Miten minusta tuli äänisuunnittelija – Vuoden työtoveri 2017: Olli Huhtanen

“Olen eskapisti, ja unelmani ammatista olivat läpi lapsuuden sadunomaisia – ei mitään lentäjä- tai poliisihaaveita. Hyvä ystäväni oli lapsena innostunut valokuvauksesta ja piirtämisestä. Yhdessä teimme ala-asteikäisinä pieniä lavasteita ja kohtauksia, elokuvallisia hetkiä, jotka valokuvasimme.”

Miten vietin lapsuuteni?

Asuin elämäni neljä ensimmäistä vuotta Tampereella, mistä mutkien kautta muutimme Haukilahteen Espooseen. Perheeseeni kuuluivat taideartikkeleita vapaana toimittajana kirjoittanut äitini ja Helsingin Sanomissa työskennellyt isäni sekä pikkuveljeni. Musiikki oli perheessämme vahvasti läsnä, klassinen soi kotonamme aina. Lisäksi meillä luettiin paljon ja katsottiin elokuvia. Soitin klassista pianoa lapsesta armeijaikäiseksi.

Mieleenpainuvin elokuva tai televisio-ohjelma lapsuudestani?

Neil Hardwickin Hello, hello, hello kolahti kovaa ja sen katsoin aina. Safiiri ja Teräs sekä Myrskylinnut olivat myös suosikkejani. Elokuvista Star Wars –elokuvien ensimmäisen, nykyään Episodi 4, oli vaikuttava. Näin sen Kino Tapiolassa. Näin teatterissa myös suuresti vaikuttaneen Bambin ja muita Disneyn animaatioita. Olin lapsena lukutoukka, opin 4-vuotiaana lukemaan. Luin kaikkea mahdollista koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Tykkäsin olla itsekseni: kiipesin kotimme tasakatolle lukemaan.

American Vagabond (2013, ohj. Susanna Helke)
© For Real Productions Oy

Milloin ensimmäisen kerran aloin ajatella, että voisin tehdä töitä elokuva-alalla?

Olen eskapisti, ja unelmani ammatista olivat läpi lapsuuden sadunomaisia – ei mitään lentäjä- tai poliisihaaveita. Hyvä ystäväni oli lapsena innostunut valokuvauksesta ja piirtämisestä. Yhdessä teimme ala-asteikäisinä pieniä lavasteita ja kohtauksia, elokuvallisia hetkiä, jotka valokuvasimme.

Milloin ja miksi päätin hakea opiskelemaan alaa?

Kirjoitin 1985 ylioppilaaksi, pidin välivuoden, menin armeijaan ja sen jälkeen opiskelemaan kauppaopiston atk-linjalle. 80-luvun lopulla ystäväni pääsi opiskelemaan valokuvausta. Minulla oli työpaikka valmiina atk-suunnittelijana, mutta samana vuonna päätinkin ystäväni suosituksesta hakea elokuvataiteen laitokselle ja pääsin ensi yrittämällä sisään. En oikein silloin edes ymmärtänyt, mihin hain.

Mitä on jäänyt keskeisenä mieleeni opiskeluajoista?

Ensimmäiset kaksi vuotta etsin jotain taiteilijaidentiteettiä. Kolmantena vuonna tajusin, että tästä voisi tulla ammatti. Teimme paljon harjoitustöitä. 4. vuosikurssin alkaessa olin tehnyt – äänittänyt ja äänisuunnitellut – jo 15 leffaa, ja lähdin siis kouluun ilman minkäänlaista aikaisempaa kokemusta alalta.

Atomin paluu (2015, ohj. Mika Taanila)
© Jussi Eerola

Varsinaisista opinnoista suuren vaikutuksen teki kuvataiteilija Juha Sääsken kurssi, jossa maalasimme ja piirsimme croquis’ta. Se avasi näkemään ja hahmottamaan maailmaa. Severi Parkon muoto-opin kurssit olivat myös vaikuttavia. Semiotiikkaa ja muotoja tutkittiin kiertelemällä paikkoja, vierailemalla vaikka missä. Kurssi avasi havainnoimaan ja katsomaan maailmaa uudella tavalla, asiat muuttuivat elävämmiksi.

Opettaja tai muu henkilö, joka on vaikuttanut minuun eniten?

Matti ’Rekku’ Kuortti oli minulle merkittävä henkilö, opettaja ja mestari, jonka kanssa sain myöhemmin myös työskennellä. Ylemmällä vuosikurssilla opiskellut Pietari Koskinen pyysi minut ääniassarikseen, ja teinkin kuusi vuotta hommia Pietarille puomittamisesta äänileikkaukseen, ja opin häneltä valtavasti. Teemme yhä säännöllisesti yhteistyötä. Koulussa Rekun lisäksi merkittäviä opettajia oli muitakin, muiden muassa Tove Idström, Yve Jalander ja Jan Kaila.

Millainen ensimmäinen työpaikkani alalla oli?

Ensimmäinen äänisuunnittelutyö, jonka tein palkallisena, oli Virpi Suutarin ja Susanna Helken Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista (1996). Lasse Saarinen oli ehdottanut minua hommaan. Yhteistyö Virpin ja Susannan kanssa jatkuu yhä.

Mikä työ on jäänyt vuosien varrella parhaiten mieleeni ja miksi?

Niitä on useita. Jaakko Pyhälän ohjaama Armon aika (1999), jonka tein yhdessä Rekun kanssa, oli monella tapaa haastava ja opettavainen projekti. Se oli myös lopputyöni elokuvataiteen laitokselta.

Mitä pidän suurimpana saavutuksena urallani? 

Olen iloinen ja ylpeä, että on ohjaajia, joiden kanssa yhteistyö on jatkunut pitkään, joidenkin kanssa jo lähes 20 vuotta. Jatkuvuus on hienoa. Ja se, että saan olla osa ensembleä hienojen elokuvataiteilijoiden kanssa.

Mitä pidempään tätä hommaa on tehnyt, on vahvemmin sitä mieltä, että tässä hommassa merkittävin asia on ihmiset! Toki mieltä lämmittävät myös Jussi-ehdokkuus Simo Halisen Cyclomaniasta (2001) ja Jussi-palkinto Sakari Kirjavaisen Hiljaisuudesta (2011).

Cyclomania (2001, ohj. Simo Halinen) © Blind Spot Pictures

Mistä asioista pidän työssäni?

Työni monipuolisuus on hienoa. Itselleni dokumenttielokuvat ovat tässä työssä se suola. Ne palkitsevat, koska niitä tehdessä oppii itse paljon maailmasta. Kaikki dokumentit joita olen saanut tehdä, ovat ihania ja minulle tärkeitä: Valkoinen taivas (1998), uudemmista American Vagabond (2013), joitakin mainitakseni. Olen tehnyt Mika Taanilan kanssa vuodesta 1998 dokumentteja, kokeellista ja taide-elokuvaa.

Äänisuunnittelijan ammatti on palveluammatti, vaikka lopputulos voi olla taidetta. Jos työprosessista tulee taidetta, homma menee usein metsään. Tehtävänäni on kysyä: ”Miten voin auttaa sinua, ohjaaja?” Kun itse prosessi alkaa olla kunnossa ja välineet hallussa, on ihmisellä väliä – mitä hän saa aikaan, voiko häneen luottaa.

Hiljaisuus (2011, ohj. Sakari Kirjavainen)
© Cine Works Oy

Millainen työkaveri olen?

Nuorempana olin aikamoinen tuittuilija ja ehdoton tekemisissäni. Vaikka 27 vuotta alalla on tuonut mukanaan kokemusta, näkemystä ja rauhallisuutta, tämä Vuoden Työtoveri –tunnustus yllätti. Ehkä se on ymmärrettävissä niin, että olen saanut tunnustuksen ajatuksella ’tuokin tättähäärä on oppinut olemaan ihmisiksi’. Aikataulut ja budjetit minulla pitävät aina, kunnioitan ihmisiä ja olen aika kilttikin.

Kenen kanssa haluaisin ehdottomasti työskennellä joskus, ja miksi?

David Lynchin. Hänen elokuvissaan ääni kasvaa orgaanisesti aiheesta, ääni on siemen maaperässä. Äänimaailmassa ei ole mitään synteettistä. Lynch istuu aina itse editoimassa ääntä, viimeisimmissä elokuvissaan hän toimi itse äänisuunnittelijana.

Mitä tekisin, jos en olisi äänisuunnittelija?

Musiikkiin se liittyisi. Olisin ehkä säveltäjä. Soitan bändissä ja sävellän kyllä jo nytkin. Musiikin harrastaminen on auttanut siinä, kun teen tiivistä yhteistyötä säveltäjän kanssa. Pyrin äänisuunnittelijana aina ’virittämään’ dialogin, musiikin ja tehosteet selkeäksi, helposti kuunneltavaksi kokonaisuudeksi. Ykkösprioriteetti on aina dialogi.

Juoksuhaudantie (2006, ohj. Veikko Aaltonen)
© Kinotar Oy

Missä olen kymmenen vuoden kuluttua?

Toivon mukaan teen yhä Finnvoxilla töitä. Meillä on täällä todella hyvä tiimi ammattilaisia ja erinomainen työympäristö.

Mitä toivon tulevaisuudelta?

En sen kummemmin hinkua ulkomaille. Olen saanut tehdä töitä kansainvälisissä projekteissa. On hienoa olla omalta osaltani kehittämässä suomalaista elokuvaa. Pidän tästä pohjoiseurooppalaisesta tavasta tehdä.

Olen tyytyväinen ja iloinen tästä hetkestä. Tämä on työtä ja toisaalta kaikkea muuta. Pitää olla intoa ja uteliaisuutta, ja toisaalta pitää rakastua jokaiseen elokuvaa, jota lähtee tekemään.



Jutun pääkuva: Eedenistä pohjoiseen 2014. Ohj. Virpi Suutari


← Takaisin 2/2017 etusivulle