mielikuvitustaan ja prepannut kykyä sulautua mihin tahansa henkilöhahmoon.

Eeva Putro

Sekin, että identiteetti ei ole niin vahvasti kiinni kirjoittamisessa, on etu. On helppoa kuulla palautetta kirjoitelmistani. Myönnän nopeasti, että ne ovat kelvottomia ja vaativat uudelleenkirjoittamista. Naureskelen päälle. Ei sillä nyt niin suurta merkitystä ole, mitä tulin kirjoittaneeksi. Tämä antaa tiettyä terveellistä kepeyttä.

Kirjoittaminen on usein yksinäistä miettimistä, omia ratkaisuja. Tämä on minulle monesti aika vaikeaa. Onko se ihan vain luonteenpiirre, vai kumpuaako tämäkin näyttelijätaustasta? Joka tapauksessa, tarvitsen kommunikaatiota, vastaväitteitä, keskustelua ja ehdotuksia innostuakseni. En tietenkään ole aina samaa mieltä, mutta oikean suunnan selvittämiseksi tarvitsen eriävän mielipiteen ja siitä virinneen keskustelun.

Miten kirjoittaminen sitten vaikuttaa näyttelemiseeni? Ainakin niin, ettei minulla ole enää samalla tavalla hätääntynyt olo kuin aikaisemmin, jolloin pelkäsin koko ajan työttömyyttä! Levoton mieleni on tyydytetty, kun saan luoda riippumatta siitä, olenko töissä teatterissa tai kuvauksissa. Lisäksi uskon, että minulla on näyttelijänä hieman laajempi näkemys, kun olen nähnyt vähän isomman kuvan tuotannosta. Tajuan herkemmin mikä on osani painoarvo. Pystyn suhteuttamaan tekemistä hienovaraisemmin.

Tove-elokuvan kuvauksista. Oikealla Eeva Putron esittämä Maya. Kuva: Zaida Bergroth.

Tove-elokuvassa minulla ei ollut kirjoittajana rooleihin sanavaltaa. Olin kuitenkin todella iloinen saadessani kuulla, että tuotanto ja ohjaaja halusivat minut näyttelemään Mayaa. Saisin olla Toven läheisin ystävätär! Rooli, jota olin rakentanut ajattelematta itseäni hänenä. Kirjoittaminen sai lisää iloa, bensaa, öljyä, sähköä, värejä! Ehkä se voisi olla jatkossakin tällaista, mietin. Kuvauksissa minua ei asetelma häirinnyt. Plari tuntui aivan samanlaiselta kuin kaikki muutkin plarit, joita olin aiemmissa tuotannoissa hipelöinyt. No jaa. Ehkä olin ihan pikkuisen iloisempi. Se tuntui ainakin mukavan ihmeelliseltä, että kaikki ne hahmot, joita olin kammiossani kuvitellut, olivat yhtäkkiä siinä, edessäni, lihaa ja verta. Tuntui huimaavalta ajatella, että kaikki nämä näyttelijät etsittiin tähän kirjoittamani perusteella.

Tällä hetkellä kirjoitan paljon myös teatteriin. Kaikissa näissä tuotannoissa on itsestäänselvyys, että olen myös lavalla. Kirjoitan myös pitkää elokuvaa, jonka ohjaaja sanoo jokaisessa palaverissa kaikille, että tässä meillä on sellainen ehto, että pääosanesittäjä istuu tuossa. Osoittaen minua. Siitä tulee iloinen olo. Sellainen, että hei juuri tällaista elämäähän minä halusinkin elää.