Maski- ja pukusuunnittelu: ei kai siinä nyt niin kauaa kestä? 

Puku- ja maskeeraussuunnittelu ovat erottamaton osa toisiaan. Molemmat tähtäävät hahmokokonaisuuden luomiseen, yleensä pukusuunnittelu edellä. Hyvät työtilat ja riittävä määrä suunnitteluun varattua aikaa mahdollistavat parhaan lopputuloksen. Taloudellisista syistä kuvauspäivät kuitenkin suunnitellaan tiiviiksi, ja usein puku- ja maskeeraussuunnittelun tarpeet jäävät taka-alalle.

Kuvauspaikoilla ei aina ole tarjolla kunnollisia työtiloja. Maskibussi on vähän sinnepäin ja puvustuksen rekit saattavat olla pimeimmässä mahdollisessa kellarissa. Usein tuotannon järjestämät työtilat ovat levottomia ja kiire hönkii niskaan.

Pitkän linjan ammattilaiset, maskeeraussuunnittelija Julius Sepponen sekä pukusuunnittelija Kirsi Gum, kertovat, millaisia työolosuhteita ja -kulttuuria he toivoisivat, että elokuva- ja tv-tuotannoissa olisi; mitä muiden alan ammattilaisten olisi hyvä ymmärtää heidän työnkuvistaan.

– Yleisesti settityöskentelyssä vaihdot ovat meille vaikeita. Kiireessä yleensä kysellään, voisiko puku- ja maskivaihtoja nopeuttaa ja voidaanko näistä tinkiä. Kun otetaan huomioon, että katsojat katsovat näyttelijöitä ruudulla, tuntuu nurinkuriselta, että meiltä odotetaan isompaa joustoa kuin muilta. Toki kaikkihan joustavat aina, mutta sellaista vähättelevää suhtautumista on olemassa, että ei kai se nyt niin kauaa kestä, Sepponen avaa.

– Joustamisen vaatimukset näkyvät erityisesti hod-palavereissa. Niissä käydään kamerat ja muut kalustot läpi, mutta sitten maskin ja puvun asiat jäävät. Kysymykset, kuten mihin monta sataa kiloa painava rekki viedään, eivät koskaan pääse esille tai niitä ei saa käydä palavereissa läpi. Kiireessä usein sanotaan, että näiden muiden kalustojen on pakko olla siellä, niin nämä käydään nyt läpi, mutta niinhän sen puvun ja maskinkin on yhtä lailla oltava paikalla, Gum lisää. 

Ennakkopäivät ovat todella tärkeitä ja suunnittelu tehdään etupainotteisesti. Muiden työryhmäläisten olisi hyvä huomioida, että puku- ja maskeeraussuunnittelussa nopeat muutokset ovat todella hankalia. Vaatteita ei sormia näpäyttämällä vaihdeta ihmisten päälle, sillä oikeita kokoja voi olla vaikea löytää. Samoin hiusten väriä ei noin vain muuteta.

Sepposen mukaan ymmärrys maskeerauksen tarpeista on parantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana työntekijöiden keskuudessa, ja parempia olosuhteita on mahdollista järjestää. Edelleen ongelmana on kuitenkin se, etteivät muutokset parempaan näy tuontantprosessissa ja harvoin maskin tarpeita otetaan automaattisesti huomioon tuotantoja suunnitellessa.

 – Maski- ja pukusuunnittelijoiden pitää jatkuvasti olla asioiden kanssa valppaana. Meidän kulujamme tai työolosuhteiden järjestämistä ei välttämättä ole ennakkosuunnittelussa budjetoitu. Meikkipeilejä ei esimerkiksi aina ole saatavilla, ja se saattaa tulla yllätyksenä tuotannolle, että sellaisiakin tarvitaan, hän kertoo.

Gum puolestaan toivoisi positiivista johtamismallia tuotantoihin, joka voisi mahdollistaa laajemman suunnittelijuuden ymmärtämisen ja tunnistamisen. Hänen mielestään olisi hyvä, jos pukusuunnittelussa olisi tilaa hahmottaa omaa prosessiaan ja jakaa sitä yhteisöllisesti.

– Hahmottamalla oman prosessin suunnittelijana – niin haasteet kuin ratkaisut – ja jakamalla sitä tietoa kollektiivina, olisimme vahvempia muutosten äärellä ja muuttaisimme alaa parempaan ja kestävämpään suuntaan. Myös ruohonjuuritason keinot, kuten jatkuvan tavoitettavissa olemisen jakaminen vuoroihin tai jonkinlainen pukusuunnittelijoiden mentorointi voisivat olla tulevaisuuden suuntia, hän lisää.

Koulutustaustoissa eroa 

Puku- ja maskeeraussuunnittelun ammattiroolit sekä yhtyvät että eroavat.  Työnkuvat kuitenkin harvoin alkavat samaan aikaan. Pukusuunnittelu alkaa ennakkosuunnittelussa tiiviistä hod-työstä kuvaajan, ohjaajan ja lavastussuunnittelijan kanssa. Sen sijaan maski pääsee mukaan dramaturgiseen suunnitteluun vasta aivan loppupäässä tai soitto tulee suoraan kuvauksiin.

– Olisi hyvä, jos maski olisi jo hyvissä ajoin mukana suunnittelutyössä, mutta olisi tarpeen, että maskeerauskouluja olisi enemmän ja opetus olisi syvällisempää niin, että myös maskeeraajat voisivat pohtia laajemmin koulutuksessaan dramaturgiaa, Gum sanoo. 

Ammattien välillä onkin nähtävillä koulutustaustaan liittyvä taiteellinen kuilu. Pukusuunnittelijat käyvät korkeakoulua viisi vuotta siinä missä maskeeraussuunnittelijan koulutus voi kestää jopa alle vuoden. Maskeerausta ei opeteta suomalaisissa elokuvataiteen oppilaitoksissa, eikä se ole korkeakouluopintojen osana samoin kuin muut elokuvataiteen osa-alueet. Esimerkiksi Ruotsissa maskeeraussuunnittelu sisältyy elokuvataiteen opintoihin yhtenä osa-alueena.

Sepponen pitää koulutuseroa isona taustavaikuttajana siihen, että maskeeraukseen kohdistuu edelleen tietynlaista vähättelyä varsinkin vanhempien sukupolvien keskuudessa.

 – Maskeerauksen arvostuksen puutteen huomaa siinäkin, että usein meille soitetaan viimeisenä ja kysytään, tuletko paikalle vähän meikkaamaan. Maskeeraussuunnittelua ei nähdä taiteellisena työnä sinällään. 

– Valmistuvat opiskelijat eivät välttämättä hahmota, mitä kaikkea ammattiin liittyy ja miten sitä voisi taiteenalana parhaiten hyödyntää. Tietämättömyydestä syntyy helposti virheitä. Monet kulut jäävät epämääräisiksi, ja silloin asioita ei osata tehdä budjettilaskelmiin oikein. Uskon, että arvostus ja olosuhteet paranisivat, jos sitä tietoisuutta lisättäisiin sinne tuontantorakenteisiin, Sepponen pohtii. 

Lisäymmärrystä kaivattaisiin myös pukusuunnitteluun. Ammattia ei Gumin mukaan ymmärretä kunnolla, mutta syy ei kuitenkaan ole pelkästään Suomessa, vaan laajemmin Euroopassa. Ymmärryksen puutteeseen vaikuttavat sekä ammattikirjallisuuden että oikeiden ammattinimikkeiden puuttuminen. 

– Kansainvälisesti ajateltuna olisi hyvä, jos meillä olisi käytössä jokin “elävä kirjasto” johon jokainen maa kirjaisi ylös peruskäytäntöjä ja resurssointiin liittyviä asiakirjoja, jotka helpottaisivat meitä KV-tuotannoissa, säästäisivät aikaa ja resursseja olisi helpompi kohdentaa oikeanlaisiksi, Gum pohtii. 

– Ilman määriteltyä tietoa siitä, mitä pukusuunnittelijan työnkuvaan kuuluu eri kokoisissa tuotannoissa, työmme on jatkuvasti määrittelemättömällä pohjalla. Meillä ei myöskään ole luetteloa henkilökunnasta. Englanniksi on esimerkiksi key costumer, mutta suomeksi ei löydy vastaavaa. Ala tarvitsisi kipeästi perustavanlaatuista kirjallisuutta siitä, mitä puku- ja maskeeraussuunnittelu ovat. Näkisin, että jokin elävän kirjaston kaltainen voisi olla ratkaisu ja suunnannäyttäjä, hän lisää.

Gum toivoo, että alalle kirjattaisiin yhtenäiset strategiat ja yleiset käytännöt. Samalla ala oppisi omasta historiastaan ja voisi käyttää olemassa olevaa tietoa hyödyksi eettisemmän ja kestävämmän toimintakulttuurin luomiseksi. 

– Rakennetaan sitä muutosten työkalupakkia yhteisönä. Tehdään yhteistyötä erilaisten ammattikuntien ja osaajien kanssa. Tunnistetaan oma erityisosaaminen ja muiden osaaminen arvokkaana voimavarana ja resurssina. Silloin suuntana olisi avoin, helposti lähestyttävä yhteisö, joka vahvistaa jäseniään suunnittelijana muttei perustu kilpailulle tai ekslusiivisuudelle.

Teknologia asettaa maskeerauksen riman korkealle 

Maskeerauksen suhteen työnjäljen vaatimukset ovat muuttuneet nopeasti. HD- ja 4K-kuvanlaatu vaikuttavat maskeerauksen tekniikoihin. Tänä päivä työjäljen täytyy olla parempaa näyttääkseen hyvältä. Tekemisen tapoja on jouduttu teknologian myötä kehittämään, ja kun kiireessä täytyy tehdä laadukkaampaa, paineentuntu on kasvanut.

– Nykyään laadukkaan lopputuloksen aikaansaaminen ottaa kuvanlaadun vuoksi enemmän aikaa. Kuvatarkkuus paljastaa kaiken. On erittäin tarkkaa miltä näyttelijät näyttävät. Nykyään on hitaampaa tehdä hyvää maskeerausta. Muut eivät välttämättä edes tajua sitä, miten paljon enemmän on nähty vaivaa laadun eteen, kun maski näyttää hyvältä, Sepponen kertoo.

– Se, että tuotannoissa on tehostettu aikatauluja, on täysin nurinkurinen siihen verrattuna, että tarvitaan parempaa laatua, että maski menee kuvissa läpi.

Jopa maskeerattoman maskeerauksen luominen on hitaampaa kuin ennen. Paremmalla ajankäytöllä ja suunnittelulla maskeerauksesta saisi taiteellisesti enemmän irti. Jopa arkisemmassa ”keittiödraamassa” on olemassa potentiaalia, jota voisi hyödyntää.

– Jos hahmoihin haluttaisiin rosoisuutta, arpia tai muuta historiaa, jotain mikä ei ole välttämättä käsikirjoitukselle oleellista, mutta jota toisi hahmoihin syvyyttä, sellaiseen ei ole aikaa. Juuri tällainen potentiaali jää kiireen ja suunnittelun puutteen vuoksi käyttämättä ja usein hahmoista tulee maskeerauksen osalta aika platkuja, hän lisää.

Teksti: Jaana Kivi