Kuvaaja kuvaa pariskuntaa sängyllä

Elokuvaohjaaja Hannaleena Haurun Fucking with Nobody tarjoilee kokeellisia elementtejä

Hannaleena Haurun toinen pitkä elokuva Fucking with Nobody tuli valituksi Venetsia biennaalin ensi-illaksi pelkän käsikirjoituksen perusteella. Kotimaan ensi-iltansa elokuva sai R&A -festivaalin avainelokuvat pääsarjassa.

R&A:n yleisön reaktioista huokui, että Haurun uusin kokopitkä oli odotettu. Kerronnallisesti kokeellinen ja omintakeisella huumorilla varustettu Fucking with Nobody nähtiin ensimmäisen kerran Suomessa syyskuussa Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avainelokuvat pääsarjassa. Elokuva kirvoitti naurua ja aplodeista päätellen ihmiset viihtyivät valkokankaan äärellä. Elokuva tulee laajempaan teatterilevitykseen joulukuussa, ja silloin selviää, uppoaako metaelokuva laajempaan yleisöön.

– Elokuvillani on niin sanotusti oma yleisönsä. R&A -näytöksen pohjalta katsojat summasivat elokuvan hauskaksi ja älykkääksi. Toivonkin, että tämänkaltaiselle komedialle olisi tilausta. Saa nähdä, vaikuttaako Venetsia biennaalin leima siihen, miten yleisö löytää Suomessa elokuvan, Hauru kertoo tunnelmistaan.

Ohjaajana ja käsikirjoittajana Haurulla on takanaan jo kymmenen vuoden kokemus erilaisista kokeellisista elokuvakerronnan ratkaisuista. Fucking with Nobody istuu tähän jatkumoon. Uutta Haurulle oli se, että elokuva toteutettiin osana Venetsian biennaalin College Cinema -työpajaa, jonka tarkoituksena on nostaa esiin uusia elokuvantekijöitä ympäri Eurooppaa. Fucking with Noboby tuli valituksi työpajaan ja sitä kautta Venetsia biennaalin ensi-illaksi pelkän käsikirjoituksen perusteella. Elokuva oli alusta alkaen tarkoitus toteuttaa niin sanotulla mikrobudjetilla.

– Ideana tässä ei suinkaan ollut se, että jos ei saanut kotimaasta rahoitusta, että College Cinema tarjoaisi mahdollisuuden toteuttaa elokuvan halvalla, vaan että nimenomaan etsitään niitä erilaisia tapoja tehdä sen perinteisen elokuvasturktuurin ulkopuolelta. Alusta asti sinne haettiin ohjaaja-tuottaja-paria ja sitä yhteistyötä tarkasteltiin ja tuettiin, Hauru avaa.

Mikrobudjetilla elokuvan suunnittelu ja toteutus loi tekemiselle omat raaminsa, mutta budjetti ei ollut Haurulle itselleen mikään kynnyskysymys. Mikrobudjetti-sanan sijaan hän puhuisikin mieluummin vain erilaisista tuotantomuodoista.

– Minulle tämä kysymys on vähän kuin kuvataidevertaus, että jos maalataan öljyväreillä verrattuna siihen, että olen jo todella pitkään tehnyt vesiväreillä, joka on paljon halvempi ja nopeampi muoto. Olen tehnyt jo niin monta vuotta sellaisilla struktuureilla, tuotantovälineillä ja tuotantotavoilla, jotka eivät ole sitä – jos tätä vertausta käyttää – elokuvan öljyväriä.

Kyse on Haurun mukaan siitä, miten käytössä olevia resursseja taiteellisessa ja luovassa työssään käyttää – miten muoto ja sisältö kohtaavat taiteessa. Kiinnostavaa ei ole jatkuvasti puhua rahasta, vaan Haurun tapauksessa ennemmin sisällöstä, ja siitä, mitä uutta hän elokuvakerronnallisesti tarjoilee. Hauru onkin huomannut, kuinka keskustelu elokuvan tekemisen uudenlaisista tavoista typistyy helposti vain keskusteluun rahasta.

– Raha on lopulta epäolennaista. Metatitanic-leffasta oppineena huomasin, että se keskustelun huomio meni todella paljon pelkästään siitä tuotannosta puhumiseen, hän toteaa.

Hän lisää myös, kuinka Aleksi Salmenperän Tyhjiö-elokuvan kohdalla keskustelu elokuvan tekemisen uudenlaisista tavoista typistyi keskusteluun rahasta. Siitä, kuinka pienelläkin budjetilla voidaan kaikesta huolimatta toteuttaa pitkää elokuvaa. Haurun mielestä etenkin Tyhjiön kohdalla keskustelun suunta oli harmillinen.

– Minulle se viestii lähinnä sitä, että elokuva on vielä niin nuori ja niin kiinni siinä tietynlaisessa tekemisen tavassa. Jos muusikko tekee albumin ja äänittää sen autotallissaan, niin siitä saatetaan mainita, mutta ei siitä jäädä jauhamaan, että kylläpä nyt muusikko teki halvalla, Hauru summaa.

Ihmisiä lojuu rennossa läjässä
Kuva: Alessandra Vihonen / R&A

Kymmenen vuotta metatekemistä

Fucking with Nobody on kaikin puolin erikoinen elokuva. Katsoja saattaa erehtyä luulemaan, että osa kohtauksista on improvisoituja tai syntyneet lennosta ilman suurempaa suunnitelmaa.

Haurun mukaan taustalla oli kuitenkin tarkkaan laadittu suunnitelma, jota tuki se, että tekijöiden roolit niveltyvät tuotannossa keskenään: tuottaja Emilia Haukka toimi dramaturgina, näyttelijät käsikirjoittivat kohtauksia, kuvaaja ja käsikirjoittaja Lasse Poser hyppäsi kameran eteen ja Hauru itse ohjasi, käsikirjoitti, näytteli pääosan ja lopulta vielä leikkasi elokuvan.

– Elokuvassa on kohtauksia, joissa näyttelijät ovat itse tuottaneet kaiken tekstimateriaalin. Kohtaus on ollut lausemuotoinen konsepti, josta on yhdessä lähdetty rakentamaan. Huumoria elokuvaan tulee paljon siitä, että näyttelijät saavat olla hauskoja, koska ovat itse osallistuneet käsikirjoittamiseen, avaa Hauru.

– Oman roolihahmon kohdalla haaste, jonka asetin itselleni, oli mennä niin lähelle omaa elämää kuin uskalsin ja löytää sieltä mukava alue. Ehkä olen nyt siinä kohdassa uraa tai tekijyyttä, jossa en voinut enää heittää asioita jonkun fiktiivisen hahmon tai näyttelijän esitettäväksi. Nyt oli laitettava itsensä likoon, hän lisää.

Jos menettää huumorintajun, niin sen jälkeen on todella vähän mitään menetettävää

Hannaleena Hauru, ohjaaja

Teemallisesti elokuva pyrkii kohti rakastamisen vaikeuden rajapintaa, rakkauden kokemisen ja kohtaamisen haasteita. Hauru kokee näiden kysymysten liittyvän hyvin paljon keholliseen kokemukseen ja ruumiillisuuteen, ja se oli yksi syy siihen, miksi hänen oli näyteltävä Hannan rooli itse.

– Aina voin laittaa näyttelijän toimimaan ja työskennellä näyttelijän kanssa älyllisellä tasolla, mutta tämän elokuvan kerronnassa kulkee todella vahvana sellainen sensorisen maailman käsittely, ja siksi minun oli taiteilijana tehtävä se itse. Sitten ikään kuin sen oman henkilökohtaisuuden kautta minun oli esitettävä muille näyttelijöille se kutsu omaan henkilökohtaisuuteen.

– Huumorin suhteen siinä on sellaista omaa elämänfilosofiaa, että vaikka jokin asia on kipeä, niin huumori on säilytettävä. Jos menettää huumorintajun, niin sen jälkeen on todella vähän mitään menetettävää, hän lisää.

Jopa korona kääntyi voitoksi

Rakastamisen vaikeuteen liittyvien pohdintojen lisäksi Fucking with Nobody stimuloi niitä tasoja, joita meillä kaikilla on: someminä, ystäväminä, työminä – rooleja, joilla pelaamme jatkuvasti ja joiden suhteen teemme valintoja, mitä päätämme tuoda itsestämme julki.

Vaikka elokuvassa on monikerroksisia tasoja, Hauru luottaa katsojaan. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuvan jälkeen hän teki alle tuntisen essee-elokuvan, Metatitanic (2018), joka osoitti hänelle sen, että yleisö on yleisesti ottaen hyvin fiksua.

Elokuvantekijänä hän haluaakin hyödyntää sitä lukutaitoa, joka ihmisillä on.

– Metatitanic oli ensimmäinen kokeilu, joka osoitti, että yleisölle voi tuoda haastavia teoreettisia sisältöjä ja tehdä silti viihdyttävän elokuvan. Tavoite Fucking with Nobodyssa olikin luoda viihdyttävä elokuvakokemus, puskea rajoja ja antaa ajattelemisen aihetta.

Hauru paljastaa, että hänen seuraava kehittelyssä oleva elokuvansa ei sisällä kokeellisia elementtejä ja samankaltaista monikerroksellisuutta, vaan on niin sanotusti suuren yleisön elokuva. Hänen onnekseen Suomessa elokuvantekijän ei tarvitse lukkiutua tekemään vain tietyn tyylistä elokuvaa, kuten lasten elokuvia tai elämäkertaelokuvia, vaikka hän asialla vitsaileekin Fucking with Nobodyssa.

– Tunnistan tietyt asiat kollegoiden välisestä keskustelusta. Sellainen ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ajattelu. Kollegat, jotka tekevät isoa kotimaista elokuvaa elävät leveämpää elämää taloudellisesti, mutta kupin toinen puoli on se, että minulla on uskomatonta taiteellista vapautta ja sellaista rikkautta elämässä, mitä en vaihtaisi pois.

– Aina minulla on ollut sisäsyntyinen veto komediaan, mutta jotenkin siinä elokuvaopintojen ja uran alkuvaiheessa ajattelin, että elokuvaa täytyy tehdä vakavasti, että voi olla vakavasti otettava elokuvantekijä Suomessa. Ikään kuin huumori ja komedia olisi jotenkin alempiarvoista kuin keskiverto taidedraaman tekeminen, hän pohtii.

Tavoite Fucking with Nobodyssa olikin luoda viihdyttävä elokuvakokemus, puskea rajoja ja antaa ajattelemisen aihetta.

Hannaleena Hauru, ohjaaja

Pitkän linjan metakokeiluiden ja pienen tiiviin tekijäporukan vuoksi jopa korona oli omalla tavallaan tuotannolle voimavara. Hauru osasi kääntää pakollisen kuvaustauon voitoksi ja

poikkeustila loi elokuvaan vielä oman kerroksensa.

– Olimme kuvanneet vähän alle puolet leffasta ennen kuin tuli kuvaustauko. Koska toimin itse leikkaajana, leikkasin demopätkän elokuvasta, jota kuvaustauon aikana katsoimme yhdessä näyttelijöiden kanssa. He näkivät mitä olivat tehneet, ja sen, mitä kollegat ovat tehneet. Tämä vaikutti hyvin positiivisella tavalla siihen, millainen lopullisesta elokuvasta tuli, hän kertoo.

– Tätä tekniikkaa aion käyttää jatkossakin, että näyttelijät saavat haisun siitä millainen elokuvan leikkausrytmi tai tunnelma tulee olemaan. Näyttelijät pystyivät antamaan itsestään paljon enemmän, kun heillä oli käsitys siitä, mitä kohti olemme menossa.