Elokuvaaja Sonja Huttunen on työssään kameran takana.

NFTS – Elokuvauksen opinnot maailmalla

Tammikuussa 2019 pakkasin ekaluokkalaisen leveä hymy kasvoillani reppuani. Uusia muistiinpanovihkoja, teroitettuja lyijykyniä, piirrustuslehtiö sekä valotusmittari. Matkustin kaksikerroksisella punaisella bussilla läpi vilkkaan kaupungin ja otin junan pieneen peri-englantilaiseen kylään. Beaconsfieldin kylässä sijaitsee maailmankuulu elokuvakoulu, The National Film and Television School. 

Pääkuvassa kameran takana elokuvaaja Sonja Huttunen. Kuva: Minco van der Weide

Olin vuosikausia pohtinut ja puntaroinut mahdollista jatko-opiskelua. Työt olivat kuitenkin pitkään vieneet mennessään. Jossain vaiheessa alkuperäiset haaveet kuvaajan työstä olivat painuneet takaraivon perimmäisiin solukoihin innostuttuani kamera-assistentin työtehtävistä. Niissä tehtävissä eteneminen vei mukanaan. Pidin työstäni kovasti, mutta huomasin kaipaavani myös luovemman aivopuoliskoni aktivoimista. Teinkin töitä myös kuvaajana, mutta koin, että freelancerin ikuinen paine saada työkeikkoja ei antanut juurikaan tilaa itseopiskelulle eikä itsensä kehittämiselle. Vihdoin ja viimein kolmekymppisenä hain elokuvauksen maisteriopintoihin.

National Film and Television School (NFTS) vaikutti tarjoavan juuri sitä mitä kaipasin. Se sisältäisi kaksi vuotta intensiivistä, mutta äärimmäisen käytännönläheistä opiskelua, mahdollisuuden keskittyä puhtaasti elokuvakerrontaan, päästä kuvaamaan filmille sekä saada neuvoja päteviltä tutoreilta. Tietenkään opiskelu ulkomailla ei ole läpihuutojuttu. Se maksaa, paljon. Etenkin yhteiskunnan tukeen tottuneesta suomalaisesta näkökulmasta. Se vaatisi täydellisen elämänmuutoksen. Ja kaiken lisäksi, kouluun pitäisi vielä hakea ja päästä sisään.

Näitä tekijöitä hövelisti pohdittuani käytin erään pitkän työputken jälkeisen vappuaaton paniikinomaisesti hakukirjettä raapustaen ja työnäytteitä valikoiden. Hieman yllättäen sain kutsun haastatteluun ja lähdin käymään paikan päällä henkilökohtaisesti. Tapasin tulevat professorini sekä vierailevan tutorin Nina Kellgrenin (BSC) ja alumni Ula Pontikosin (BSC).

Itselleni ei ollut aivan merkityksetöntä, että raadissa oli kaksi menestynyttä naiskuvaajaa. Koko kahdeksan vuotisen kamera-assariurani aikana en ollut työskennellyt yhdenkään suomalaisen naiskuvaajan kanssa. Suomen Elokuvaajien Liiton (FSC) 75 jäsenestä viisi on naispuolisia. Haastattelussani Nina Kellgren kertoi samastuvansa asemaani ja muistavansa itse, kuinka vaikeaa hänelle oli ollut reilut 30 vuotta aikaisemmin hypätä kamera-assistentin roolista varteenotettavana nähdyksi elokuvaajaksi. NFTS:stä on valmistunut vaikuttava lista naispuolisia kuvaajia muun muassa Charlotte Bruus Christensen (ASC), Natasha Braier (ASC), Suzie Lavelle (BSC) ja Chloé Thomson (BSC).

Haastattelun jälkeen hakuprosessi piti vielä sisällään kolmepäiväiset pääsykokeet, joihin osallistui 18 hakijaa ympäri maailmaa. Kaikilla oli hyvin erilaiset taustat, mutta kaikilla oli sama palo päästä sisään juuri tähän kouluun. Pääsykokeissa alkoi selvitä myös kurssin taso. Tehtävistä kaksi kuvattiin 16mm filmille ja viimeisenä päivänä ne katsottiin koulun 150-paikkaisen elokuvateatterin kankaalta kaikkien hakijoiden läsnäollen. Oli jännittävää mutta myös vapauttavaa seisoa oman työnjälkensä takana ja olla avoin palautteelle. Nähdä ja osoittaa omat virheensä, eikä ylläpitää jonkin sortin ammattimaisuuden kulissia.


Kun kutsu kouluun saapui, olin sekä innoissani että kauhuissani. Jouduin vielä hetken puntaroimaan lähtöä. Tekemään päätöksen rahallisesta panostuksesta ja miettimään asiat läpi puolisoni kanssa. Jättäisimme vuosien saatossa rakentuneen arjen ja kodin ja hyppäisimme kohti seikkailua. Emme ottaisi asuntolainaa ja koiraa, vaan opintolainat ja pikanuudeli lounaat. Kerranhan täällä vaan ollaan, piru vie.

Alkutaival oli kieltämättä raskas. Metsästin puolisoni kanssa asuntoa täysien ja uudella tavalla kuormittavien koulupäivien ohessa. Koulupäivien jälkeen piti tutustua uusiin kavereihin, jäädä katsomaan jokainen koululla iltaisin esitetty elokuva ja tottua 2,5 tuntia päivittäin vievään matkustamiseen. Kuitenkin koko 2 vuotta heräsin joka aamu herätyskelloon innoissani jälleen uudesta koulupäivästä. Päivästä, jonka sain käyttää uuden oppimiseen ja kokemiseen. Motivaatio ja koko opiskelu oli tällä kertaa kovin erilaista kuin viimeksi aloittaessani medianomi-opinnot 18-vuotiaana teininä. Lähtökohdat olivat aivan toisenlaiset, 8 vuoden kokemus alalta oli antanut vahvan ajatuksen siitä, mitä taitoja tulisin tarvitsemaan ja miten henkilökohtaisesti haluaisin kehittyä.

Ensimmäisen vuoden aikana koulun studiosta tuli toinen kotini. Kuvasimme paljon harjoitustehtäviä kahdeksanhenkisen luokkamme kesken, toimien toinen toistemme valaisijoina, valoteknikoina ja kamera-assistentteina. Pääosin kaikki harjoitustyömme kuvattiin 16mm filmille. Oli mahtavaa päästä treenaamaan omia valaisutaitoja ja kokeilemaan ratkaisuja, joita en ikipäivänä olisi uskaltanut kokeilla työkeikalla budjetti- ja aikataulupaineen alla. Meitä oli ensimmäisistä päivistä saakka kannustettu olemaan rohkeita ja uskaltaa epäonnistua.


Oli mahtavaa päästä treenaamaan omia valaisutaitoja ja kokeilemaan ratkaisuja, joita en ikipäivänä olisi uskaltanut kokeilla työkeikalla budjetti- ja aikataulupaineen alla.

Sonja Huttunen

Otin kuuliaisena oppilaana neuvosta vaarin. Ensimmäisen kaikkien osastojen (ohjaus, leikkaus, äänisuunnittelu, sävellys yms.) yhteisen harjoitustehtävän näytöksessä professorini sanoi, että olisi itse saanut potkut kyseisen materiaalin tuottajille esittämisestä. Olin epäonnistunut ja unohtanut että film noir ei ole vain vahvaa valon ja varjon kontrastia, vaan lähikuvissa täytyy käyttää silmävaloa. Tästä kokemuksesta oppineena mietinkin nykyään lähestulkoon joka kuvan kohdalla mahdollisen silmävalon tarvetta. Ei sillä, että haluan noudattaa mitään sääntökirjaa tai konventioita, mutta haluan lähtökohtaisesti tehdä tietoisen päätöksen.

NTFS:n vuosikurssi ja Danny Cohen BSC joka kuvasi kanssamme kohtauksen koulun studiolla. Kuva: Duncan Bruce
Danny Cohen (BSC) kuvasi kanssamme kohtauksen koulun studiolla. Kuva: Duncan Bruce

Koulussa opin vähintään yhtä paljon luokkakavereiltani kuin professoreiltani, ja olenkin todella kiitollinen joukkiostamme. Oli mahtavaa päästä oppimaan ja seuraamaan muiden työskentelyä, kaikilla kun oli omat tyylinsä ja vahvuutensa. Onnistuimme myös välttämään turhan keskinäisen kilpailun. Tuimme aidosti toisiamme, jaoimme käytännön vinkkejä sekä annoimme vertaistukea. Oli hienoa päästä elämään kansainvälisessä ilmapiirissä. Arviolta puolet koulun opiskelijoista on ulkomailta. Koulu on myös sitoutunut tukemaan etnistä moninaisuutta alan kaikilla osa-alueilla. Vähemmistöjen ääniä halutaan aktiivisesti tuoda esiin ja luoda moninaisuutta sekä kameran eteen että taakse.

Koulutaival sisälsi myös monta unohtumatonta kohtaamista. Vieraanamme kävivät muun muassa Rob Hardy (BSC) (Ex Machina, Annihilation), Danny Cohen (BSC) (The King’s Speech, The Danish Girl), Stuart Biddlecombe (The Handmaid’s Tale) sekä Fabian Wagner (Game of Thrones). Oli todella kiinnostavaa päästä seuraamaan, kuinka tällaisen kaliiberin ammattilaiset työskentelivät. Heille annettiin samankaltainen tehtävänanto samaisessa studiosetissä, jossa me olimme kuvanneet vastaavia harjoituksia kymmenittäin. Yksittäisiä upeita kuvia ja jännittäviä valaisutapoja hienompaa oli todeta, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa työskennellä ei ole. Jokaisella kuvaajalla oli omat työskentelytapansa, henkilökohtaiset visuaaliset mieltymyksensä sekä työympäristöön välittyvä persoonansa.

Saimme lisäksi lukuisia vieraita pitämään meille masterclasseja. Elokuvauksen opiskelijoiden omat masterclassit olivat alle 20 hengen tilaisuuksia, joissa jokainen halukas pääsi esittämään kysymyksensä. Mieleenpainuvimpia luentoja pitivät muun muassa sellaiset alan legendat kuin Chris Menges (BSC) (Poika ja haukka, The Killing Fields), koulun entinen professori Brian Tufano (BSC) (Trainspotting, Billy Elliot), yli 90 vuoden ikään ehtinyt Billy Williams (BSC) (Manaaja, Gandhi) sekä tietenkin elokuvauksen laitoksen kuuluisin alumni Sir Roger Deakins. Tällaisiin arvostettuihin hahmoihin totuimme törmäämään lähes viikoittain ensimmäisen opiskeluvuotemme ajan.

Elokuvateatterin penkeillä istuvat Ivan Strasburg BSC, Chris Menges BSC sekä professori Oliver Stapleton BSC. Kuva: Duncan Bruce
Eturivissä Ivan Strasburg (BSC), Chris Menges (BSC) sekä professorimme Oliver Stapleton (BSC). Kuva: Duncan Bruce

Maaliskuussa 2020 olimme juuri saaneet toiset lyhytelokuvamme kasaan, kun kaikki muuttui ja maat alkoivat sulkemaan rajojaan pandemian edessä. Epävarmoina tulevasta päädyimme puolisoni kanssa maanpakoon Suomeen ja asustimme kesämökillä sulkeutuneena useamman kuukauden. NFTS ei kuitenkaan missään vaiheessa lannistunut vaan opetus jatkui äärimmäisen tiiviinä. Koska myös ala oli sulkutilassa, kuvaajat ja ohjaajat ympäri maailmaa olivat yhtäkkiä vapaina ja avoimia verkkoluennoille. Joita riitti; meille tarjottiin 32:n elokuvaajan masterclassit reilun kolmen kuukauden aikana. Jälkeenpäin ajateltuna oli absurdia odotella josko Sam Mendes voisi vastata esitettyihin kysymyksiin hieman nopeammin, jotta ehtisin välissä hakata polttopuita saunaa varten ennen kuin seuraava, Hoyte van Hoyteman (ASC) pitämä masterclass alkaisi.

Ihmeen kaupalla ja erikoisjärjestelyin pääsin jo kesäkuussa siirtymään lähityöskentelyyn koululle. Olimme tehneet ison osan lopputöidemme esituotannosta etänä ja oli helpotus päästä samaan tilaan ohjaajien ja lavastajien kanssa keskustelemaan suunnitelmistamme. Hyvin pian kuvasimmekin jo animaatioelokuvaamme koulun studiolla. Animaatio-ohjaajien, animaattoreiden ja pienoismallien rakentajien kanssa yhteistyö tarjosi kovin ainutlaatuisen kokemuksen. Animaatio-osasto on yksi koulun kulmakivistä ja erikoisuutena elokuvaajien opintosuunnitelmaan kuuluu animaatiolopputyö. Oli upeaa työskennellä formaatilla, johon eivät päde tutut tekniset rajoitukset tai tarinankerronnalliset konventiot. Tuotanto tarjosi uskomattoman määrän ahaa-elämyksiä!


Ehtisin välissä hakata polttopuita saunaa varten ennen kuin seuraava, Hoyte van Hoyteman (ASC) pitämä masterclass alkaisi.

Sonja Huttunen

Elokuvan Caterpillar kuvauksista, jossa pieni poika makaa patjalla lattialla.
Lyhytelokuva Caterpillarin interiöörit kuvattiin studiolavasteessa. Kuva: Sonja Huttunen

Myös toinen lopputyöni, fiktiivinen lyhytelokuva ‘Caterpillar’, tarjosi hienon oppimiskokemuksen. Elokuva kertoo tarinaa pienestä vietnamilaisesta pojasta, joka on joutunut modernin orjuuden uhrina ylläpitämään kannabis-viljelmää lontoolaiseen asuntoon. Tarina puhutteli minua yhteiskunnallisella ja humaanilla kulmallaan. Lisäksi käsikirjoitus antoi erityisen hyvät puitteet vahvan visuaalisen tyylin rakentamiseen.

Yhdessä ohjaajan ja lavastajan kanssa pääsin suunnittelemaan isoa lavasterakennelmaa, jonka suunnitteluprosessi sisälsi monen monta päätöstä muun muassa liikkuvista lavasteseinistä, lavasteen tarkoista mittasuhteista, kaksikerroksisen asunnon efektin huijaamisesta ja valostrussien oikeasta sijoittelusta. Oli myös jännittävää suunnitella sitä, kuinka saisin valaisun sekä kameratyön osalta lavasteissa kuvatut kohtaukset yhdistettyä saumattomasti exteriööri lokaatioihin. En tiedä milloin olisin työelämässä päässyt tekemään vastaavaa samassa mittakaavassa. Tämän tuotannon antamalla kokemuspohjalla kokisin kuitenkin voivani lähteä luottavaisin mielin tulevaisuudessa työskentelemään studio-olosuhteisiin pelkäämättä autenttisuuden kärsivän.


Toivoisin saavani olla mukana kotimaisen elokuvan uudessa, tasa-arvoisemmassa ja monimuotoisemmassa kehityksessä.

Sonja Huttunen

Oma kokemukseni NFTS:stä oli äärimmäisen positiivinen ja olen todella tyytyväinen, että uskaltauduin matkaan. Useimmat ennen koulua asettamistani oppimistavoitteista olivat jälkeenpäin katsottuna hyvin käytännönläheisiä; kuten oppia valottamaan filminegatiivia tai ymmärtämään syvällisemmin digitaalista workflowta. Huomaan kuitenkin oppineeni pitkälti aivan muita, ja paljon arvokkaampia taitoja.

Opin paljon tarinankerronnasta ja kehityin huimasti taidoissani lukea ja purkaa käsikirjoituksia sekä ajattelemaan kuvaajana aina tarinan parasta. Opin yhteistyöstä ja kommunikoinnista erityisesti ohjaajien, lavastajien ja tuotanto-osaston kanssa sekä opin arvostamaan ja antamaan tilaa näyttelijätyölle entistä enemmän. Opin paljon myös omasta maustani, niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin.

Opin myös siitä, millaisia elokuvia ja millaisessa ilmapiirissä haluaisin olla tekemässä. Innolla odotan, mitä tulevaisuuden työkuviot tuovat tullessaan. Toivoisin pääseväni jatkossa työskentelemään koulusta tuttujen ohjaajien kanssa Britteinsaarella, mutta aivan eritoten toivoisin saavani olla mukana kotimaisen elokuvan uudessa, tasa-arvoisemmassa ja monimuotoisemmassa kehityksessä.

Sonja Huttunen, elokuvaaja