Tubetus saattaa näyttää vain yhdeltä askeleelta sosiaalisen median lyhyessä historiassa, mutta elokuvapedagogin silmissä kyse on uudesta elokuvan lajista, jonka suosiolle löytyy selityksiä jo kaukaa elokuvateorian historiasta. Elokuvan uusin aalto perustuu ihmisen kohtaamiselle ja todellisuuden moninaisuudelle.
IRC-galleria perustettiin vuonna 2000, jotta tekstipohjaisen Internet Relay Chat -keskusteluympäristön käyttäjät voisivat nähdä toisensa. Olin yksi ensimmäisistä käyttäjistä.
Aluksi galleria koostui nimimerkeistä ja kasvokuvista, mutta nopeasti siitä kehittyi keskusteluympäristö itsessään. Muutamassa vuodessa suomalaisesta IRC-Galleriasta tuli pohjoismaiden suosituin nettisivusto. Samaan aikaan muualla maailmalla kehittyi sivustoja, joita alettiin kutsua sosiaaliseksi mediaksi, alustaksi, jossa yksittäiset ihmiset saattoivat julkaista ja lukea toistensa julkaisuja. Ensimmäisistä palveluista tunnetuin oli vuonna 2003 perustettu amerikkalainen MySpace. Seuraavaksi syntyivät Facebook (2004), Youtube (2005), Instagram (2010) ja SnapChat (2011). Blogit vaihtuivat vlogeihin, tubettajista tuli tähtiä ja idoleita. Kehitys tekstistä kohti kuvaa – ja varsinkin elävää kuvaa – on ollut nopeaa ja määrätietoista.
Guggenheim-museohankkeessa Helsinkiä edustanut kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén jäi kansan mieleen vuonna 2011 puhuessaan 500-vuotisesta Gutenbergin galaksista, jonka painetun sanan hegemoniaa kuvallinen kulttuuri horjuttaa. Sitaatista tuli tietysti meemi, joka levisi netissä. Tänä kesänä Twitter-provokaattori Mikael Jungner ennusti kirjojen ja lukemisen jäävän vain lyhyeksi välivaiheeksi ihmiskunnan historiassa. Tämä vuosi on muutenkin ollut lukutaitokeskustelun vuosi.
Myös mediakasvatuspuheessa digi, some ja tube ovat vallanneet itselleen ison tilan. Keskustelulle on ominaista, että kaikki näyttää koko ajan uudelta. Välineet ovat uusia, palvelut ovat uusia ja kieli on uutta. Huolipuhettakin riittää. Uutuuden verho kuitenkin piilottaa näkyvistä sen, että tärkein tubettajien käyttämä väline on jo yli 120 vuotta vanha – nimittäin elokuva. Siksi elokuvapedagogi löytää historiasta useampiakin selityksiä sille, miksi videoblogit ovat niin suosittuja juuri nyt.
Ihminen tulee näkyväksi
“Elekieli on ihmiskunnan varsinainen äidinkieli”, kirjoitti unkarilainen elokuvateoreetikko Béla Balázs (1884–1949) lähes 100 vuotta sitten. Balázs piti elokuvan syntyä radikaalina käänteenä, joka tekisi ihmisen sielusta jälleen näkyvän. Kirjapainotaidon syntyminen keski-ajalla oli syrjäyttänyt visuaalisen kulttuurin. Sanasta oli tullut vuosisadoiksi tärkein väline ihmisen sielun ja sen liikkeiden kuvaamiseen. Ihmisen kasvot, ilmeet ja eleet jäivät kirjallisessa kulttuurissa sanojen alle – vaikka juuri kehon liikkeissä, Balázs uskoi, ihmisen sielu ilmaisee itseään suoraan. Elokuva tavoittaa ihmisen kasvoilla ja liikkeissä sellaisia sielun kerrostumia, joita ei voi ilmaista sanoilla. Elokuvan aikakaudella ihminen tulee jälleen näkyväksi.
Kun katsomme tämän päivän tubettajien varsin yksinkertaisiakin monologivideoita Béla Balázsin linssin läpi, on helppo ymmärtää, miksi juuri heistä tuli internetin ensimmäisiä poptähtiä. Tubettajat puhuvat usein tunteistaan ja elämästään samalla otteella, toki runsassanaisemmin, kuin musiikkimaailman idolit. Siinä missä laulajilla on tekstinsä tukena musiikki, väline, jonka on usein sanottu ilmaisevan tunteita ja sielun liikkeitä suoraan, tubettajilla on käytössään lähikuva kasvoista. Sen avulla tubettajat ja heidän yleisönsä tavoittavat toisensa tavalla, johon nettipäiväkirjojen kirjoittajat eivät pystyneet. Se, mitä tubettaja sanoo, on lopulta vähemmän merkityksellistä sen rinnalla, mitä ja miten hän on. Kuvan materiaalisuus vyöryy sanan aineettomien ideoiden ja symbolien yli.
”Selfie-kulttuuri”, johon tubetus voidaan tässä yhteydessä liittää, on saanut osakseen paljon ivaa ja huoltakin, yleensä sen oletetusta itsekeskeisyydestä tai huomionhakuisuudesta. Sosiaalisen median tykkäyksiin ja seuraamisiin perustuva toimintalogiikka kiistämättä ruokkii näitäkin ilmiöitä. Olen kuullut monen nuoren jo kyllästyneen somen aiheuttamiin ulkonäköpaineisiin. Elokuvapedagogin näkökulmasta tubevideo ei kuitenkaan tyhjene epätoivoiseen haluun olla katseiden kohteena. Ennemmin kuva on väline, jonka avulla tubettaja asettuu vuorovaikutukseen katsojan kanssa, suoraan havaittavaksi eleineen, ilmeineen ja sieluineen. Vaikka somessa julkaistua kuvaa luonnehditaan usein ennemmin valheelliseksi kuin todeksi, sen voima lienee ehkä sittenkin aitoudessa, siinä, että kuvan kohde on oikeasti olemassa. Kuva ei ehkä niinkään huuda ”Katsokaa minua!” vaan kuiskaa ”Tässä olen.”
Hän on kuoleva
Elokuvateorian historia on perustettu pohdinnalle kuvan ja todellisuuden välisestä suhteesta. Elokuvalla nähtiin kiinteä yhteys, kenties napanuora todellisuuteen, mikä antoi sille uudenlaista totuusarvoa. Etenkin elokuvallisen representaation havainnonnäköisyys inspiroi elokuva-ajattelijoita. ”Elokuvataiteella on taipumus näyttää ilmiöt mahdollisimman väärentämättöminä, sellaisenaan, mahdollisimman todellisena”, maalaili Sergei Eisenstein (1898–1948). André Bazinin (1918–1958) ajatuksen mukaan elokuva pyrkii aina luomaan illuusion siitä, että olemme läsnä todellisissa tapahtumissa.
Varhaisten elokuvantekijöiden ja elokuvateoreetikoiden mietteissä vastasyntynyt elokuvataide asettuikin monella tavalla teatterin vastakohdaksi. ”Totuus teatterissa on mahdoton”, kirjoitti ranskalainen kriitikko ja elokuvantekijä Louis Delluc (1890–1924). (Elokuvassa totuus oli tietysti välttämätön.) Dellucille teatteri oli vain “elämän illuusiota”, kun taas elokuva on elämää itseään, suoraan. Hän tavoitteli elokuvalla “sisäisen elämän liikettä”. Neuvosto-ohjaaja Lev Kulesov (1899–1970) lähestyi fiktioelokuvaa dokumentaristin asenteella: kaiken on tapahduttava oikeasti. Kulesov ei puhunut näyttelijöistä ja näyttelemisestä. ”Esiintyjä ei saa tehdä työtään esittämällä, teatterimaisen samastumisen avulla. Teatteri ja teatterityöntekijät eivät tuo elokuvaan mitään muuta kuin vahinkoa.”
Provokaatiot kertovat lapsenuskosta uuden välineen poikkeukselliseen totuussuhteeseen, jota myöhempi filosofia on ansaitusti problematisoinut. Intuitiivinen kokemus on silti helppo jakaa: kännykkäkameralla kuvattu video-otos tuntuu todelta. Teollisten mielikuvien ja liioiteltujenkin keinotekoisuuksien kyllästämässä mediatodellisuudessa tubetähti on aito ihminen. Hän ei ole näyttämöllä vaan omassa huoneessaan. Hänellä ei näytä olevan roolia, vaan hän puhuu omasta elämästään. Esikuvan ja fanin välissä ei ole tuottajaa, levittäjää eikä markkinointiosastoa. Hän on tässä, nyt. Mikä muu väline sopisi tähän tarkoitukseen paremmin kuin elokuva?
Elokuvan ja teatterin erottaa toisistaan kuitenkin myös erityinen läsnäolon ja poissaolon ristiriita, josta muun muassa Roland Barthes (1915–1980) kirjoittaa valokuvatutkielmassaan Valoisa huone. Kameralla kuvattu kuva on merkki siitä, että kuvan kohde on ollut kameran edessä. Representaation kohde on siis ollut olemassa, nimenomaan menneessä aikamuodossa, mutta ei ole nyt läsnä. Kuvan kautta kohde on samaan aikaan läsnä ja poissa. Barthes vie ajatusta pidemmälle. Menneessä aikamuodossa operoiva kuva kertoo ihmisestä, että hän on kuoleva. Sitä ihmistä, joka kuvassa on, sellaisenaan, ei enää ole olemassa. Eikö valokuvissa ja videoissa, joita meillä on läheisistämme, olekin aina jotain hieman melankolista? Tätä tunnelmaa Barthesin ajatus selittää.
Videoblogissa ihminen on yhtä aikaa läsnä ja poissa. Barthesilaisen tulkinnan mukaan kohteen poissaolo vain vahvistaa kokemustamme siitä, että katsomme toista aitoa kuolevaista ihmistä. Hän on ollut olemassa.
Ei mies eikä nainen
Tubekulttuurin synty osuu yksiin kuluneen vuosikymmenen aikana vahvistuneen yhdenvertaisuuden liikkeen kanssa. En usko, että se on sattumaa. Internetin alkuvuodet lupasivat maailmalle demokratiaa, jossa jokaisella on käytössään viestintäväline. Äänioikeus laajenisi mediatilaan. Tämän projektin onnistumista voimme arvioida monesta näkökulmasta. Vähemmän ennustettu ja tunnustettu internetin pohjustama muutos on moninaisuuden vahvistuminen. Luemme, kuulemme ja näemme enemmän erilaisia ääniä ja kuvia. Nuorison alakulttuurit ovat toisaalta pirstoutuneet mutta samalla myös sekoittuneet. Musiikkia, vaatekertaa ja ystäväpiiriä ei tarvitse enää ostaa samalla kertaa. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole julkisuudessa esillä enää vain tv-sarjojen kiintiöpaikoilla. Tubettajien joukko on moniääninen ja -kasvoinen.
Elokuva on tällaisen moninaisuuden viljelylle otollinen väline. Kuva on luonnostaan vapaa käsitteistä ja kategorioista, jotka rakentuvat katsojan mielessä. Kuva itse ei nimeä. Siksi tubettajan ei tarvitse olla mies tai nainen, musta tai valkoinen. Kuva on deleuzelaisittain monikollinen: se on monia asioita yhtä aikaa. Elokuva haastaa omat mielikuvamme ja asettuu niiden jatkoksi.
Moninaisuutta löytyy myös tubekulttuurin ilmaisusta. Vaikka monelle tutuin perusmuoto tästä lajista onkin videoblogissaan kameralle jutteleva ihminen, ei kuvakerronta rajoitu siihen – suorastaan päinvastoin. Omien kasvojensa ohella tubettajat kuvaavat päivänsä tapahtumia, esittelevät huoneitaan ja lemmikkejään, dramatisoivat tarinallisia kohtauksia ja osallistuvat mitä erikoisimpiin haasteisiin. Värikkäimmät videot tulvivat leikkauksia, tekstiä ja musiikkia tavalla, josta itse Jean-Luc Godardkin lienee nähnyt unia. Netissä kehittyy elokuvan orgaaninen kansankulttuuri, jossa tubettajat viljelevät erilaisia tyylejä, meemejä ja koodeja.
Tubeilmaisu ei synny peruskoulun videokurssilla fiktioelokuvan jäljittelystä, vaan kehittyy aidosti nuorten välisessä kommunikaatiossa. Ennemmin kuin pinnallisesta someilmiöstä on perusteltua puhua elokuvan uusimmasta aallosta. Ihmisen sielu tulee yhä näkyvämmäksi.
Lähteet:
Barthes, Roland, 1985. Valoisa huone. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museon säätiö.
Eisenstein, Sergei, 1978. Elokuvan muoto. Helsinki: Love Kustannus.
Lukkarila, Matti, 1989. Béla Balázs ja elokuvakulttuuri. Teoksessa Elokuvateorian historia. Helsinki: Like.
Oravala, Juha, 2008. Kohti elokuvallista ajattelua. Jyväskylä: Jyväskylän yliopistopaino.
Toiviainen, Sakari, 1989. Ranskalaiset pioneerit. Teoksessa Elokuvateorian historia. Helsinki: Like.
Valkola, Jarmo, 1999. Kuvien havainnointi ja montaasin estetiikka. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen laitos.
Jutun kuva: Miisa Rotola-Pukkila / Mmiisas, oikealta nimeltään Miisa Rotola-Pukkila, on yksi Suomen suosituimmista tubettajista. Tässä hän viettää viikonloppua yksin kotona flunssassa ja juttelee elämästään kanavansa 390 000 tilaajalle.
← Takaisin 5/2019 etusivulle