Matti Kassila in memoriam

Elokuvateatteri Orionissa paljastettiin 18.5. elokuvaohjaaja Matti Kassilan kunniatuoli muistolaattoineen.

Matti Kassilaa (12.1.1924 – 13.12.2018) pidetään yhtenä 1950- ja 60-lukujen Suomen merkittävimmistä elokuvaohjaajista. Näiltä vuosilta mainitaan esimerkiksi hieno kolmiodraama Sininen viikko (1954), vahva Sillanpää-filmatisointi Elokuu (1956) ja Ilmari Kiannon romaaniin perustuva Punainen viiva (1959).

Vuosina 1960–62 syntyivät Kassilan tunnetuimmat ja rakastetuimmat elokuvat, kolme Mika Waltarin romaaneihin perustuvaa Komisario Palmu -dekkarielokuvaa. Niistä ensimmäinen, Komisario Palmun erehdys (1960) valittiin vuonna 2013 kriitikkoäänestyksessä parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi kautta aikojen. Se oli myös Matin oma lempielokuva omien ohjauksiensa joukossa.

Matti Kassila elokuvan Sininen viikko kuvauksissa (1954) Kuva: KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy

Matti Kassila kokeili ennakkoluulottomasti eri tyylejä ja kerrontatapoja. Kassilan runsaasta tuotannosta yhdeksi kiinnostavimmaksi on mainittu Palmujen välissä tehty Hitchcock- ja Fritz Lang -vaikutteinen film noir -muunnelma Tulipunainen kyyhkynen, vuodelta 1961.

Aikalaiset ja työtoverit luonnehtivat Kassilaa muistokirjoituksissa sivistyneeksi, taitavaksi ja analyyttiseksi keskustelijaksi, jolla oli vaivaton huumorintaju. Kassila etsi usein aiheensa kirjallisuudesta ja painotti myös nuoremmille, että näiden tulisi valita korkeatasoisia aiheita, enemmän klassista kirjallisuutta.

”Elokuva on herkkä taidemuoto, erityisen herkkä ajalle, jota se kulloinkin elää. Se ottaa siitä kaikenlaista, myös saastetta, väkivaltaa ja onnettomuutta. Se voi niillä myös tuhota itseään”, Matti Kassila kirjoitti omaelämäkerrassaan Mustaa ja valkoista vuonna 1995.

Matti Kassilan leski, Christina piti Orionissa puheen, jossa piirtyy esiin kuva ihmisestä julkisen roolin ja työn taustalla.

”Hyvää iltaa, hyvät ihmiset,

Olen Matti Kassilan vaimo, Christina. Saimme elää yhdessä vähän vaille 40 vuotta ja voin siis sanoa tunteneeni Matin hyvin. Tiedän, miten iloinen ja ylpeä hän olisi ollut tästä kunnianosoituksesta, hän olisi arvostanut sitä suuresti. Siksi haluan esittää hänen puolestaan kiitokset Risto Jarva-seuralle, Elke ry:lle, Jouko Aaltoselle, Heikki Kujanpäälle ja kaikille tähän hankkeeseen osallistuneille. Ja voiko sopivampaa paikkaa nimikkotuolille ollakaan kuin tämä uusittu ja kunnostettu Orionin kaunis sali.

Matin elokuvaura oli pitkä ja vaikuttava. Sen tuntevat kaikki hänen elokuviensa ystävät. Haluaisin hieman paljastaa ja kertoa, millainen Matti oli yksityishenkilönä, isänä ja puolisona ja miten elokuvaohjaajuus näkyi perhe-elämässämme.

Moni yllättyy kuullessaan, kuinka monta lasta Matilla itseasiassa oli. Ensimmäisestä avioliitostaan näyttelijä Aino Mantsaksen kanssa peräti neljä. Taina, Teemu, Taavi ja Tuomas. Tästä nuorena solmitusta avioliitosta Matti sanoi, että häneltä olisi silloin pitänyt kieltää perheenperustaminen. Sanoi olleensa täysin epäkypsä siihen. Hän syytti itseään ja antoi myös monien ikätovereidensa tavoin syyllistää itseään siitä, ettei ollut tarpeeksi läsnä lapsilleen, kun he olivat pieniä. Toisaalta eivät isät yleensäkään 50-luvulla olleet mukana lastenhoidossa ja leikkikavereina, samaan tapaan kuin nykyään.

Kun menimme yhteen Matin kanssa, olin kahden lapsen yksinhuoltaja. Lasse ja Leena olivat silloin 4- ja 5-vuotiaita. Yhteys lasten biologiseen isään oli vähäistä ja niin Matti joutui isäpuolen ja kasvattajan asemaan. Hyvin hän tästä tehtävästä suoriutui, ja hyvin täytti miehen mallin, myös näiden lasten oman arvion mukaan.

Komisario Palmun erehdys (1960) Kuva: KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy

Isyyteen Matti hurahti täysin, kun yhteinen Matti Poikamme syntyi. Kun vielä osoittautui, että lapsi on kehitysvammainen, Matin huolenpito ja isänrakkaus vain kasvoivat. Matilla oli siis seitsemän lasta, joille hän oli isänä. Jokaiseen heistä hänellä oli oma ainutkertainen suhteensa, kaikkien elämää hän seurasi ja kaikista välitti.

Matti oli ytimiään myöten niin elokuvamies kuin olla voi. Esimakua siitä sain heti ensimmäisellä lomallamme etelässä. Olimme rannalla, kun Matti sanoi yhtäkkiä, että nyt hänen on pakko käydä hotellissa. Aha, ok. Hän viipyi aika kauan. Seuraavana päivänä sama toistui ja aikaa kului enemmän. Lähdin jo katsomaan, mikä hätänä, vaivaako pahakin vatsatauti. Hän säikähti tullessani kovin ja yritti piilotella jotain. Sitten hän tunnusti, että hänellä oli sanelulaite mukana ja hänen oli ihan pakko päästä sanelemaan siihen ajatuksiaan seuraavasta elokuvasta. Nauruksihan se minulla meni, ei hänen olisi tarvinnut töitä piilotella. Matti oli ajatellut sen loukkaavan, ettei hän ollut täysillä lomalla, vaan ajatteli yhteisellä matkallakin työasioita.

Teimme paljon kävelylenkkejä yhdessä. Kun minä haravoin katseellani lähimaastoja ja etsin sinivuokkoja tai arvioin missä voisi olla hyviä sienipaikkoja, Matti saattoi pysähtyä ja huudahtaa: “Katso, miten upea valaistus, tuon kun saisi johonkin filmille!” Tai jostakin näkymästä: “Aivan täydellinen kompositio!” Hänen päässään pyörivät koko ajan elokuva-aiheet ja suunnittelu.

Matista oli mieluista etsiä kuvauspaikkoja. Ja mukava oli olla joskus mukana autoajelulla ihan perheenkin kanssa. Periaatteessa Matti oli lainkuuliainen kansalainen, mutta elokuva oli yli kaiken. Hän ei välittänyt pysäköinti- tai ajokielloista tai yksityisalue-kylteistä paikkoja etsiessään. Kun kauhuissani sanoin, ettet sinä näin voi tehdä tai ajaa, hän katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi: “Mutta minähän teen elokuvaa! Nuo merkithän nyt ovat lähinnä vain suosituksia.”

Matti katsoi ja tarkasteli maailmaa, ihmisiä ja ilmiöitä kuin filmikameran kautta. Se oli hänelle myös eräänlainen suojamekanismi, koska hän oli pohjimmiltaan melko ujo, jopa arka. Tällä tavoin ikään kuin kameran linssin kautta katsomalla säilyi tietty suojaava etäisyys, vaikka samalla se antoi hänelle mahdollisuuden eläytyäkin mukana. Hän myös muunsi näkemäänsä ja kokemaansa elokuvaksi mielessään. Ja muun muassa kirjoja lukiessaan hän kertoi koko ajan tekevänsä lukemastaan elokuvaa mielessään. Kirjassa oli siis syytä olla riittävän hyvä tarina ja kunnolliset sisäiset jännitteet.

Matti oli melko epäsosiaalinen, mutta hän osasi vakuuttavasti esittää seurallista. Hieman ristiriitaisesti: hän oli erittäin varma ja luonteva esiintyjä ja keskustelija ja täysin oma itsensä isojen ihmisjoukkojen edessä ja esimerkiksi televisiossa. Samoin kahdenkeskisissä tilanteissa ja hyvin pienessä ryhmässä. Sekalaisissa isommissa ryhmissä hän ahdistui ja stressaantui. Tällaisia tilanteita olivat vaikkapa isommat perhejuhlat tai mitkä vaan kutsut tai kokkarit. Luulen, tämän johtuneen siitä, ettei hän silloin pystynyt itse ohjaamaan ja kontrolloimaan tilannetta.

Tästä taipumuksestaan hän kyllä itsekin vitsaili kertomalla, että hänelle tulee aina vastustamaton halu alkaa ohjailla ihmisiä, kun he vellovat epämääräisesti. Kuten kaupan kassojen edessä tai muualla, missä joutuu odottamaan vaikkapa vuoroaan. Hänen tekisi mieli sanoa ja vaikka vähän työntääkin, että “menkääpäs te rouva nyt siitä vähän eteenpäin ja antakaa tilaa tälle pariskunnalle, niin saadaan muodostettua jono tähän, ja te siitä voitte siirtyä tuonne vasemmalle, ja te isä kiukuttelevan pikkupojan kanssa, menkää tuonne vähän kauemmaksi hyllyjen väliin…”

Matilla oli onneksi huumorintajua ja hän osasi myös nauraa itselleen ja tietyille luonteenpiirteilleen. Ei usein, eikä ehkä aina ihan sydämen pohjasta, mutta kuitenkin. Hän tunnisti itsessään kärsimättömyyttä, itsekeskeisyyttä ja jopa narsismia. Ohjaajan työnkuvaankin kuuluu tietty yksinvaltius. Hän oli kyllä lempeä despootti, mutta ei pitänyt siitä, jos joku pyrki neuvomaan häntä hänen työssään.

Tulipunainen kyyhkynen (1961) Kuva: KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy

Matilla ei ollut kovin montaa läheistä ystävää, mutta hän soitteli säännöllisesti vanhoille koulukavereilleen Haapamäelle. Haapamäellä myös vietimme kesäisin mökkilomamme. Tosin Matin mökkipäivät vähenivät vuosi vuodelta. Hän aloitti loman aina urhoollisesti, muttei lopultakaan viihtynyt. (Ulkohuusi oli kai ainoa, mistä hän tykkäsi.) Oli onnetonta nähdä hänet pihanurmella surkeana kädet roikkuen sivuilla, kasvoilla ilme: “äiti, mulla ei ole mitään tekemistä”, ja kysyen: “keitettäiskö vaikka kahvit?” Joten hän sai sitten luvan lähteä takaisin järjestäytyneisiin ja totuttuihin kaupunkioloihin rakkaan kirjoituspöytänsä ääreen.

Kun tapasin Matin ensimmäisen kerran vuonna 1980, en tiennyt suomalaisesta elokuvasta juuri muuta kuin Pekan ja Pätkän. Matin nimen tiesin ja Palmut, mutten tainnut edes tietää, että Matti oli niiden ohjaaja. No, kylläpähän opin!

Matti ajoi ja valmensi minut elokuvien pariin pikkuhiljaa. Aluksi hän antoi minulle sanelujaan puhtaaksikirjoitettavaksi. Vähitellen nämä sihteerikön tehtävät lisääntyivät oman työni ohessa. Ja kaiken aikaahan Matti puhui elokuvista, katsoimme niitä ja keskustelimme niistä. Loppujen lopuksi ajauduin kuvaussihteeriksi hänen kahteen pitkään elokuvaansa. Oli varsin antoisaa ja mielenkiintoista olla näissä prosesseissa mukana. Mutta edelleen olen enemmän kirjallisuusfriikki.

Matti sai elää pitkän elämän ja nautti siitä. Terveenäkin hän oli saanut olla, kunnes viitisen vuotta sitten aivoinfarkti muutti elämänlaadun täysin. Kun puhe meni huonoksi eikä oikean käden halvaantuminen enää mahdollistanut kirjoittamista, hän masentui. Matti halusi eristäytyä kaikesta eikä halunnut olla tekemisissä kuin vain aivan meidän lähipiirin kanssa. Kaiken yhteydenpidon ulkomaailmaan piti tapahtua vain minun välitykselläni. Viimeiset viisi vuotta olivat siis pitkästyttävää ja tylsää aikaa palvelutalossa ilman ilonaiheita tai elämän kohokohtia.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Juha Seitajärvi teki tutkimustyötä Kavissa vanhojen elokuvien parissa, tiedusteli, voisiko Matilta kysyä tarkennuksia epäselviksi jääneissä kohdissa, kuten missä kuvattu, keitä kuvassa olevat henkilöt ovat jne. Matin muisti oli yhtä loistava kuin ennen sairastumista. Matti innostui tästä, muttei suostunut puhumaan Juhan kanssa. Niinpä sitten tehtiin niin, että Juha esitti kysymykset minulle ja lähetti kuvat sähköpostilla. Minä puolestani printtasin ne Matille ja sitten haastatteli häntä ja toimitin vastaukset Juhalle. Matti todella innostui tästä muistelutehtävästä!

Lopulta Matti halusi kutsua Juhan vierailulle luokseen. Tämä kyläily oli niin onnistunut, että Matti virkistyi kuin toiseksi mieheksi pitkäksi aikaa. Kiitos, Juha!

Seuraava kohokohta oli syksymmällä, kun elokuvatoimittaja Jussi Karjalainen otti yhteyttä minuun. Matti halusikin kutsua myös Jussin käymään ja lupasipa antaa haastattelunkin. Jussi kirjoitti sitten Matin viimeiseksi jääneen haastattelun Seura-lehteen. Lämpimät kiitokset myös Jussille, tämä piristi Mattia kovasti.

Jussi toi mukanaan terveiset Heikki Kujanpäältä. Tuliaisena oli kutsu ensi-iltaan 29.11. Heikki oli ohjannut Helsingin Kaupunginteatteriin näytelmän “Kaasua, komisario Palmu”. Matti ilahtui, mutta kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä ihmisten ilmoille. Lopulta hän kuitenkin suostui ja kyllä kannatti! Koko viiteen vuoteen en ollut nähnyt häntä niin onnellisena kuin siellä. Jo itse teatterissa oleminen ja näytelmä olivat elämys. Tosin osa esityksestä meni kyllä hukkaan hänen huonon kuulonsa takia. Ennen esitystä häntä kävi tervehtimässä Kari Väänänen komisario Palmuna. Esityksen päätyttyä loppuaplodien jälkeen Heikki kertoi yleisölle, että mestariohjaaja Matti Kassila on ollut mukana täällä katsomossa. Kaunis nuori näyttelijätär tuli kukittamaan Matin ja yleisö nousi seisomaan ja antoi valtaisat aplodit. Matti oli yllättynyt, täysin hämmentynyt ja onnellinen! Kiitos, Heikki!

Olen iloinen, että Matilla ehti olla näitä hyviä hetkiä ja juhlantuntua vielä elämässään. Hän alkoi odottaa 95-vuotispäiviään, jotka olisivat olleet tammikuun 12.

Siitä päivästä tuli kuitenkin surun juhlapäivä, hänen hautajaispäivänsä.”

– Christina Kassila


Jutun pääkuva: Alejandro Lorenzo



← Takaisin 3/2019 etusivulle