Ihmisten ei tulisi jakautua manipuloijiin ja manipuloitaviin, vaan jokaisen tulisi olla manipuloija.” Tämä on tutkija Mauri Ylä-Kotolan muotoilu elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin ajattelusta. Edelleen elokuvia tekevän pian 90-vuotiaan Godardin mukaan elokuva on aina propagandaa. Siksi ”on tärkeämpää, että kaksisataa ihmistä filmaa yhtä ihmistä kuin että yksi filmaa kahtasataa”, on ohjaaja itse sanonut. 2000-luvulla tästä visiosta tuli totta.
Törmäsin Godardin teeseihin kehittäessäni tapaa hyödyntää videokuvaamista kouluissa aiempaa enemmän. Elämme keskellä audiovisuaalista mediaa, mutta koulussa opiskellaan edelleen pääosin kirjoittaen ja puhuen. Koulu kasvattaa yhä kirjallisen kulttuurin tekijöitä. Mutta mitä ovat audiovisuaalisen ajattelun aakkoset, ja miten niitä opitaan?
Kameralla kirjoittaminen
Yhdessä mediakasvatuskollegojen kanssa kehitimme ”kamerakynän pedagogiikan”, työskentelymenetelmän, joka lainaa nimensä ranskalaisen kriitikon Alexandre Astrucin teesistä 1940-luvulta. Astrucin mukaan elokuvalla pitäisi pystyä ilmaisemaan mitä tahansa ajatuksia, kuten kirjailija tekee kynällään. Se vapauttaisi elokuvantekijät filmaamasta teatteria ja yksioikoisia ajankuvia. Godard myöhemmin täydensin Astrucin teesejä esittämällä, että elokuva on hänelle itselleen ”ajattelun instrumentti”.
Muotoilimme pedagogisen menetelmän, jossa kameraa käytetään samoin kuin kynää on koulussa aiemmin käytetty. Näytelmien kuvaamisen sijaan kameralla tehdään pieniä tehtäviä, joissa käsitellään oppiaineiden sisältöjä. Kuvaustehtävien avulla opettaja saa oppilaat ajattelemaan, toimimaan ja vuorovaikuttamaan aktiivisesti. Uuden opetussuunnitelman tavoitteet, kuten tieto- ja viestintäteknologian käyttö, monilukutaito, oppimisympäristön laajentaminen ja oppilaiden itseohjautuva toiminta, toteutuvat kuvaustehtävissä luontevasti. Opettajat ovat arvioineet, että kameran kanssa työskentely tuottaa usein aktiivisempaa ajattelua kuin perinteinen kirjoittaminen ja keskustelu. Oppimisprosessi on syvempi ja tehtävistä jää vahvempi muistijälki. Abstraktien käsitteiden konkretisoiminen hyödyttää erityisesti niitä oppilaita, joille kielen kanssa työskentely on vaikeaa. Mobiililaitteilla otosten kuvaaminen ja katsominen on niin yksinkertaista, että sopii hyvin osaksi totuttuja oppituntikäytäntöjä tavallisille oppitunneille.
Elokuvapedagoginen tavoitteeni on, että koulussa opittaisiin käyttämään elokuvaa ajattelun ja sen ilmaisemisen välineenä samalla tavalla kuin varhaiskasvatuksesta asti opetellaan käyttämään kieltä. Se loisi aiempaa tukevamman pohjan tulevaisuuden audiovisuaaliselle kulttuurille, jossa elokuva on keskeinen ilmaisun ja vuorovaikutuksen väline – oli kyse sitten Hollywoodista, tv-uutisista tai tubevideoista. Kun väline on hallussa, näemme ympärillämme parempaa ajattelua.
Yleisön taidoista osallistujan taitoihin
Kysymys on myös demokratiasta. Godardin ajatukset ovat jo vuosikymmenten takaa, mutta teemat ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Nykyistä mediakenttää ei voi tarkastella törmäämättä vallankäytön, vaikuttamisen, manipuloinnin ja osallistumisen kysymyksiin. Kun filmaajia on yhden sijaan 200, on myös totuuksien määrä räjähtänyt. Ei ole ihme, että tuon tuosta poliitikko tai päätoimittaja peräänkuuluttaa yleisöltä kriittistä medialukutaitoa.
Media- ja elokuvakasvatuksen perinteisiin onkin alusta asti kuulunut yleisön taitojen kehittäminen. 2000-luvun alussa tämä pitkä tie kuitenkin kääntyi. Internetin aikakaudella jako tuottajiin ja yleisöön alkoi näyttää vanhanaikaiselta ja riittämättömältä. Mediakasvatuksessa alettiin puhua aiempaa vahvemmin kansalaisuudesta ja osallistumisesta. Koska mediasta oli tullut julkinen tila, jossa yhteiskunnallinen toiminta tapahtuu, jokaisella pitäisi olla taitoja osallistua siihen. Mahdollisuus tuottaa mediaa on myös mahdollisuus käyttää valtaa ja esittää totuuksia. Tietyssä mielessä Godardin ajatuksesta onkin siis tullut mediakasvatuksen pääteesi – jokaisen tulisi olla manipuloija.
Jokainen kuva on ajatus
Filosofi Jean Baudrillard esitti jo 80-luvulla ennen internetin aikaa, että elämme simulaatiokulttuurissa, jossa todellisuuden suoran havaitsemisen sijaan näemme yhä enemmän todellisuuden esityksiä – tai esityksiä, jotka korvaavat todellisuuden. Voimme palauttaa mieleemme kuvat WTC:n kaksoistornien kaatumisesta, vuoden 2005 tapaninpäivän tsunamista, jääkiekon MM-voitosta ja Suomenlahden sinilevälautoista – vaikka emme itse ole olleet paikalla. Voimme ajatella kuvia Kiinan muurista, Eiffel-tornista, poliitikoista ja tubetähdistä. Koemme maailman suurelta osin toisten ihmisten tuottamien kuvien ja tekstien kautta.
Media myös opettaa meitä katsomaan maailmaa. Tekstit ja kuvat käsitteellistävät todellisuutta ja rakentavat asiayhteyksiä, joista tulee mielessämme automaattisia. Autokauppias haluaa meidän yhdistävän autoilun koskemattomaan luontoon ja ruuhkattomaan kaupunkiin. Elintarviketuottaja toivoo meidän ajattelevan perhettä ja läheisiä, kun syömme valmisruokaa. Kun tiettyjä kuvien yhdistelmiä toistetaan, niistä tulee osa ajatteluamme. Median nais- ja mieskuvasto on oma lukunsa.
Arkiajattelussa valo- ja videokuva on pääsääntöisesti jäljennös todellisuudesta. Kuvalla on todistusarvoa. Siksi suhtaudummekin hyvin herkästi kuvien manipulointiin. Sen sijaan, kun luemme sanomalehden uutistekstiä, ymmärrämme ehkä intuitiivisemmin, että se on tulosta toimittajan ajattelusta. Kirjoittaja mielletään helpommin todellisuuden ja lukijan välille. Valokuva puolestaan muistuttaa todellisuutta niin paljon, että se kätkee kuvaajan ajattelun taakseen. Useimmat kuvaamisen konventiot jopa nimenomaisesti pyrkivät häivyttämään kuvaajan läsnäolon. Fiktioelokuvassa tämä sääntö on lähes ehdoton.
Jean-Luc Godardin filosofiassa kuva representoi ennemmin kuvaajan ajattelua kuin todellisuutta. Kuva ei siis ole ikkuna maailmaan vaan toisen ihmisen mieleen. Todellisuus on vain materiaalia, josta ajatuksen kuvat muovataan. Tämä on helppo ymmärtää esimerkiksi tarkkailemalla ihmistä, joka ottaa itsestään kuvaa sosiaaliseen mediaan. Hän ei ota yhtä kuvaa ja julkaise sitä, vaan valitsee 50 otoksen joukosta sopivimman – sen, joka vastaa hänen omaa ajatustaan itsestään.
Tätä näkökulmaa voi hyvin pitää kriittisen kuvanlukutaidon perustana: kun katsomme valokuvia, elokuvia, uutisia tai tubevideoita, katsomme aina toisen ihmisen ajattelua.
Kriittinen lukutaito ei takaa demokratiaa
Median todellisuuskuvassa on monia rakenteellisia vinoumia. Kun esimerkiksi uutistoimitus valitsee uutisaiheita, se määrittelee, mikä on tärkeää, kiinnostavaa, ajankohtaista ja poikkeuksellista. Samalla se määrittelee toimijoita ja toiminnan kohteita. Toimittajilla ei usein ole tietoisia pyrkimyksiä, vaan valintoja ohjaavat näkymättömät asenteet ja vaikuttimet, jotka riippuvat median rakenteissa. Toimituksen uutisprosessit, sosioekonomiset taustat sekä ikä- ja sukupuolirakenne ohjaavat katsetta tiettyyn suuntaan ilman, että kukaan tiedostaa näitä vaikuttimia.
Kun todellisuutemme rakentuu yhä enemmän ajattelun kuvista, ovat ajatusten tuottajat merkittäviä vallankäyttäjiä. Siksi pelkkä yleisön ”kriittinen medialukutaito” ei riitä. Jotta demokratia toteutuisi, tulisi median käyttämän vallan jakautua mahdollisimman tasaisesti. Jokaisen on oltava tietoinen mekanismeista, joilla media käyttää valtaa, ja osattava itse käyttää niitä – jokaisen pitää olla ajattelija, kuvaaja ja manipuloija.
Matalimman kynnyksen mediayhteiskuntaan osallistumiselle tarjoaa sosiaalinen media. Tavallisen somettajan puheenvuoro hukkuu yleensä kohinaan, mutta suosituimmilla tubettajilla voi olla kymmeniä miljoonia seuraajia. He ovat merkittäviä mielipidevaikuttajia, jotka tarjoavat varsinkin nuorille ja nuorille aikuisille näkökulmia maailmaan – ja heidän välineensä on elokuva.
Perinteisemmät vallan keskittymät, mediatalot, voivat tehdä oman osuutensa osallistamalla journalismin tuottamiseen eri ikäisiä ja eri taustoista tulevia kansalaisia. Näin tuodaan näkyviin kuvia, tietoa ja näkökulmia, jotka muuten jäisivät kuolleeseen kulmaan. Esimerkiksi Helsingissä osaksi kunnallista nuorten vaikuttamisjärjestelmää on perustettu nuorten toimitus, jonka tekemää journalismia julkaisevat säännöllisesti Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Toimituksen tehtävänä on tuoda nuorten näkökulmia esille mediassa. Se täydentää oppilaskuntien, nuorisoneuvoston ja alueellisen osallistuvan budjetoinnin kokonaisuutta, joka osallistaa nuoria yhteiskuntaan.
Koulun tehtävä on rakentaa pohjaa osallistuvalle kansalaisuudelle ja edistää demokratiaa. Kun jokainen on todellisuuden rakentaja ja manipuloija, jokainen tarvitsee siihen hyvät lähtökohdat. Mitä paremmin osaamme ajatella ja ajatuksiamme mediavälineiden avulla esittää, sitä paremman todellisuuden voimme yhdessä rakentaa!
Elävän kulttuurin kannalta audiovisuaaliset ajattelun taidot ovat keskeistä sivistystä. Kirjoittava toimittaja on opiskellut kielen käyttämistä ajattelunsa instrumenttina varhaiskasvatuksesta lähtien. Yliopistotutkinnon suoritettuaan hän on saanut yhteensä jo ainakin 15 vuoden koulutuksen kirjoittamiseen. Elokuvantekijä puolestaan on päässyt saman järjestelmällisyyden piiriin vasta ammatillisessa koulutuksessa.
Kamerakynän pedagogiikassa opetellaan audiovisuaalista ajattelua
Tavoitteeni mediakasvattajana on antaa lapsille peruskokemus kuvan käyttämisestä oman ajattelun ja sen ilmaisemisen välineenä. Uskon, että se vastaavasti mahdollistaa kuvan lukemisen toisen ajattelun representaationa. Kamerakynätyöskentelyssä tätä opetellaan samalla, kun oppiaineiden sisältöjä käsitellään.
Tehtävissä on yleensä kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa tuotetaan ja kuvataan ajatus, toisessa vaiheessa katsojan tehtävänä on katsoa ja tulkita se. Alakoulun äidinkielen tunnilla tehtävä voi olla esimerkiksi seuraavanlainen.
Oppilaat kuvaavat pareittain yhden otoksen videon itse keksimästään lauseesta, jossa on adjektiivi, substantiivi ja verbi. Videossa saattaa tapahtua esimerkiksi niin, että ”kuihtunut lehti putoaa” tai ”punainen pallo pomppii”. Video näytetään suoraan mobiililaitteen ruudulta toiselle parille, jonka tehtävänä on tulkita kuva lauseeksi. Millainen mikä tekee mitä?
Lukion yhteiskuntaopin tunnilla tehtävänä voi olla valita puolue ja kuvata video sen utopiasta. Miltä maailma näyttäisi, jos tämä puolue saisi päättää kaikesta? Video kuvataan yksittäisinä dokumentaarisina otoksina ympäröivästä maailmasta. Mitään ei näytellä eikä selosteta, vaan ajatus kuvataan rajaamalla todellisuutta tarkasti. Yleisön tehtävänä on tunnistaa, mitä puoluetta videon kuvaajat ajattelivat. Millaisia valintoja he tekivät?
Historian tunnilla kuvataan historiallisten henkilöiden videobloggauksia, liikunnan tunnilla pilkotaan urheilusuoritus pienempiin osiin kameran avulla, kieltenopetuksessa korvataan suullinen koe videolla. Pienimmät oppilaat voivat ottaa valokuvia, joissa on mahdollisimman monta A-kirjaimella alkavaa asiaa. Kuvataiteen tunneilla tehdään samaa kuin ennenkin – opetellaan ilmaisun keinoja ja työkaluja.
Työskentely perustuu oppilaan uteliaisuuteen ja aktiiviseen rooliin. Katse kääntyy oppikirjoista kohti maailmaa, joka ei ole valmiiksi käsitteellistetty. Tehtävissä ei ole oikeita tai vääriä vastauksia, vaan jokainen video on yksilöllinen todiste oppilaan ajattelusta ja työskentelystä. Lukemattomat oppilaan tekemät pienetkin valinnat näkyvät lopputuloksessa. Opettajat ovat todenneet tämän vahvistavan oppilaiden omistajuutta oppimiseen. Koska video on oppilaan ”oma”, itse tekemä, hän haluaa näyttää sen muille ja kuulla, miten se nähdään. Katsomistehtävä kannustaa oppilaita yrittämään toisen ajattelun ymmärtämistä – mikä on juuri nyt erityisen ajankohtaista.
Menetelmää käytetään opetuksessa kaikilla asteilla eskarista lukioon ja ammatilliseen koulutukseen.
LÄHTEET
Kiesiläinen, Ismo, 2017. Kamerakynän pedagogiikka. Opettajan käsikirja. PDF: www.kamerakyna.fi
Ylä-Kotola, Mauri, 1998. Jean-Luc Godard mediafilosofina: rekonstruktio simulaatiokulttuurin lähtökohdista. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta, mediatieteen julkaisuja B1.
Ismo Kiesiläinen on 37-vuotias mediapedagogi, joka työskentelee Helsingin nuorisopalveluissa Nuorten Ääni -toimituksen tuottajana. Hän on myös elokuva- ja mediakasvatusmenetelmien kehittäjä ja opettajankouluttaja. Vapaa-ajallaan hän harrastaa kaupunkikävelyjä ja elokuvantekoa.
www.kamerakyna.fi
Jutun pääkuva: Nuorten Ääni -toimitus otti selvää, missä Helsingin koulujen sianlihaa kasvatetaan. Kuva: Ismo Kiesiläinen