Epätasa-arvo suomalaisessa elokuvassa

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” – YK:n ihmisoikeuksien julistus, 1. artikla.

Vaietut kohtaamiset

Elokuva-alan törkeä seksuaalinen häirintä nousi otsikoihin, kun joukko arvostettuja naisnäyttelijöitä paljasti tuottaja Harvey Weinsteinin pitkään jatkuneen ja järjestelmällisen naisnäyttelijöiden ahdistelun. “Hollywood-tuottajan seksuaalinen ahdistelu poliisitutkintaan. Kymmenet naiset – esimerkiksi Angelina Jolie ja Gwyneth Paltrow – ovat kertoneet joutuneensa Harvey Weinsteinin uhreiksi,” uutisoi Yle 13.10.2017. Pian tämän jälkeen ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä työskentelevä Heidi Lindén kertoi Helsingin Sanomissa Suomen elokuva-alan laaja-alaisesta seksuaalisesta häirinnästä. Hesarin jutun jälkeen Lindénille on naisten kertomuksia kertynyt yli 60. Tässä aineistossa esiintyy noin parikymmentä miestä, joista kuuden nimi toistuu useita kertoja. Nimiä ei haluta kertoa julkisuudessa mutta Maria Veitolan mukaan kyseessä on isoja tuotantoja tehneitä tai parhaillaan tekeviä miehiä, joista kolme ohjaajaa, kaksi tunnettua näyttelijää sekä yksi entinen professori. Osa kokemuksista on karmaisevia seksiin pakottamisia, ala-ikäisiin kohdistunutta törkeää rivoutta ja osa arkipäiväisempää nimittelyä, ehdottelua, kaksimielistä vihjailua, taputtelua ja niin edelleen.

Kokemuksistaan kertoneet naiset eivät halua tulla julkisuuteen monestakaan syystä. Ahdistelua on hyvin vaikea näyttää jälkikäteen toteen. Se voi myös olla kokemuksena niin hämmentävä, ettei uhri tapahtumahetkellä kykene hahmottamaan tapahtuman koko luonnetta ja rikoksen syvyyttä. Työ-yhteisön ilmapiiri voi olla siinä määrin maskuliininen, ettei naisten kokemuksille ole tilaa, vaan ne mitätöidään ja nainen leimataan huumorintajuttomaksi nipottajaksi. Yhä edelleen monet meistä syyllistävät seksuaalisen ahdistelun uhria; naisvihalla on pitkät juuret. Pahimmassa tapauksessa omalla nimellään esiintyvällä uhrilla on riski saada kunnialoukkaussyyte ja joutua kaiken kokemansa jälkeen vielä maksamaan ahdistelijalleen.

Dokumenttikilta järjesti 19.10.2017 elokuva-alan tasa-arvoa käsittelevän seminaarin, jossa eri liittojen edustajat ja YLE:n sekä Elokuvasäätiön edustajat pohtivat tasa-arvon kysymyksiä yhdessä yleisön kanssa. Tapahtuman yhtenä motivaattorina oli Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tänä vuonna julkaisema tutkimus Sukupuolten välinen tasa-arvo elokuvatuotannossa. Julkisen rahoituksen jakautuminen, joka kertoo tylyjä lukuja elokuva-alan sisäisestä epätasa-arvosta:

”Selvityksen mukaan naisten ohjaamille elokuville ja naispuolisille elokuvataiteilijoille ohjautui neljännes (24 %) vuosina 2011–2015 elokuvatuotantoon suunnatusta julkisesta rahoituksesta. Vastaavasti miehille ohjautui rahoituksesta kolme neljännestä (74 %). Kun naisten saamaa osuutta rahoituksesta verrattiin naisten osuuteen elokuvataiteilijoista (43 % vuonna 2010) tai naisten osuuteen alalle koulutetuista (noin puolet), tilanne näytti edelleen hyvin epätasaiselta.” (sitaatti Cuporen nettisivuilta)

Maailmanlaajuisessa vertailussa Suomea kiitellään tasa-arvon mallimaaksi, mutta tähän mielikuvaan ei kannata tuudittautua. Päinvastoin – tasa-arvon kysymykset vaativat jatkuvaa tiedostamista ja asioihin puuttumista, sillä sukupuolten välinen epätasa-arvo on juurtunut syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin perheestä uskontoon ja politiikkaan. Me kaikki ylläpidämme näitä mikrorakenteita edelleen joka päivä. Cuporen tutkimustulokset osoittavat vastaansanomattomasti, että suomalainen elokuva-ala ei ole tasa-arvoinen. Kriittisiä ja rohkeita ihmisiä tarvitaan: maailma ei ole valmis.

Minne tytöt häviävät?

Tilastojen mukaan suomalaisista korkeakoulututkinnoista 58,6% kuuluu naisille, mutta professoreina, suuryritysten johdossa ja hallitusten johtoryhmissä naisia on vain noin 25 %. Sama ilmiö toistuu myös elokuva-alalla. Alan opiskelijoiden sukupuolijakauma on huomattavasti tasaisempi kuin ammatissa toimivien välinen jako. Elokuva-alan ammattiryhmät ovat räikeästi sukupuolittuneet. Kysymys kuuluukin; mistä sukupuolijako kertoo, miksi näin on ja minne tytöt häviävät matkalla koulusta työelämään?

Dokumenttikillan tilaisuudessa alustanut Helsingin yliopiston työelämän tasa-arvon ja sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Marjut Jyrkisen mukaan miellämme miestapaiseksi toiminnaksi aktiivisen ja aikaansaavan toimijuuden (talon remontointi) ja naistapaiseksi tukevan, sympaattisen, tunteisiin kiinnittyvän ja ylläpitävän toiminnan (hoiva, siivous, ruuanlaitto, pyykinpesu). Mies- ja naistapaisten töiden välisestä arvostuksesta kertoo jotain Suomen keskimääräinen 19 %:n palkkakuilu sukupuolten välillä. Jyrkinen muistutti esimerkiksi naisten tekevän yhä kotityötä 3,5 tuntia viikossa, kun miehet tekevät 2,5 tuntia. Kotityöt ovat edelleen sukupuolittuneet, kuten myös mielikuvamme ammatillisesta toiminnasta. Naistapaiseksi mielletyt puuhat eivät ole samassa mitassa arvostettuja ja kiinnostavina pidettyjä kuin miesten puuhat. Ilmiö kirkastuu elokuvissa: Miestapaista toimintaa voisi olla vaikkapa toisen ihmisen surmaaminen, peltojen räjäyttely tai sotasuunnitelmien laatiminen. Naistapaista on puolestaan sairaanhoito, armeijan muonittaminen, toistuva lypsäminen, lapsen nenän pyyhkiminen tai perunankasvatus. Miestapaista on toiminta, jossa näennäisesti saadaan kerralla merkittäviä tuloksia. Naistapaista on hiljainen, toistuva toiminta, jossa vaikutukset voidaan havaita viiveellä, ajan kanssa.


FAKTA:
Äänisuunnittelija
Salla Hämäläinen on kartoittanut ensi-iltaelokuvien sukupuolijakaumaa vuonna 2016.
Mukana on 15 pitkää fiktiota ja 9 dokumenttia. Tilasto ei ole täydellinen, mutta toimii hyvin suuntaa-antavana.

Ohjaajista 6 naista, 25 miestä.
Käsikirjoittajista 13 naista, 37 miestä.
Tuottajista 39 naista, 74 miestä.
Kuvaajista miehiä 34, naisia 2.
Valaisijoista kaikki miehiä.
Leikkaajista 7 naista, 27 miestä.
Äänisuunnittelijoista 1 nainen, 27 miestä.
Lavastajia tasan 10 naista ja 10 miestä.
Pukuryhmässä kaiken kaikkiaan 82 naista, 2 miestä.
Maskiryhmässä 80 naista, 4 miestä.



Osa tytöistä häviää siis tutkimusten mukaan ammattikentältä hoitamaan lapsia ja kotia. Kyse ei kuitenkaan ole vain perheen sisäisestä sopimuksesta, vaan syvällisemmästä yhteiskunnallisesta tilanteesta.  Työelämä ei edelleenkään halua nähdä ihmisiä kokonaisuuksina, joilla on paitsi työ, myös yksityiselämä: perhe, johon voi kuulua hoivattavia lapsia tai vanhuksia, ystäviä, harrastuksia, tunteita ja unelmia. Työelämän maskuliinisuus on merkittävä tekijä sukupuolten epätasa-arvossa ja elokuvatyö on tästä todellinen kouluesimerkki autoritäärisessä hierarkkisuudessaan, työajoissaan ja hektisyydessään. Pienten lasten vanhemmille elokuvatyö on lähes mahdoton haaste ja naiselle eritoten, ainakin niin kauan kuin lapsi on fyysisesti äidistä ja äidin kehosta riippuvainen. Myös naisten ikäsyrjintä on arkipäivää varsinkin maskuliinisilla aloilla. Naiselle ei suoda aikuisuutta: hän on joko liian nuori ja epäuskottava tai liian vanha ja ajastaan jäänyt, tiivistää professori Jyrkinen, mies sen sijaan paranee vanhetessaan kuin hyvä viini.

Joan Acker on tutkinut ja eritellyt työelämän sukupuolistuneita käytäntöjä ja erottelee niistä ensinnäkin prosessit, joilla miesten ja naisten välisiä eroja jatkuvasti muodostetaan. Näitä ovat esimerkiksi valinnat siitä, kuka on sopiva tiettyyn ammattiin, minkä ikäinen mielletään sopivaksi johonkin työtehtävään ja miten mielletään sopiva työnjako.  Toiseksi Acker mainitsee symbolit ja mielikuvat, kuten vaikkapa miten kenellekin työntekijälle tai työtehtävälle annetaan tilaa toimistolla, mitä kuvastoa esitetään, millaista estetiikka suositaan ja niin edelleen. Kolmantena käytäntönä on vuorovaikutus, joka voi olla ulossulkevaa tai mukaanottavaa, päätöksenteko voi olla läpinäkyvää tai salamyhkäistä ja piilottelevaa.  Neljänneksi Acker nostaa identiteetityön, valinnat sukupuolen ja seksuaalisuuden esittämisestä ja tulkinnat omasta paikasta: sen arviointi minkälaiset identiteetit ovat itse kullekin sallittuja ja miten niitä voi ja kannattaa tuoda esiin eri yhteyksissä ilman että on vaarana joutua syrjityksi.

Kun Tuntematon sotilas sai ensi-iltansa, lehdissä kehuttiin ohjaajan neroutta ja miesnäyttelijöiden roolisuorituksien upeita kehityskulkuja. Elokuvan harvoista naisista mainittiin Paula Vesala, jonka kaula-aukko oli ollut ensi-illan rohkein.

Onko jokainen ihminen laulun arvoinen?

Tasa-arvon kysymykset ovat sidoksissa valtaan. Valta antaa mahdollisuuden toimia, hyvässä ja pahassa. Hierarkkisissa järjestelmissä valtaa keskitetään johtajille ja elokuva-alan johtamiskäytännöt ovat edelleen hämmästyttävän yksinvaltaiset. Työryhmän sisäinen hierarkia on edelleen varsin ehdotonta ja jäykkää ja johtaminen tapahtuu käskyttämällä ylhäältä alas. Tästä kertoo myös Lindenin keräämä aineisto. Hierarkkinen organisaatio on myös hyvin haavoittuvainen, sillä sen toiminta on paljolti johtoportaan osaamisen ja viisauden – tai vastaavasti osaamattoman egoistisuuden – varassa.  Johtamis- ja organisaatioajattelussa alamme onkin vuosia jäljessä muiden luovien alojen organisaatio-ajattelun trendeistä, joissa pyritään matalan hierarkian ja dialogin keinoin ottamaan kaikkien osaamispotentiaalia käyttöön.

Paitsi elokuvatuotanto, myös tuotannon taustarakenteet ovat läpinäkymättömien prosessien hierarkkinen kenttä. Käytännössä Suomen muutamat tuotantoneuvojat ratkaisevat sen, ketkä tekevät elokuvia, mistä elokuvat kertovat ja minkälaista maailmankuvaa ne vahvistavat. Tekijäksi nostetaan ja nimetään edelleen usein vain ohjaaja, ja keskeiseksi elokuvalliseksi henkilöksi mielletään miespääosanesittäjä, todettiin Dokumenttikillan seminaarissa useaan kertaan. Eräs seminaariosallistuja totesi saaneensa tuotantoneuvojalta miehiseen maailmaan sitoutunutta palautetta, joka ei tunnistanut käsikirjoituksesta muita toimijoita kuin miehet. Naiset olivat automaattisesti asettuneet tuotantoneuvojan palautteessa sivurooleiksi. Muut kuin miehiset näkökulmat koetaan usein vaikeina, keskeneräisinä, liian pientä yleisöä kiinnostavina tai epä-elokuvallisina, todettiin seminaarissa. Myös Cuporen selvityksessä esitettiin, että yksi sukupuolten eroa ja eriarvoisuutta alalle tuottava seikka voi olla päähenkilöiden ja tarinoiden arvottaminen sukupuolen perusteella.

Tasa-arvoseminaarissa Elokuvasäätiötä edustanut kotimaan levityspäällikkö Harri Ahokas ja YLE:n Draaman tilaaja Erkki Astala muistuttivat siitä, että he eivät viime kädessä voi vaikuttaa siihen keneltä ja minkälaisia käsikirjoituksia he arvioitavakseen saavat. Rakas naapurimme Ruotsi on tässäkin edelläkävijä. Sielläkään tuotantoneuvojat eivät voi vaikuttaa käsikirjoituksiin joita he saavat, mutta siitä huolimatta heillä on työnohjausta, jossa tuotantoneuvoja oppii tiedostamaan omia ennakkoluulojaan ja –asenteitaan – jotta hän ymmärtäisi ja kykenisi arvioimaan myös niitä tarinoita, jotka eivät kuulu välittömästi hänen omaan kokemuspiiriinsä.

Kumpikaan organisaatio ei myöskään tilastoi saamiaan hakemuksia suhteessa sukupuoleen. Tämä nähtiin esim. Cuporen tutkimuksessa puutteeksi. “Vaikka Yleisradiossa on pitkä tasa-arvotyön historia organisaation sisällä, se ei seuraa sukupuolten tasa-arvon toteutumista ohjelmistossaan eikä raportoi siitä”, Cupore toteaa selvityksessään.

Elokuvataiteen laitoksen johtaja Anna Heiskanen kertoi ELOlla olevan aluillaan tasa-arvokysymysten käsittelyn, joka on saanut vauhtia Asta Viertolan lopputyönään tekemästä tutkimuksesta. Viertolan työ kertoo koulutuksen sukupuolittuneista ja syrjivistä käytännöistä opiskelijoiden kokemuksien kautta. Elokuvasäätiön arvoissa tai strategiassa ei edelleenkään mainita tasa-arvoa. Voi vain ihmetellä, miksi Suomen johtavat elokuva-alan auktoriteetit ja portinvartijat eivät jatkuvasti keskustele omasta vallastaan ja vastuustaan, ota selkeästi kantaa vaikkapa elokuva-alan epätasa-arvoon ja reflektoi jatkuvasti ja avoimesti myös muita kehittämiskohteitaan?

Oman kuplan lumo

Seminaari-illan edetessä erilaisia syrjinnän ja epätasa-arvon muotoja alkoi nousta esiin kiihtyvällä vauhdilla. Esiin nostettiin sukupuolittuneet ammattikäytännöt, rahoitus, etnisyys, syntyperä, kotipaikka, kieli, koulutus, tarinat, päähenkilöt niiden kertojat ja aiheet ja niin edelleen, mutta samalla esiin tuli myös jonkinlainen kilpailun sävy siitä, kuka tai ketkä olivat enemmän, merkittävämmin tai kipeämmin syrjittyjä kuin toiset.

Marjut Jyrkisen mukaan tällainen yhä pienempiin erityisryhmiin jakautuminen on tyypillistä. Korostamme kunkin ryhmän erityisyyttä halussamme saada arvostusta. Jyrkisen mukaan identiteettiluokittelut voivat muodostaa uusia marginalisointeja ja luoda maaperää uusille etuoikeuksille ja epätasa-arvolle. Sen sijaan että eri ryhmät sitoutuisivat rakenteellisen muutoksen aikaansaamiseen, ne asettuvatkin kilpailemaan keskenään. Samalla unohtuu se, ettei ole olemassa universaalia lavastajuutta, käsikirjoittajuutta, helsinkiläisyyttä, sen enempää kuin miestä tai naistakaan.

Elokuva-alalla tämän kuppikuntiin hakeutumisen voi havaita esimerkiksi eri ammattiryhmien halussa korostaa omaa erityisyyttä ja eri ammattien välisisä eroja yhteneväisyyksien sijaan. Kiinnostava kysymys onkin, miellämmekö itsemme ensisijaisesti vaikkapa lavastajaksi, äänisuunnittelijaksi, dokumenttielokuvaohjaajaksi, vai sittenkin elokuvantekijäksi – vai peräti juuri tekeillä olevan ainutlaatuisen taideteoksen tekijäksi, joka eräänä päivänä päätyy katsojan nähtäväksi?

Miten rakentaa tasa-arvoista työkulttuuria?

Naisten marssilta. Kuvaaja ei tiedossa.

Erilaisten syrjintään liittyvien rakenteiden tunnistaminen ja näkyväksi tekeminen on tasa-arvon edistämisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Selkeät prosessit helpottavat tilanteiden käsittelemistä. Yksittäisen työntekijän on hyvä tietää, mitä tehdä kohdatessaan epätasa-arvoista kohtelua työssään.

Temen toiminnanjohtaja Karola Baranin mielestä keskeistä on, että työntekijä uskaltaa ottaa puheeksi kaiken kokemansa epäasiallisen kohtelun, häirinnän tai seksuaalisen häirinnän. Ensisijaisesti asiasta tulee keskustella esimiehen kanssa. Esimiehellä on laillinen velvollisuus puuttua asiaan siitä tiedon saatuaan. Temen lakimies Mirkka Kivilehto lisää, että “Työnantaja vastaa työntekijän fyysisestä ja henkisestä turvallisuudesta sekä hyvinvoinnista työssä, joten esimiesasemassa olevien tulee osata huomioida, mitä työyhteisössä tapahtuu. Viime kädessä velvollisuuksien laiminlyönnissä voi olla kyse rangaistavasta teosta.”

Temen tiedottaja Anne Saveljeff kertoo yhteydenottoja liittyen seksuaaliseen häirintään tulleen vain muutamia tapauksia vuosien aikana. “Nuo luvut kertovat siitä, miten kipeä ja sensuroitu ongelma on. Ei siitä, että ongelma olisi vähäinen ja mitätön. Itsesensuuri ja pelko on niin kova, koska töitä on vähän ja freelancereita paljon, ” toteaa Saveljeff.

Myös Kivilehto uskoo vähäisten yhteydenottojen kertovan nimenomaan asian arkaluontoisuudesta. Mitä enemmän asioista puhutaan avoimesti, sitä helpompaa yksilön on ottaa asia puheeksi. Jo pelkästään häirinnän nollatoleranssin selkeällä esiintuomisella voi olla ennaltaehkäisevä vaikutus. Työpaikoilla tulisi olla myös toimintaohjeet epäasialliseen kohteluun puuttumiselle. Kun työntekijä ottaa yhteyttä ammattiliittoon, häntä ohjeistetaan tapauskohtaisesti.

Jos epäasiallista kohtelua ei saada loppumaan keskustelemalla, ammattiliitto voi tehdä tutkintapyynnön Aluehallintovirastoon. Aluehallintovirasto julkaisi tiedotteen elokuva-alan seksuaalisesta häirinnästä 1.11. 2017 #metoo -kampanjan jälkimainingeissa.

“Etelä-Suomen aluehallintoviraston työsuojelutarkastajat ovat valvoneet järjestelmällisesti kaikkia elokuvan elinkaaren toimijoita. Näissä tarkastuksissa seksuaalinen häirintä ei noussut esiin muuten kuin yleisellä tasolla. ” – – aluehallintavirasto panee merkille alan vaihtuvat työnantajat, lyhyet työsuhteet ja freelancerit – – – työsuojeluviranomainen valvoo vain työnantajia, joten freelancer-sopimuksella työskenteleviin valvonta ei ulotu,” kertoo työsuojelulakimies Aki Eriksson Etelä-Suomen aluehallintoviraston tiedotteessa. Tämä on merkittävä huomio, sillä 70-80% elokuva-alan työntekijöistä on freelancereita. Edelleen tiedotteessa todetaan, että usein yhteydenottaja ei halua, että viranomainen ryhtyy valvontatoimenpiteisiin. Kuitenkin häirinnän kohteeksi joutuneella olisi laki puolellaan. “Jos häiritsijä on työnantajan edustaja, niin yksittäinenkin seksuaalinen häirintäteko voi täyttää terveyttä vaarantavan häirinnän tunnusmerkit.” Tällöin työsuojeluviranomaisen valvontakynnys on matala.

Meidän siis kannattaisi käyttää keinoja, joita meillä jo on. Professori Marjut Jyrkisen mukaan on tyypillistä, että kysyttäessä me vastaamme periaatteellisella tasolla tuntevamme ilmiön, mutta vain matkan päästä. “Edellisessä työpaikassani, mutta ei enää. Itse en ole kokenut mutta tuttavani kyllä.” Jyrkinen toteaa, että on kuitenkin tärkeää kyetä tunnistamaan asioita myös läheltä, vaikka se on vaikeaa ja voi johtaa hankaliin tilanteisiin.

Haasteelliseksi tilanteen tekee yksittäisen ihmisen kannalta se, että viime kädessä niin ammattiliitto kuin aluehallintovirastokin ovat kyvyttömiä suojelemaan yksittäistä työntekijää. Ne eivät voi poistaa riskejä, joita vaikeiden asioiden esiin tuomiseen sisältyy esimerkiksi oman tulevan työnsaannin ja maineen suhteen. Yksittäistä työntekijää voi lopulta suojella vain alan lisääntyvä tasa-arvo, dialogisuus ja kollegoiden solidaarisuus, toisin sanoen yhteinen tahtotila ja rintama.

On vaikea uskoa, jos että tuntemattomat, vasta roolista haaveilevat nuoret naiset olisivat nousseet Weinsteinia vastaan, sillä olisi ollut muita seuraamuksia kuin että emme tuntisi häntä tänään. Weinsteinin horjuttamiseen tarvittiin monta Oscar-voittanutta megatähteä, jotka myyvät elokuvia niin hyvin, että heidän valtansa ylitti Weinsteinin vallan.

Tasa-arvoinen elokuvakulttuuri luo hyvinvointiyhteiskuntaa

Maailman talousfoorumin tutkimus osoittaa tasa-arvon selkeästi edistävän yhteiskunnan taloudellista vaurautta (The Gender Gap Report 2006 – 2016). Me tarvitsemme kuitenkin myös muuta kuin vain taloudellista hyvinvointia. Työ ja ammatti ovat osa identiteettiämme ja keino toteuttaa itseämme. Ihmisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että koemme työpanoksellamme olevan merkitystä, sen tuottavan tulosta ja olevan hyödyksi yhteisölle. Kun puhumme tasa-arvosta, puhumme siis paitsi yksittäisten ihmisten kokemuksista, myös yhteiskunnan perustavanlaatuisista normeista, rakenteista ja arvoista. Tasa-arvo luo vakautta yhteiskunnassa ja lisää hyvinvointia ja onnellisuutta – taloudellisen edun lisäksi.

Tasa-arvossa on kyse erilaisuuksista. Tasa-arvo ei pyri siihen, että me kaikki olisimme samanlaisia (synti, johon varhaisen feminismin on syytetty sortuneen sen halussa saada naiselle sama kuin miehelle – naiseuden kustannuksella). Tasa-arvo pyrkii erilaisuuksien hyväksymiseen ja kunnioittamiseen, kunhan se ei loukkaa muiden rajoja ja koskemattomuutta. Tasa-arvo on herkkäviritteinen juttu, eikä siihen varmasti löydy selkeää lakikirjaa tai helppoa niksiä. Tasa-arvo on haastavaa, jatkuvasti muuttavaa moniäänisyyttä ja demokratiaa. Se toteutuu vain luopumisten kautta.

Ja mikä kiinnostavinta: Voisiko ajatella, että JOS elokuva-ala olisi aidosti tasa-arvoinen, se tuottaisi myös aidosti toisenlaisia elokuvia, jotka voisivat auttaa meitä entistä paremmin tunnistamaan piilotettuja, moniäänisiä ja monimuotoisia vapauden, ilon, solidaarisuuden ja kunnioituksen mekanismeja?


← Takaisin 2/2017 etusivulle