Pakoon elokuva-alaa

Kaupungilla kun näen kuvausryhmiä työssään, pyöräilen nopeasti ohi ja hulmautan tukkaani mennessäni: Olen vapaa.

En muista tarkalleen, milloin ajatus alanvaihdosta ensimmäisen kerran syntyi päässäni. Jo varhaisessa vaiheessa uraani vitsailimme samalla alalla toimivien kavereiden kanssa siitä, miten perustaisimme kukkakauppoja tai karaokebaareja, kun olisimme ensin palaneet loppuun av-tuotannoissa. Jossain vaiheessa ajatus ”exit planista” alkoi konkretisoitua yhä enemmän. Lopulta tänä kesänä tajusin, oltuani pidennetyllä lomalla uupumuksen vuoksi, että minulla ei ollut intoa palata vanhaan työhöni.

Olen toiminut tuotantopäällikkönä ja aikaisemmin apulaisohjaajana. Oma uupumukseni oli kasaantunut ajan myötä, ja vaikka osasyyllisenä oli muutamia raskaita, huonosti suunniteltuja ja rahoitettuja tuotantoja, yksi iso syy oli kuitenkin freelancer-työhön liittyvä jatkuva projektista toiseen siirtyminen ilman kunnollisia lomia ja mahdollisuutta palautua.

Edes asiallisesti hoidetut tuotannot eivät estäneet väsymyksen kasautumista, koska en ehtinyt työkeikkojen aikana tai niiden väleissä levätä tarpeeksi. Minun olisi pitänyt uskaltaa kieltäytyä tuotannoista tai ainakin neuvotella aloitusajankohtia myöhemmäksi, voidakseni pitää kunnolla lomaa. Mutta kuten moni tällä alalla työskentelevä tietää, ei keikoista kieltäydytä, ellei tiedossa ole jotain lähes varmaa vaihtoehtoa.

Toimiessani apulaisohjaajana, huomasin sekä psyykkisen että fyysisen terveyteni kärsivän pitkistä kuvausjaksoista ja niiden mukanaan tuomista unihäiriöistä, epäterveellisistä elämäntavoista ja sosiaalisen elämän vähyydestä. Tuotantopäälliköksi siirtyminen antoi hieman paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omiin työaikoihini, mutta mukana tuli uudenlaista henkistä kuormitusta isomman vastuun muodossa.

Viime kesänä jouduin myöntämään, että ala, josta nuorempana olin unelmoinut, oli alkanut tuntua lähinnä vastenmieliseltä. Samalla kirkastui myös ajatus siitä, että joko tämän alan pitäisi muuttua tai sitten minun pitäisi vaihtaa alaa. Samalla kun mietin, mitä muuta haluaisin, saati osaisin enää tehdä, pohdiskelin myös tuttuja ja tuntemattomia kollegoja, joilla tiesin olevan samoja mietteitä. Päätin pyytää Facebookin Suomen elokuva- ja media-alan epävirallisessa keskusteluryhmässä kommentteja ja viestejä alaa vaihtaneilta tai sitä jollain tasolla harkitsevilta kollegoilta. Oletin saavani muutamia vastauksia, mutta yllätyksekseni inboksini alkoi täyttyä jo samana iltana.

Kokonainen elämä

Vaikka jokaisen elämäntilanne on omanlaisensa ja syyt alalta poistumiseen tai sen harkitsemiseen ovat hyvin henkilökohtaisia, toistuivat viesteissä tietyt teemat: työaikojen epäsäännöllisyys, työpäivien pituus sekä alan hektisyys ja intensiivisyys, mahdottomuus pitää yllä esimerkiksi säännöllisiä harrastuksia tai sosiaalista elämää, perheen ja työn yhdistämisen vaikeus sekä pitämättömät lomat ja sen aiheuttama uupumus.

Kuva: Ilkka Mukkala

Ensinnäkin sellainen alan sisäinen paine, että pitää ylisuorittaa ja tehdä kaikki keikat, joita on tarjolla ja ikään kuin olisi koko ajan kilpailu siitä kuka tekee eniten ja nukkuu vähiten.”

Alalle tuntuu juurtuneen eräänlainen sankarimentaliteetti, ja anekdootteja vaikeista tuotannoista kerrotaan vuodesta toiseen kuin sotatarinoita. Se, joka seisoi pisimmän päivän kovimmassa pakkasessa varpaat kuoliossa ilman taukoja, ja pystyi vielä ajamaan parin tunnin yöunilla kuorma-auton pois kuvauspaikalta, on kovin kundi ja suurin työn sankari. Olen itsekin sortunut samaan, jauhanut kollegoiden kanssa huonosti nukutuista öistä ja siitä, kuinka pitkään olemme jaksaneet olla töissä syömättä. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, jos olen saanut päivän työtehtävät hoidettua aiemmin kuin muut, ja miettinyt kehtaanko poistua toimistolta ihmisten aikaan, kun muut jäävät sinne vielä puurtamaan.

Tällaista talvisodan henkeä on onneksi viime aikoina kyseenalaistettu, ja ihmiset ovat alkaneet vaatia asiallisia lepoaikoja sekä inhimillisiä työolosuhteita. Pitkät sarjatuotannot ja jaksotyön väärinkäytökset ovat tehneet uupumuksesta muidenkin kuin taiteellisesti vastaavien ja tuotantoihmisten ammattitaudin, eikä sitä olla enää valmiita katsomaan läpi sormien niin kuin ennen. Sarjatuotannoissa rahoituksen ja suunnittelun puutteellisuus ja muut mahdolliset epäkohdat kumuloituvat erityisesti, koska kuvausjaksot voivat olla hyvin pitkiä.

Tietysti esim. jaksotyö on vaikuttanut huonontavasti työntekijöiden oloihin ja työpäivien pituuteen. Mutta isoin syy itsellä ainakin on työaikojen epäsäännöllisyys ja rankkuus. On ihan mahdotonta aloittaa mitään harrastusta koska tuskin koskaan pääsisi tunneille.”

Ihmissuhteiden kärsiminen on myös tuttua monille alalla työskenteleville. Itsekin olen joskus ilmoittanut kuvausten alkaessa ystäväpiirilleni, että minusta ei hetkeen kuuluisi mitään, sillä olisin niin kiireinen töissä ja todennäköisesti viikonloppuisinkin niin väsynyt, että haluaisin vain levätä enkä tavata ystäviä. Itse olen onneksi saanut pidettyä kiinni vanhoista ystävistäni, mutta kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin.

Tuotannot myös vei multa paljon ystäviä, kun ei kerennyt niitä näkemään. Kun lopetin, mulla oli vaan pari ystävää jäljellä. Nyt on paljon paremmin.”

Olen kuullut myös parisuhteiden kariutumisesta työn kustannuksella, joten ei ole ihme, että monet alalla työskentelevät seurustelevat lähinnä keskenään. Se ei välttämättä tarkoita yhteistä aikaa sen enempää kuin alan ulkopuolisen kumppaninkaan kanssa, mutta ainakin samalla alalla työskentelevä kumppani ymmärtää paremmin alan vaatimukset ja työn mukanaan tuoman väsymyksen. Yksinelävänä en voi kuin ihmetellä, miten pienten lasten vanhemmat saavat yhdistettyä perhe-elämän työntekoon, yksinhuoltajista puhumattakaan. Yksi syy alanvaihtoon onkin se, että työ vie liikaa aikaa pois kasvavilta lapsilta.

Ilmapiiri

Kuten Jaana Paanetojan ansiokkaasta selvityksestä Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla (2018) kävi ilmi, ei kaikki ole hyvin myöskään työilmapiirin puolesta av-alalla.

Facebookin kautta saamistani kommenteista ilmeni kokemuksia kiusaamisen, häirinnän ja muun epäasiallisen käytöksen osalta. Joillekin se on ollut ratkaiseva syy poistua alalta tai siirtyä radikaalisti toisenlaisiin tehtäviin.

Armoton kastijärjestelmä, jota hierarkiaksi sanotaan, sekä täysin peittelemätön misogynia olivat alan pahimmat vitsaukset, joista toipuminen on vienyt pitkään.”

Mulle iso herätys oli toki uupumukset — mutta myös seksuaalinen häirintä, jota jouduin väistelemään töissä.”

Alan jyrkkä hierarkia ja huonot kokemukset voivat seurata vielä pitkään alanvaihdon jälkeenkin.

Joskus näen vieläkin painajaisia, että olen joutunut kuvauspaikalle, ja kaikki sata ihmistä syyttävät minua jostain.”

Kuva: Ilkka Mukkala

Hierarkkinen johtaminen voi jossain määrin olla perusteltua tuotantojen päätöksenteon kannalta, mutta se ei edellytä toisten kiusaamista ja muuta alistamista. Kiukuttelu, huutaminen ja muu vastaava on vain erityisen huonoa käytöstä ja valitettavasti sitä näkee kaikilla hierarkian tasoilla.

Itselläni ei ole räikeitä omakohtaisia kokemuksia kiusaamisesta, syrjinnästä tai häirinnästä, mutta toki olen nuorena naisena saanut oman osani etenkin vanhempien mieskollegoiden ”testaamisesta” kuvaustilanteissa. Itse olen vain purrut hammasta ja (virheellisesti) ajatellut, että jos vain siedän tämän ja osoitan tekeväni työni hyvin, olen ansainnut paikkani alalla. Näinhän sen ei tietenkään pitäisi olla, ja huono työilmapiiri voi olla myös merkittävä syy uupumiselle ja ajatukselle hakeutua kohti toisenlaisia töitä.

Myös alan pinnallisuus ja ”kusipäiden” kanssa työskentely vaikuttaa henkisesti vahvasti. — Ja pyrinkin välttämään tuotantoja missä on esimiehinä näitä ison egon omaavia henkilöitä, jotka pönkittävät omaa epävarmuuttaan mollaamalla ja kyykyttämällä muita.”

Jaksamisen rajat

Elokuva- ja tv-tuotannoissa työskentelevillä työn vaikutus elämään tuntuu olevan hyvin kokonaisvaltaista. Se vaikuttaa konkreettisesti fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Kun työajat ovat epäsäännöllisiä, unirytmistä on lähes mahdotonta pitää kiinni. Houkutus purkaa stressiä päihteillä kasvaa. Kuvauspaikalla on syötävä sitä ruokaa mitä sattuu olemaan tarjolla, eikä energiaa välttämättä riitä vapaa-ajallakaan terveellisten elämäntapojen ylläpitämiseen. Itsekin tunnistan kokemuksen siitä, että vapaa-aikakin menee työpäivästä, -viikosta tai -keikasta toipumiseen, ja koko elämä pyörii työn ympärillä ja sen ehdoilla.

Elokuva-alahan on todella kaukana terveellisestä elämästä: huonot unet ja epäsäännölliset ruoka-ajat ovat erittäin haitallisia immuniteetille ja yleisestikin omalle hyvinvoinnille.”

Viikonloput meneekin sitten toipumiseen rankasta viikosta, puhumattakaan tuotantojen välisestä ajasta.”

Tuotannosta toiseen siirtyminen ilman kunnollisia lomia on omiaan lisäämään loppuun palamisen riskiä, ja jos jotain lomantyyppistä ehtii jossain välissä pitää, se menee monelta toistuvasti uupumuksesta toipumiseen.

En oo ollu lomalla pariin vuoteen, joten se saattaa myös vaikuttaa.”

Mä päädyin burn outiin melkein jokaisen tuotannon jälkeen.”

Jossain vaiheessa työkeikkojen aikana kertynyt kuormitus, pitämättömät lomat ja niiden vaikutukset alkavat kasautua, kuten itsellänikin kävi. Vaikka sainkin pidettyä pari kolme viikkoa lomaa joidenkin tuotantojen välissä, huomasin etten osannut enää rentoutua ja levätä, vaan olin ylivireystilassa myös loman aikana odottaen ahdistuneena taas työhön paluuta.

Tuntui, että loma osaltaan lisäsi stressiä, kun mietin mikä työmäärä mahdollisesti olisi odottamassa, kun palaisin jälleen töihin. Tämä oli suurin syy sille, miksi päädyin viime keväänä ottamaan toistaiseksi pisimmän irtioton koko tähänastisen työurani aikana.

Tavoitteena oli pitää kolme kuukautta lomaa, jolloin kieltäydyin lähtökohtaisesti kaikista tarjotuista töistä. Niistäkin, jotka kuulostivat äärimmäisen kiinnostaville. Ajattelin, että tuon kolmen kuukauden jälkeen olisin valmis palaamaan töihin, jos niitä olisi tarjolla. Töitä ei kuitenkaan heti kuulunut, ja lomani on venähtänyt suunniteltua pidemmäksi, lähes puolen vuoden mittaiseksi. Tämä oli lopulta onni, sillä olin selvästi aliarvioinut oman uupumukseni ja siitä toipumiseen tarvittavan ajan.

Kaikesta luopuminen

Alan vaihtaminen ei ole helppoa käytännössä, saati henkisesti. Vaikka monia av-alalla tarvittavia taitoja voisi soveltaa myös muille aloille, voi vuosia tai vuosikymmeniä alalla työskennelleen olla vaikea edes keksiä mitä muuta mahdollisesti osaisi tehdä, saati sitten markkinoida osaamistaan muille työnantajille ilman perinpohjaista uudelleenkouluttautumista.

Erityisen surulliseksi minut koko tässä tilanteessa tekee se, että suurin osa alalla työskentelevistä tekee tätä rakkaudesta lajiin. Olemme ystävieni kanssa monesti pohtineet, että saman rahan saisi varmasti helpommallakin monesta muusta työstä, mutta jokin meidät on vetänyt ja toistaiseksi myös pitänyt tällä alalla. Päätöstä alanvaihdosta ei tehdä kevyesti, ja monet ovat sulatelleet asiaa mahdollisesti vuosia ennen kuin uskaltavat tehdä lopullisen ratkaisun nostaa kytkintä.

Kuva: Ilkka Mukkala


Kun on antanut vuosia elämästään, lukemattomia tunteja vapaa-aikaansa ja pahimmillaan terveytensä ja sosiaaliset suhteensa työlleen on todella korkea kynnys todeta, että ”tämä ei toimi”. Alanvaihtaja joutuu luopumaan paljosta ja usein rakentamaan identiteettiään perustuksia myöten uudestaan. Valitettavan monilla, kuten itselläni, vakava uupumus on se, joka pysäyttää ajattelemaan, onko kaikki tälle alalle annettu aika ja energia sen väärti mitä itse saa siltä takaisin.

Ratkaisujen etsiminen

Sain Facebookissa esittämääni tiedusteluun alanvaihtoajatuksista paljon kommentteja, jotka tukevat omaa kokemustani av-alan haastavista työoloista. Kun tähän lisätään paljon puhuttu tuotantojen työvoimapula, on selvää, että alan toimintatavat ja -kulttuuri eivät ole kestävällä pohjalla.

En ole onnistunut löytämään tutkimus- tai tilastotietoja siitä, kuinka moni alalle eri kouluista valmistuneista tai muuta kautta tulleista on vaihtanut alaa, ja mistä syystä, mutta tämänhetkinen työntekijäpula johtuu väistämättä myös muista syistä kuin parhaillaan käynnissä olevasta sarjabuumista. Koulutuspaikkojen lisäämistä on esitetty, mutta on sosiaalisesti täysin kestämätöntä kouluttaa uutta sukupolvea alalle vain paikkaamaan sitä aukkoa, jonka osaavien tekijöiden alalta pako aiheuttaa – ja lopulta vain palamaan loppuun töissä, joihin heillä ei vielä ole riittävästi osaamista.

Ei ole järkeä käyttää paljon aikaa ja rahaa ihmisten kouluttamiseen alalle, jolta poistutaan pahimmillaan jo opiskeluaikana. Kun kokeneet tekijät poistuvat muihin töihin joko paremman palkan, inhimillisempien työolojen tai järjellisten työaikojen perässä, poistuu alalta samalla sellainen määrä osaamista ja hiljaista tietoa, jota on vaikea pelkällä uuden työvoiman kouluttamisella paikata.

Ala ei myöskään voi kehittyä kansainvälisesti kilpailukykyiseksi, mikäli arvokkaimmasta pääomasta eli tekijöistä ei pidetä huolta. Meillä ei ole varaa menettää sitä hiljaista tietotaitoa, joka kertyy vain vuosien kokemuksen myötä ja poistuu nyt vähin äänin ihmisten väsyessä alan työolosuhteisiin. Suomalaisen elokuvan ja sarjatuotantojen kansainvälistyminen on vasta kunnolla käynnistymässä, ja uskon että tässä sekä työnantaja- että työntekijäpuolella on yhtenevät intressit kohottaa kotimaiset tuotannon aidosti kilpailukykyisiksi kansainvälisten huipputuotantojen rinnalle.

Ratkaisut eivät ole helppoja ja tuskin nopeita, mutta askelia pitää lähteä ottamaan nyt, ennen kuin koko ala ajautuu entistä syvempään työvoimapulaan.

Tilanteesta huolimatta joidenkin työnantajien suurin huoli tuntuu olevan se, että nykyinen TES tai työaikalaki ei anna tarpeeksi joustoa työnantajalle, jotta työvoimasta saataisiin loputkin mehut irti. Olin jokin aika sitten APFI:n järjestämässä työoikeuskoulutuksessa, jossa sekä TES:n että työaikalain koukeroita oli selventämässä työnantajajärjestö Paltan juristit. Itse koulutus oli asiallinen, mutta kauhukseni iso osa yleisökysymyksistä koski sitä, miten jo nyt työnantajalle hyvin joustavaa työehtosopimusta saisi venytettyä vielä hieman lisää. Ymmärrän, että aina on poikkeustilanteita, joiden varalle työnantajat haluavat varustautua, mutta monesti tuntuu, että elokuva- ja tv-sarjojen kuvaukset ovat pelkkää poikkeustilaa alusta loppuun. Monilta tuottajilta sekä myös joiltain ohjaajilta tuntuu unohtuvan, että vaikka jokin yksittäinen tuotanto on heille hyvin ainutlaatuista, on se kuitenkin suurelle osalle työryhmästä aivan tavallista työtä, joka monilta osin toistuu suhteellisen samanlaisena rutiinina tuotannosta ja kuvauksista toiseen.

Muutos lähtee todellisuuden tunnistamisesta

Itse koen tuotantopäällikkönä (ja aiemmin toimiessani apulaisohjaajana) usein olevani puun ja kuoren välissä, mikä osaltaan kuormittaa minua henkisesti, vaikka saisinkin pidettyä kiinni oikeuksistani ja neuvoteltua itselleni järkevät työehdot ja hyvän palkan. Joudun käymään itseni kanssa moraalisia neuvotteluja siitä, onko minun mahdollista työskennellä toimessa, jossa joudun vaatimaan muilta asioita, joihin en välttämättä itse olisi valmis.

Kuva: Ilkka Mukkala

Samaan aikaan kun haluaisin jokaisessa tuotannossa maksaa kaikille hyvää palkkaa ja järjestää hyvät työolot ja inhimillisen kuvausaikataulun, olen kivuliaan tietoinen sekä niistä taloudellisista että aikaan sidotuista resursseista, joita kuhunkin tuotantoon on käytettävissä. Se, miten hyvin jokin tuotanto on rahoitettu tai miten tiukka aikataulu siinä on, selviää lopullisesti yleensä vasta siinä vaiheessa, kun nimet on jo paperissa ja peräytyminen mahdotonta. Harvalla on siinä vaiheessa pokkaa lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että tätä tuotantoa ei näillä resursseilla pysty toteuttamaan ilman, että se revitään työryhmän selkänahasta.

Jos yksittäisen ihmisen ainoa mahdollisuus vaikuttaa omiin työolosuhteisiinsa ja työhyvinvointiinsa on vaihtaa alaa, olemme alana syvemmällä suossa kuin haluamme itsekään uskoa. Tälle alalle tullaan suurin toivein ja korkein odotuksin, ja monilla alan raadollisuus iskee vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka alanvaihtajilta saamani viestit kertoivat, ettei elämä alanvaihdon jälkeenkään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, oli viesti kuitenkin sama: takaisin ei ole ikävä.

En haluaisi liikaa vastuuttaa yksittäisiä työntekijöitä, mutta en myöskään halua ajatella, että yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat nollassa. Siksi, vaikka kesän päätyttyä olin sitä mieltä, että oma urani av-alalla oli nyt tässä, en sittenkään halua vain kadota hiljaa yöhön, vaan toivon voivani jatkossa tehdä töitä kaikkien alalla toimivien hyvinvointia edistääkseni. Yksi tapa on tuoda näkyväksi ongelmia, hankkia tietoa ja nostaa asioita keskusteluun. Tarvitsemme paljon lisää tietoa ja tutkimusta, joka pureutuu alaan monesta eri kulmasta ja antaa välineitä kehittää sitä eteenpäin.

Alalla on jo onneksi nyt vastuullisia toimijoita, mutta lisää uudenlaista tuotantoajattelua tarvitaan. Vaikka intohimo alaa kohtaan on sinänsä hyvä asia, se ei vie kuin tietyn matkaa, ja loppumatkasta tuleekin sitten kestävyyslaji. Keskustelua alan kehittämisestä parempaan suuntaan pitää käydä koko kentän kattavasti, mukaan lukien rahoittajat, sillä rahoituksella on keskeinen osa työhyvinvoinnin takaamisessa. Rahoittajan tulisi osaltaan varmistaa, että tuotannossa on tarpeeksi resursseja ja osaamista toteuttaa työ asiallisesti. Aikataulujen tulee olla realistisia kaikissa tuotannon vaiheissa, ja isoimmat paukut kannattaa käyttää suunnitteluun, jotta voidaan välttää kuvausvaiheen lipuminen pelkäksi tulipalojen sammuttamiseksi.


Jutun pääkuva: Ilkka Mukkala



← Takaisin 5/2019 etusivulle



13 ajatusta aiheesta “Pakoon elokuva-alaa”

  1. Upea avautuminen, Asta!

    Jokainen kohta oikein. Ainoastaan rakkaus lajiin pitää monia kiinni, jos sekään.

  2. jos osaisin kirjoittaa ja jäsentää asioita luotettavan hyvin, kirjoittaisin näin minäkin, joten päädyn komppaamaan ja painotan lopun keskustelua ja kehittelyä parempaan suuntaan, mm. vastuuta rahoittajille toteuttamiskelpoisien tuotantosuunnitelmien tarkistamisessa

  3. Ella Brigatti

    Jonkun pitäisi laatia Suomeen standardit ammattinimikkeistä. Koulutus- ja työkokemus, työnkuvan määritelmä, ammattinimikkeet suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi vastaamaan toisiaan. Sen jälkeen TES kuntoon ja lopuksi se tärkein: Yleissitova TES, jonka pohjana standardisoidut ammattinimikkeet työnkuvineen. Yleissitovuus koskemaan ostajia myös alihankintana (vastuu myös ostajalla) sekä tietenkin tuotantoyhtiöitä.

  4. Ihan hyvä kirjoitus. Itsekin lyhyen aikaa alalla toimineena, pitää kyllä myös todeta, että samanlaista se on kyllä ollut lähes kaikissa duuneisa senkin jälkeen. Esim lähihoitajan en jaksanut viikonloppuisin tehdä mitään vaikka työ ei tullutkaan kotiin mukana. Tai linja-autokuskina syötiin huonoa ruokaa ja epäsäännöllisesti. Ha työ pelkkää istumista. Vasta nyt, opettaja ja konsulttina, elämän rytmi on oikeasti omissa hyppysissä. Miettikää nuoret tarkkaan mitä teette, itsekin tajusin vasta 30-vuotiaana ryhtyä urasuunniteljun sillä mielellä että 50-vuotiaana pitää olla kevyt ja mukava työ jossa saa toteuttaa itseään. Nyt puolessa välissä matkalla sitä kohti!

  5. Ex-medianomi

    Verrattain lyhyen alallatoimimisen jälkeen kouluttauduin toiset 4 vuotta toiseen ammattiin. Jo ennen valmistumista, ilman ensimmäistäkään määräaikaista pätkää, eteen lyötiin paperi jossa luki “toistaiseksi”. Siisti sisätyö, liukuva työaika, kahvitauot, kehittyvä palkka, työterveyshuolto, lomat, yhteistökumppanien tai työnantajan kustantamat ulkomaanmatkat. No onko medianomi-aikoja ikävä? Ei tasan ole!

  6. Saara Cantell

    Kiitos Asta!
    Hieno, tärkeä kannanotto ❤️ Lukiessa iski tunteet päälle surusta turhautuneeseen raivoon – mutta lopuksi myös toivoon.
    Yhdessä voimme ainakin paremmin kuin yksin taistella sairasta työilmapiiriä ja vääristyneitä käytäntöjä vastaan!

  7. Tuotannon toteutuksen ennakkosuunnittelu käsikirjoituksen pohjalta ja siitä lähtevä aikataulujen ja budjetin suunnittelu olisi kaikille edullisinta. Olen samaa mieltä siitä, että tuotannon rahoittajien pitäisi pystyä lukemaan budjettia tukipäätöstä tehdessään ainakin sen suhteen, onko tavoitteet realistista toteuttaa hakemuksen mukaisella budjetilla.

    Työntekijänä työssä väsyminen tulee paitsi fyysisen rasituksen, mutta myös välttävän suorittamisen aiheuttamasta stressistä, kun aikataulun/budjetin takia ei pysty tekemään parastaan kuvauspaikalla.
    Alan koulutuksessa olisi arvokasta oppia käsikirjoituksen toteutukseen todellisuudessa toteutunut työaika/ kuva. Tämä voisi auttaa tulevia ohjaajia, apulaisohjaajia ja tuottajia työskentelemään ja suunnittelemaan realistisesti tuotannon vaatimia resursseja.

  8. Pentti Sutinen

    Itse pakenin elokuva-alalta yli 20 vuotta sitten. En halunut olla missään tekemisissä elokuvan kanssa. En pahemmin katsonut elokuvia ja jos joku alkoi puhumaan elokuvista, yritin välittömästi vaihtaa aihetta. Sain henkisen allergiareaktion jos joku edes mainitsi sanan “elokuva”. Kuitenkin samaan aikaan koin surua että olin luopunut jostakin, joka on äärimmäisen rakasta ja tärkeää itselle. Voimakas vietti saada kertoa ja antaa jotain tärkeää toisille visuaalisin keinoin.
    Tietenkin olen katunut päätöstäni viimeisten vuosien aikana, mutta en halua palata alalle jos ei ole mitään annettavaa ja sanottavaa. Suomessa tehdään vuosittain paljon elokuvia. Jos tekisin samaa mitä muut niin siinä ei olisi mitään järkeä.

  9. Tähän tarkentaisin vielä tasoitusvapaista.
    Tasoitusvapaa on nykyisin pidettävä työsuhteen päättyessä.
    Eli jos teet 20-30 tuntia ylitöitä kolmen – kuuden viikon jaksossa, niin tasoitusvapaat pidetään työsuhteen lopussa ja silloinkin jotkut tuotantoyhtiöt yrittävät pidentää työsuhdetta, ettei tarvitse maksaa ylitöistä.
    Toiseksi vielä harjoittelijoiden kohtelu, jokainen meistä alalla toiminut tietää että harkkoja otetaan tuotantoon, ettei niille tarvitse maksaa palkaa.
    Tuotannosta toiseen, harkoilta vaaditaan samanlainen tietämys työstään kuin esim. palkatulla assistentilla on.

  10. Näistä asioista on puhuttu jo liian kauan. Huono työnjohto, epärealistiset tuotantosuunnitelmat, isot egot jne.
    https://nofilmschool.com/film-and-tv-set-hours-
    Tässä dokkari fyysisestä hinnasta:
    http://whoneedssleep.weebly.
    A documentary feature from Haskell Wexler, A.S.C (2006)
    Film crews routinely work sweatshop hours, often clocking 15 to 18 hour days at the expense of their families, their health, their well-being, and even their lives. Synopsis:
    A documentary that highlights the deadly combination of sleep deprivation and long days of work. Focusing in particular in the film industry.
    Unsettled by the preventable death of a coworker, filmmaker Haskell Wexler learns that sleep deprivation and long work hours are a deadly combination. Interweaving medical findings with personal accounts, his camera reveals how a 24/7 work culture affects all Americans.

  11. iiro Küttner

    Halpuus tuhoaa vääjäämättä maapallon. Ja ennen kuin koko elonpiiri tuhoutuu, romuttuvat tietysti suomalaiset AV-tuotannot ja suomalaisten ihmisten työhyvinvointi (jokaisella muullakin alalla kuin AV-alalla) maapallon pikkuruisina osasina.

    Halpuuteen kannustetaan kaikkialla, joka käänteessä ja kaikin keinoin, se on todella onnistuttu myymään meille hyveenä. Näissä yhteyksissä halpuutta ei kuitenkaan suoraan kutsuta halpuudeksi, vaan sille annetaan tietenkin sievistelevämpiä nimiä, kuten tehokkuus, kilpailukyky, kustannusedullisuus, kilpailutus, säästäminen, jne. näitä riittää.

    Kaikista yllämainituista sanoista ’säästämisen’ on käynyt ehkä kaikkien kehnoiten. Koko sanaraukan merkitysarvo on kääntynyt ympäri kuin sukka. Alunperinhän säästäminen tarkoitti ennen kaikkea säilyttämistä; säästän henkesi, säästän tämän takin. Nykyään me emme säästä enää mitään, me luulemme säästävämme, kun ostamme uutta halvemmalla.

    Halpuus ei säästä mitään, eikä ketään. Ei suomalaisia AV-tuotantojakaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *