Feministi käy leffassa: Ja jää laskemaan naisten nimiä lopputeksteistä

Olen aina tykännyt käydä elokuvissa. Olen myös aina katsonut elokuvia feministisin silmälasein. Tietääkseni minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa: synnyin nämä lasit päässäni ja lapsesta saakka feminismi on ollut se filosofia, jonka läpi todellisuus minulle on suodattunut.

Jos pojat päättivät enemmän, mitä leikkejä leikittiin, kyllä ärsytti, tai jos vain meitä tyttöjä hyssyteltiin hiljaisemmiksi, minä kyllä huomasin. Aivan pienenä vääryyden bongaaminen kanavoitui kapinana ja kepposina, mutta sitten opin keskustelemaan! Ja siitäkös maailma aukeni. Auta armias, jos isä meni sanomaan jotain tyyliin: “Siivotkaa nyt huoneenne, tyttöihmiset.” Ei muuten varmasti erehtynyt sanomaan toista kertaa, sillä pikku-Johannan suusta alkoi sellainen feministinen paasaus, että välillä mietin itsekin, mistä tätä pulppuaa. Äiti ilmaisee asian aina niin kauniisti: hän sanoo, että olen lapsesta asti ollut kova keskustelemaan. Kiitos äiti.

Jotenkin koen, että olen elämässäni kerännyt sanoja ja opetellut keskustelemaan missiota varten. Että oikeat sanat pulppuaisivat suustani, kun oikeus maailmassa ei tapahdu! Niin tuota… Olen yllättäen aina myös pitänyt supersankarielokuvista.

Viimeksi kävin katsomassa Avengers: Endgame Finnkinolla, ja nautin leffasta suuresti. Siinä oli mahtava kohtaus, jossa kaikki naisoletetut supersankarit kerääntyivät tukemaan hädässä olevaa sankaria. Sain totaaliset naisylpeät kylmänväreet päälakea myöten. Meissä on voimaa! Seuraavaksi aloin miettimään, kenen ratkaisu kyseinen emansipaatiokohtaus oli ollut. Käsikirjoittajan? Ohjaajan? Ainakaan se ei ollut jäänyt leikkauspöydälle.

Tähän ajatusketjuun liittyen jäin leffan päätyttyä nököttämään taas viimeisenä saliin. En odottamaan lopputekstien jälkeistä kohtausta vaan niitä lopputekstejä. Tarkemmin sanottuna laskemaan naisnimiä lopputeksteistä. Minun supervoimani on bongata kaikki naisnimet nopeasti ohi pyyhältävästä tekstimassasta. Kuinka paljon naisia on ollut elokuvan tekijöissä? Ovatko he keskeisissä rooleissa tuotannossa? Onko naisia tekniikassa? Leikkaajina, äänisuunnittelijoina, valaistuspuolella. Jokainen listasta bongattu naisen nimi nostaa rintakehääni himpun verran ja kohottaa ryhtiäni. Me kyllä osataan.

Minä olen aina tarvinut inspiroituakseni nimenomaan samaa sukupuolta olevan esikuvan. Se on ihan sama, miten voimakas ja rohkea Teräsmies on. Jos Kissanainen saa ruutuaikaa edes minuutin, vaikuttaa se minuun enemmän kuin parin tunnin eepos jostain miessankarista heittelemässä kerrostaloja. Toisaalta moneen tekemiseen minua on inspiroinut nimenomaan esikuvien puute – halu olla itse esikuva nuorille naisille. Lyhyesti sanottuna, olen aina tiedostanut esikuvien merkittävyyden.

Kaiken lisäksi esikuvaksi ei riitä miehen tekemä elokuva naisesta. Esikuvien löytyminen nimenomaan tekijäpuolelta on merkittävää. Pitkään kaikki elokuvat, myös ne harvat naisista kertovat, olivat lähes yksinomaan miesten tekemiä. Ilmiötä, jossa resursseiltaan vahvempi osapuoli esittää maailmaa resursseiltaan vähempiosaisten puolesta kutsutaan kulttuuriseksi omimiseksi. Ja omiminen on aina rumaa.

En silti väitä, etteivätkö sukupuolet saisi tehdä toisistaan elokuvia. Silti naiset todennäköisesti kirjoittavat tarinansa ennemmin naisesta kuin miehestä. Enkä ihmettele. Ei minulla olisi munaa tehdä leffaa Miehestä. Ei ilman huolellista Miehen konsultointia. En pystyisi oikeuttamaan itselleni sitä, että kuvittelisin tietäväni, millaista on olla mies tässä maailmassa. Voin jo kuvitella, miten paska siitä leffasta tulisi. Päähenkilö reagoisi asioihin joko hämmentävän naisellisesti tai todella robottimaisesti. En minä ole kokenut, miten maailma reagoi ja antaa palautetta miehenä elävälle henkilölle. Toisaalta, en ole elokuvan ammattilainen. Ehkä koulutetut tekijät osaavat erottaa teoksesta paremmin omat ennakkoluulonsa.

Suomessa elokuva-alan koulutettavista noin puolet on naisia. Suomessa on siis yhtä paljon elokuva-alan ammattilaisia niin miehissä kuin naisissakin. Jotain kuitenkin tapahtuu valmistumisen jälkeen.

Kun tarkastellaan viime vuoden (2018) kotimaisia ensi-iltaelokuvia Suomen Elokuvasäätiön tilastoista, ovat naisten osuudet hämmentävän pienet niin ohjaajissa (25,8%), tuottajissa (34,5%), käsikirjoittajissa (25%) kuin pääosarooleissakin (38,3%). Tämän lisäksi on perusteltavasti oletettua, että osuudet olisivat vielä pienemmät, jos tilastoista pystyisi tarkastelemaan erikseen suuren budjetin pitkiä kokoillan elokuvia, saati muita kuin lastenelokuvia.

Mistä tämä ero tekijämäärissä sitten voi johtua? Johonkin naisten ura tyssää valmistumisen jälkeen.

Tarja Savolaisen tutkimuksessa, Sukupuolten tasa-arvo elokuvatuotannossa (2017), pohditaan naisten vähäistä osuutta elokuvatuotannossa ja yhdeksi syyksi ehdotetaan, että “rahoittajat saattavat pitää naisten, etenkin nuorten naisten tarinoita marginaalisina ja vähemmän kiinnostavina, kun taas miesten tarinoita saatetaan helpommin pitää yleispätevinä ja kiinnostavina”.

Avengers ei varsinaisesti ole miesten tai naisten tarina – leffasta löytyy näille molemmille sukupuolille samaistumisen kohteita. Silti superfeministikykyni pisti merkille, että näyttelijöistä reilusti alle puolet olivat naisia. Tarkastuslaskenta varmisti prosentiksi 33 %, miesten hyväksi. Eikä kaikkien leffojen tarvitsekaan kertoa naisista. Onneksi kuitenkin olemme tulleet jo pitkälle siitä, kun yksi kiintiönainen per leffa riitti toimimaan miesten seksuaalisen halun kohteena.

Miten Avengers: Endgame sitten pärjäsi feministisessä lopputekstilaskennassa? No, ei hääppöisesti. Vaikka leffan johtava tuottaja oli nainen, yhteensä kuudestatoista tuottajasta vain neljä, eli 25 %, olivat naispuolisia. Ohjaajista, käsikirjoittajista ja leikkaajista puolestaan kokonaiset sata prosenttia (!) olivat miehiä.

Tasa-arvoon on siis matkaa. Siihen asti jatkan laskelmiani leffateatterin pimeydessä – kunnes oikeus maailmassa tapahtuu!


Jutun pääkuva: Marvel / Avengers: Endgame



← Takaisin 4/2019 etusivulle