Valokiskot pellolla.

Unelmatehtaalla: Miksi lavastaja uupui töissä?

Otin vastuulleni liian pienillä resursseilla varustetun lavastussuunnittelutyön. Kannoin vastuullani pienen tuotantoyhtiön pienen elokuvan lavastebudjettia ja yritin saada lavastuksen onnistumaan annetuilla määreillä. En saanut ääntäni kuuluville muulle työryhmälle rajallisista resursseistani. Koska resurssit olivat pienet, myös omien ja esimerkiksi lavasterakentajan työpäivien määrä oli alimitoitettu. Työryhmästäni puuttui myös hankkiva rekvisitööri.

Elokuvan tuotantotukipäätös tuli yllättäen ja tuotanto piti käynnistää äkkiä. Nopeasti kasatun pienen elokuvan työryhmä oli osin kiinni edellisissä tuotannoissa ja kunnollista ennakkosuunnittelua ei päässyt muodostumaan. Kameratestiä ei järjestetty, vaikka kyselin sen perään. Kuvauspaikat, pääkuvauspaikkaa ja muutamaa muuta lukuunottamatta, päätettiin vasta kuvausten aikana. Kuvasuunnitelmat tulivat viiveellä johtuen edellä mainituista syistä ja niiden puuttuminen vaikeutti oman työryhmäni suunnittelutyötä. Toisin sanoen lokaatioihin liittyvä ennakkosuunnittelu puuttui suurelta osin, tai se oli pikaista ja nopeaa etäkokouksissa kiireellä läpikäytyä.

Kuvauspäivien aikana rakensin viime hetkeen asti tulevia lokaatioita. Työvuoroni päättyi, kun kuvausryhmä saapui. Silloin poistuin kollegani kanssa paikalta. En osallistunut kuvauksiin tuotannon aikana, siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, vaikka mielestäni työn valvominen on tärkeää. Tilanne tuntui epäreilulta. Kuvauspäivien aikana olin joko valmistamassa tulevaa tai purkamassa jo kuvattua lokaatiota.

Koin tuotannon aikana ulkopuolisuuden tunnetta muusta ryhmästä. Ja myös omasta ryhmästäni, kun kuvausrekvisitööri ja assistentti päivystivät kuvauksissa. Pakersimme lavastusta kuntoon lokaatioissa pienellä ryhmällä (lavastussuunnittelija, apulaislavastaja sekä ennen kuvausten alkua lavastemestari), taistellen tuulimyllyjä vastaan, pohtien samalla riittävätkö rahat ja missä menee oma jaksamisen raja. Ylitöitä kerääntyi, vaikka yritin suunnitella työpäivät 15 minuutin tarkkuudella. Minulla ei ollut mahdollista reagoida minkäänlaisiin kuvauksista tuleviin lisäpyyntöihin tai yllättäviin käänteisiin ilman, että se vaikuttaisi työpäivän pituuteen. Saimme settejä valmiiksi juuri ja juuri. Kuvausryhmän saapuessa, luikimme alta pois.

En ollut kuvauksissa näkemässä miten työmme heijastui kuvaukseen, valosuunnitteluun, pukusuunnitteluun, näyttelijätyöhön ja kuvaukseen. Yleisesti ottaen kuvausten aikana lavastustyö voi vielä kehittyä ja muuttua. Silloin on myös mahdollista korjata virheitä, oivaltaa ja keskustella yhdessä HODien kanssa miten päästä parempaan lopputulokseen. Tällaiseen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

Tunsin häpeää siitä, etten voinut tarjota omalle työryhmälle rekvisiitallisia tai lavastuksellisia vaihtoehtoja. Tai ettei minusta ollut antamaan henkistä tukea kuvauspaikalla. Kaikki mitä olimme hankkineet kuvauksiin hyödynnettiin kuvauksissa, mitään ylimääräistä tai hukkaa ei muodostunut.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Huomaan, että toistuvasti viimeisen 20 vuoden aikana työkeikoissa toistuvat samat asiat. Minulle kerrotaan, että lavastebudjetti on pieni. Joskus se on niin pieni, että naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Yritän kertoa tuottajalle/linjatuottajalle, että resurssit ovat riittämättömät, valmisteluaika liian lyhyt ja että ryhmää tarvitaan lisää. Joskus saatan saada osakseni jotain ymmärrystä. Usein kuitenkin esittämäni arvio lavastuskustannuksista jää vain kauhuskenaarioksi, joka kuitenkin kuvausten jälkeen todetaan paikkansapitäväksi, kun elokuvan lavastebudjetti on ylittynyt. 

Tuotannon tavoitteiden ja resurssien tulisi kohdata. Käsikirjoituksen ja työryhmän kunnianhimon pitäisi päästä toteutumaan mahdollisimman hyvin. Mikäli on olemassa riski, että elokuvan toteutus vaatii enemmän suunnitteluaikaa, sitä on hankittava. Mikäli tarvitaan enemmän rahaa toteuttamiseen, sitä on hankittava. On kestämätöntä, edesvastuutonta, epäreilua ja väärin, että elokuvaa toteutetaan liian pienin resurssein. Se rampauttaa työntekijät, elokuvailmaisun ja tuotantoyhtiöt. Lopputuloksena on pahimmillaan elokuva, johon kukaan ei oikein ole tyytyväinen.

Tuntuuko, että jaksat vielä tehdä tulevaisuudessa vai vaihdatko alaa terveytesi turvaamiseksi?

Ammattijärjestöni Lavastus- ja pukusuunnittelijoiden liitto on jo pitkään toivonut, että elokuvapuolella toimivat jäsenet painottaisivat olevansa suunnittelijoita, ammattilaisia, jotka ovat koulutuksensa ja kokemuksensa kautta kannuksensa ansainneet. Lyhyiden ennakkosuunnitteluiden ja pienien resurssien vuoksi unelma-ammattini on käytännössä keskittynyt enemmän siihen, kuinka saadaan raha riittämään, kuin siihen, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Usein työnkuvani on olla lokaatioissa peittämässä tai poistamassa jotakin, mitä siellä ei toivota olevan. On täysin unohtunut sellainen työskentelyn tapa, että rakentaisin studioon tai lokaatioon jotakin voimakasta, jonka valaisija valaisisi, jota pukusuunnittelija ja maskeeraussuunnittelija kommentoisi työllään, jonka näyttelijä loihtisi eloon, jonka elokuvaaja viimeistelisi ymmärtävällä katsellaan linssin läpi ja jonka ohjaaja ilmaisisi tarinasta eloon. 

Tekemisen mielekkyys syntyy minulle kommunikaatiosta, kohtaamisista ja myös väärinymmärryksistä, jotka johtavat oivalluksiin. Viime aikoina työkulttuuri elokuva-alalla on lähes poikkeuksetta luonut kiireen ja rahanpuutteen sekä välinpitämättömyyden tunnelman. Sen keskeltä on vaikea löytää iloa ja intoa jaksaa tehdä suunnittelutyötä. Pahimmillaan eri osastojen välille syntyy harmaita alueita, joista ei haluta ottaa vastuuta ja yritetään pitää kiinni vain omasta tontista. Ajatus yhteiseen hiileen puhaltamisesta on kadonnut.

Harkitsen alanvaihtoa alati. Suunnittelijuus on karannut niin kauaksi ammatinkuvastani, etten aina saa siitä kiinni. Työssäjaksaminen heijastuu myös kotiin ja poden huonoa omatuntoa myös siitä. Vastuunkantaminen kuvausten kulusta työajan ulkopuolella ottaa veronsa. Aikaa lapselle tai parisuhteelle, saati omalle palautumiselle työpäivän jälkeen ei käytännössä ole. Säännöllinen liikunta tai muut harrastukset ovat vaikeasti toteutettavissa epäsäännöllisen työn tähden.

Keikkatyöläisenä eivät myöskään terveydenhuollon tukipalvelut, työnohjaus tai työpsykologin käynnit ole saavutettavissa. Ei ihme, että turvallinen kuukausipalkka ja säännöllinen työaika houkuttaa. Eikö yhteiskunnalle ole kuitenkin kallista uudelleenkouluttaa korkeakoulun käynyt ihminen kokonaan uudelle alalle? Ja mitkä olisivat sitten työmarkkinat kaikkensa antaneelle elokuvatyöntekijälle jollakin muulla alalla?