Näyttelijä Pietu Wikström metrossa elokuvassa Fucking with Nobody.

Muunsukupuolisuus ja näyttelijäntyö: Työskentelyn lähtökohtana pitäisi olla ymmärrys työryhmän monimuotoisuudesta

Muunsukupuoliseksi identifioituvat näyttelijät Niklas Rautén ja Pietu Wikström avaavat näkemyksiään näyttelijäntyöstä. Heidän mukaansa binäärinen ajattelu typistää henkilöhahmoja ja luo turhia raameja, joiden kyseenalaistaminen olisi erittäin tärkeää. Riittävää tarkkuutta vähemmistöhahmoihin ei saavuteta, ellei itse työryhmä ole monimuotoinen.

Pääkuvassa näyttelijä Pietu Wikström elokuvassa Fucking with Nobody.

Straight passing, eli heteron cis-miehen tai naisen muotiin menevä olemisen tapa, saattaa monelle olla käsitteenä vieras. Varsinkin, jos sitä ei koskaan ole joutunut arjessaan tai työssään ajattelemaan.  

Jos puhutaan näyttelijäntyöstä, jo pelkästään binääriseen nais-mies-sukupuolijakoon sidotut roolit ja roolihahmot saattavat olla todella kapeita. Monesti etenkin draamassa näemme hyvin typistettyä nais- tai mieskuvaa, jota esittävät hyvin usein samat yleisölle jo tutuksi tulleet kasvot. 

Tämän lisäksi kentällä toimii myös muunsukupuolisia tekijöitä, jotka eivät identifioidu kaksinapaiseen mies-nais-sukupuolijakoon. Muunsukupuolisuus on sukupuoli-identeetti, joka ei ole yksiselitteisesti miehen tai naisen identiteetti, vaan näiden yhdistelmä tai aivan muuta. Hyvin ahdas binääriin sidottu näyttelijäntyö tekee heidän työstään entistäkin kapeampaa.

– Opinnoissa itsessään taiteellinen työskentely oli rikasta ja ilmapiiri oli vastaanottavainen. Paine tuli ennemmin opintojen ohessa tehdyistä töistä, joissa varjosti tunne, että minun täytyy opetella näyttelemään miestä. Tai opetella miehenä näyttelemään vakuuttavasti, avaa muunsukupuoliseksi identifioituva näyttelijä Niklas Rautén.

– Roolihenkilöiden sukupuoli on omannut jonkun tietyn oletetun estetiikan, ja musta tuntuu, että näyttelijöitä on koulutettu tietyllä tavalla tosi pitkään. Eri sukupuolisia näyttelijöitä on koulutettu eri tavalla, jos nyt binäärisesti puhutaan, miesnäyttelijöitä tietyllä tavalla ja naisnäyttelijöitä tietyllä tavalla.

Rautén on tehnyt muun muassa vierailevia rooleja elokuvissa tai tv-sarjoissa, kuten Aikuiset ja Baby Jane. Näyttelijäksi hän valmistui Tampereen yliopiston Nätyltä keväällä 2021. Hän on saanut tehdä queer-teemaa ympäröiviä rooleja, mutta on joutunut pohtimaan, olisiko tarpeeksi vakuuttava näyttelijä, jos ei tekisi jotain todella maskuliinista roolia.

– Pelkäsin, etten olisi riittävän muuntautumiskykyinen. Tai että kentällä nähdään, etten pystyisi esittämään joitakin rooleja. Toki nyt jälkiviisaana ajattelen, että queer-teeman sisällä olisi ollut omalle taiteelliselle työlle ja kokeiluille enemmän tilaa. Nyt vasta ymmärrän, että oma taiteellinen ajatteluni on tärkeää.

Straight passingistä puhuu myös muunsukupuoliseksi identifioituva näyttelijä Pietu Wikström. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta 2019, ja sittemmin hänet on nähty muun muassa Hannaleena Haurun ohjaamassa Fucking with Nobodyssa sekä kauhusarjassa Hiljaisten palvelijat.

– Olen ollut vuosia hyvin straight passing, ja se on varmasti vaikuttanut siihen, että ylipäänsä olen päätynyt näyttelijäksi ja tällaiseen pisteeseen urallani. Nykyään minulle tarjotaan enemmän ei-binäärejä hahmoja, mutta olen myös alkanut haaveilemaan sellaisista hahmoista, joita cis-miehet usein saavat näytellä; pahiksia tai muita kusipäitä. Toiveeseen ei sinällään liity vaateita hahmon sukupuolesta, hän kertoo.

Molemmat ovat sitä mieltä, että straight passing on alan rakenteissa ja se on vaikuttanut omaan työhön. Työssään menestyy parhaiten, jos pystyy tuottamaan tiettyä miesmaskuliinisuuden estetiikkaa.

– Mieshahmojen estetiikassa maskuliinisuuden määrä ja toksinen maskuliinisuus saa jatkuvasti tilaa ja huomiota. Koen, että sen horjuttaminen on monimuotoisuuden elinehto, Rautén lisää.

Niklas Rautén lyhytelokuvan Varjojuhla kuvauksissa. Kuva: Julia Rumyantseva

Liian binääriin lukkiutunut ajattelu supistaa

Valloillaan tuntuu olevan käytäntö, että näyttelijävalinnoissa vältetään ottamasta riskejä. Tuotannoissa saatetaan ajatella, että jokin on liian vierasta tai outoa yleisölle, koska yleisö on tottunut tietynlaisiin hahmoihin ja näyttelijätyyppiin.

Tämän lisäksi usein fiktiossa binäärinen sukupuoli on hyvin olennaista riippumatta siitä, olisiko sukupuoli itsessään tarinan kannalta merkityksellinen. Molemmat toivovatkin, että olisi enemmän rooleja tarjolla binäärin ulkopuolelta, ja että sille muunsukupuoliselle väelle olisi olemassa tilaa myös draamassa.

– Olisi kiinnostavaa, jos roolittajat ja ohjaajat uskaltaisivat katsoa enemmän näyttelijän oman persoonan ulkopuolelle ja nähdä potentiaalia moniin rooleihin, Wikström sanoo.

– Tarkoitukseni ei ole häivyttää sukupuolta ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan olemassa, vaan pohtia sitä, mitkä ovat ne tekijät jotka tekevät binäärisyydestä niin olennaisen. Ajattelun tarkkuutta kaipaisin draamaan, Rautén lisää.

Mikäli tuotannoissa katse laajenisi myös oletetun näyttelijätyypin ulkopuolelle, saattaisi toisenlainen näyttelijävalinta parhaimmillaan rikastuttaa roolihahmoa omalla tavallaan. Rauténin mukaan tiukkojen binääristen ajattelumallien purkaminen ja pohtiminen avaisi mahdollisuuksia esimerkiksi syventää hahmon kaarta ja taustaa suuntiin, joita ei aiemmin tullut ajatelleeksi.

– Toivoisin, että se fiktio mitä kirjoitetaan, laajentaisi meidän näkemyksiä maailmasta sen sijaan, että se typistää sitä. Tällä hetkellä typistystä tapahtuu todella paljon. Meidän pitäisi ajatella millainen tämä maailma voisi olla, tai miltä tämä maailma voisi näyttää, hän sanoo.

Lisää tarkkuutta monimuotoisuuteen

Tarkkuus lähtee jo käsikirjoittamisen tasolta. Millaisia rooleja kirjoitetaan ja millaisesta positiosta käsin vähemmistörooleja kuvataan. Rautén täsmentää, että vaikka kirjoitetaan vähemmistöhahmoja tv-sarjoihin, usein hahmoja kuitenkin käsitellään enemmistön näkökulmasta. Tällöin asetelma on esineellistävä tai muuten toiseuttava, ja katsoo hahmojen tarinoita aina tietyn linssin läpi. 

Hän lisää, että usein vähemmistöhahmot vieläpä näytellään jonkun enemmistöihmisen toimesta. Tällöin hahmon kokemusmaailma ei ole millään tavalla olemassaoleva, vaan esineellinen ja jopa näennäinen.

– Milloin joku vähemmistön rooli tai tarina on esineellistetty versio oikeasta näkyy sillä, jos he eivät koskaan ole tarinan keskiössä vaan aina sivurooleja. Se näkyy myös käsikirjoituksen tasolla, jos nimet on vaikka androgyyni juhlavieras tai homo. Henkilöhahmoilla ei ole sielua, vaan ne ovat kuvittamassa ja rikastuttamassa jotakin sellaista maailmaa, jonka läpi katsotaan jotain toista jolla ei ole niin validi tapa olla ja elää.  Se on jotain hassun hauskaa sivussa olevaa, mutta hahmo ei ole elossa oikeasti, Rautén sanoo.


Henkilöhahmoilla ei ole sielua, vaan ne ovat kuvittamassa ja rikastuttamassa jotakin sellaista maailmaa, jonka läpi katsotaan jotain toista jolla ei ole niin validi tapa olla ja elää.

Niklas Rautén

Tärkeää olisikin pysähtyä pohtimaan, kuinka monimuotoisuuden lisääminen oikeasti tapahtuisi. Alalla halutaan edistää tasa-arvoa ja monimuotoisuutta, mutta joustavatko alan rakenteet enempää kuin sen verran, että luodaan sivurooleihin ei-binäärisiä hahmoja vain siksi, että koko tuotannon tasa-arvo kysymykset voidaan kuitata toteutuneiksi. Tällaista ratkaisua tuskin kukaan haluaa.

– Sitä ei oikein ymmärretä, että jos cis-miestyöryhmä päättää tehdä elokuvan vähemmistöteemasta, niin mitä he siinä todellisuudessa tekevät? Mikä heidän asemansa on suhteessa siihen tarinaan? He saattavat vaatia ihmisiä mukaan turvallisen tilan työskentelyyn ymmärtämättä kuitenkaan, mikä heidän vastuunsa siinä tilanteessa on, Rautén avaa. 

– Jos mietitään kuka sen rahan lopulta näistä tarinoista käärii, niin se ei ole se vähemmistön edustaja tai ne vähemmistötekijät, jos heidän roolinsa on olla vain työryhmän sivussa. Helposti mennään siihen, että teidän tarinanne kelpaavat, mutta te ette ihmisinä kelpaa. Kaikki raha ja huomio, joita tarinamme tuovat, kelpaavat, mutta itse estetiikka ei ole kelvollista, hän jatkaa.

Siksi olisikin erityisen tärkeää, että tiettyyn rooliin castataan tietyn identiteetin esiintyjä. Tasa-arvoa edistävää olisi myös tarkentaa taiteellista työtä muun muassa estetiikan, sanallisten ilmiöiden ja kokemusasiantuntijuuden kautta. Rauténin mukaan tällaista tarkkuutta suhteessa lopputulokseen ei tavoiteta muuten kuin siten, että itse työryhmät ovat monimuotoisia. 

Pietu Wikström elokuvassa Fucking with Nobody.

Alan keskustelukulttuuri jää muutamien harteille

Vaikka alalla tällä hetkellä ollaankin tietoisempia tasa-arvosta ja monimuotoisuudesta, silti keskustelujen ylläpito jää liian usein vähemmistöjen itsensä harteille. Vähemmistöjen lisäksi painolastia kantavat myös oppilaitokset ja muutamat harvat tiedostavat tekijät. 

– Toivoisin laajempia keskustelunavauksia, jota kävisi laajempi joukko tekijöitä. Sellaisia, että joku mainstream-tekijä avaisi keskustelun monimuotoisuudesta, Wikström sanoo. 

– Ylipäänsä keskustelukulttuurin pitäisi muuttua jo ihan siellä settitasolla. Se ei saa jäädä vaan sellaiseksi, että vähän somessa jaetaan feministisiä postauksia, mutta sitten setissä itsessään kuitenkin viitataan kintaalla näille kysymyksille. Ehkä jopa naureskellaan ja vähätellään, hän jatkaa.

Rauténin mukaan asioiden ja tilanteiden pitäminen omilla harteilla on todella uuvuttavaa, ja joskus jopa pelottavaa. 

– Jos esimerkiksi olen tilanteessa, että työryhmää nimitetään koko ajan hyvät naiset ja herrat, niin oletus ei ole silloin monimuotoisessa työryhmässä, vaan siinä, että meitä on naisia ja miehiä. Silloin jouduin itse mennä korjaamaan, ja se on uuvuttavaa ja pelottavaa. 

– Työskentelyn lähtökohtana pitäisi olla se, että ymmärrämme työryhmän olevan monimuotoinen, ymmärrämme keitä kaikkia siellä on, ja että ymmärrämme miten työskennellään ja miten puhutaan. Mitkä meidän arvot tässä työssä on. Sen sijaan monesti tehdään vain oletus naisista ja miehistä työryhmän jäseninä, hän lisää.


Keskustelukulttuurin pitäisi muuttua jo ihan siellä settitasolla. Se ei saa jäädä vaan sellaiseksi, että vähän somessa jaetaan feministisiä postauksia, mutta sitten setissä itsessään kuitenkin viitataan kintaalla näille kysymyksille.

Pietu Wikström

Yleisesti alan työkulttuurissa ihmiset saattavat usein ajatella, että miksi emme vaan voisi tehdä tätä työtä, miksi emme vaan voisi tehdä tätä elokuvaa tai sarjaa. On kuitenkin olemassa monenlaisia ihmisiä ja tekijöitä, ja siksi Rauténin mukaan on tärkeää ymmärtää, etteivät omat oletukset ja lähtökohdat ole aina niitä, joista kaikki tekijät työryhmään tulevat.

– Kyllähän jokainen haluaa tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Kaikilla lähtökohta ei vaan ole aivan sama. Usein unohtuu se ydin, että teemme yhdessä tätä työtä. Tätä pitäisi kyetä juhlistamaan, että mitä monimuotoinen tekijyys voi tuoda sisällölle ja taiteelle. Jokaisella on jotain annettavaa siihen yhteiseen pöytään. Se on se rikkaus. Sehän on nimenomaan sitä, että halutaan tehdä tätä työtä.

Wikström haluaakin korostaa monimuotoisuuskeskustelun ydintä. Tärkeintä hänen mukaansa ei ole pelkästään se, että ihmiset oppivat olemaan sensitiivisempiä tai oppivat jotenkin keskustelemaan paremmin, kirjoittamaan parempia rooleja ja käsikirjoituksia. Toki nämäkin ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää hänestä on se, ketkä pääsevät tekemään ja kenen juttuja rahoitetaan. Ketä otetaan sisään alan kouluihin ja työryhmiin. Monimuotoisuuden pitää näkyä sekä kameran takana että edessä.

– Toki seteissä on aina yleistä ajattelemattomuutta ja kiireestä johtuvia mokia. Kuten elokuva- ja tv-alalla muutenkin, kun kyse on kuitenkin hyvin pitkälti rahasta ja kiireestä. Muutosten pitäisi lähteä jo ihan sieltä rahoituksesta asti, ettei pakkautuisi niin hirveää painetta. Se, minkälaisia teoksia ja minkälaisia tekijöitä tuetaan, on iso rahallinen kysymys. Ja se, koetaanko mahdolliset casting-variaatiot jotenkin riskeiksi, hän lisää.

Kentällä on tapahtunut pieniä muutoksia

Alalla on nähtävillä muutoksia parempaan suuntaan. Askeleet ovat toki pieniä, mutta lähtökohdat parempaan ovat olemassa. Ihmiset ja työryhmät ovat vastaanottavaisempia, ja siksi moni asia on mahdollista. Töitä on kuitenkin vielä paljon.

– Keskustelut tai turvallisen tilan hoitaminen, ja vastuu niistä, jää hyvin usein vähemmistöjen omille harteille, vaikka lähtökohtien pitäisi olla muualla. Tässä suhteessa tekemistä on vielä paljon, Rautén avaa.

– Lähtökohtaisesti sen ei pitäisi olla niin, että aina joutuisi settiin tullessaan selittelemään koko työryhmälle omaa identiteettiään. Toivoa voi, että vuosien kuluessa siitä tulisi normi työyhteisöissä ja settietikettiin olisi sisäänrakennettuna tietty sensitiivisyyden taso, Wikström lisää.

Wikströmin mukaan väärinsukupuolittamiseen törmää toki seteissä niin kuin yhteiskunnassa yleisestikin. Setit ovat isoja, ja vaikka ohjaaja tai vastanäyttelijät olisivatkin tietoisia, niin koko työryhmä ei välttämättä ole. Lisäksi jos tekee nopeita vierailuja, asioista ei aina ehdi edes puhumaan.

– Yksi hyvä muutos, joka lisää itselleni ainakin setissä turvallisuuden tunnetta on se, että on alettu enemmän käyttää intiimikoordinaattoreita. Vaikka se ei automaattisesti vaikuta monimuotoisuuteen eikä sillä ole sinällään mitään tekemistä tällaisten asioiden kanssa, mutta se on luonut turvallisuutta. Usein se intiimikoordinaattori on se, jolle on ensimmäisenä uskaltanut puhua huolista liittyen vaikka väärinsukupuolittamiseen setissä, Wikström kertoo.

Niklas Rautén

Alalla puhutaan paljon arvoista ja työturvallisuudesta. Toiveena olisikin, että setissä artikuloitaisiin paremmin, kuka on se henkilö kenen puoleen voisi kääntyä, jos jokin huolettaa. Onko se sitten intiimikoordinaattori, hyvinvointivastaava tai vaikka apulaisohjaaja.

Nuorten näyttelijöiden kohdalla vaarana toki edelleen on leimautuminen vaikeaksi. Jos näiden kysymysten esiinnostamisesta tulisi työyhteisössä ongelma, esimerkiksi vaikean ihmisen leima, silloin olisimme Rauténin mukaan tekemisissä sellaisen etuoikeutetun position kanssa, josta käsin ei ymmärretä, että jokin asia voisi lähtökohtaisesti olla kyseenalaistettavissa.

– Keskustelu ei ole aina mahdollista, koska sitä ei välttämättä ymmärretä. Jos jonkun kuvaston tai asian ongelmallisuutta ei ymmärretä tai nähdä sen horjuttamista tarpeellisena, se on aina mielestäni etuoikeuden merkki, Rautén täsmentää.