Elokuva-alalla eletään kuin pellossa ja ala kärsii, silti hyvään toimintaan on olemassa valmis ratkaisu

Noin vuosi sitten Opetus- ja kulttuuriministeriössä todettiin, että julkisuuteen tulleiden tietojen perusteella elokuva-ala näyttää elävän niin sanotusti kuin pellossa. Paikoitellen vaikutti siltä, kuin laki ja oikeus olisi otettu omiin käsiin.

Työ- ja sosiaalioikeuden dosentti, oikeustieteen tohtori, varatuomari Jaana Paanetoja rekrytoitiin ottamaan selvää mitä elokuvabisneksessä oikein puuhataan ja voitaisiinko tilanteeseen puuttua lainsäädännöllä. Paanetojan laatima selvitysraportti Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla julkistettiin 12.9.2018.

Tehtävänannossaan Opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi Jaana Paanetojaa selvittämään elokuva-alalla esiintyviä työkäytäntöjä oikeusoppineen näkökulmasta. Tehtävänä oli siis saada käsitystä alan reaalitodellisuudesta ja verrata sitä toimintaa säänteleviin lakeihin.

”Työn tavoitteena oli selvittää häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun sekä mahdollisesti virheellisesti käytetyn työnantajan työnjohtovallan taustoja ja syitä, jotta voitaisiin arvioida, miten ja millä tavoin jatkossa voitaisiin varmistaa häirinnästä ja epäasiallisesta kohtelusta vapaat työskentelyolosuhteet sekä asiallinen työnjohto.” s.18

Selvitys on pitkä (174 tekstisivua), sen työlakinäkökulma on tinkimätön ja siinä näkyy selvityshenkilön omistautuminen tehtävälle. Selvityksessä on 11 lukua, joista laajin on oikeudellista perustaa esittelevä luku. Pituudestaan huolimatta selvitys on helppolukuinen, mutta jos ei aio sitä kokonaisuudessaan lukea, kannattaa ainakin tutustua lukuihin Oikeudellinen perusta, Täydentävät havainnot ja Toimenpide-ehdotukset.

Kuva: selvityksen sivu 20

Selvityksen tekijä on paneutunut asiaan perusteellisesti. Hän on kerännyt tietoa alan reaalitodellisuudesta kuulemalla eri toimijoita, kuten työmarkkinajärjestöjen, alan yhdistysten, tuotantoyhtiöiden, Elokuvataiteen laitoksen ja rahoittajatahojen edustajia henkilökohtaisissa tapaamisissa. Lisäksi aineistoa on koottu avoimella keskustelutilaisuudella, sähköisillä kyselyillä, sekä kirjalliseen kotimaiseen ja ulkomaiseen kirjallisuuteen perehtymällä. Myös elokuva- ja teatteri-alalla toimivat yksittäiset henkilöt ovat olleet suoraan Paanetojaan yhteydessä.

Vaikka lähtökohta on lainopillinen tuo kirjoittaja esiin myös inhimillistä kokemusta sellaisena kuin se hänelle ulkopuolisena havainnoitsijana näyttäytyy. Juuri Paanetojan ulkopuolisuus on selvityksen yksi merkittävä arvo; häntä eivät hämää alan sisäiset normit ja hiljaisesti hyväksytyt käytännöt.

Hiljaisuuden kulttuuri ja rakenteelliset ongelmat

Jaana Paanetojan selvityksen toteamus siitä, että taidetyöhön sovelletaan työlakeja, tuntuu hämmästyttävän yksinkertaiselta, mutta osoittautuukin tuiki tarpeelliseksi. Raportissa nimittäin todetaan, että ongelma ei niinkään ole lakien sisällöissä, vaan siinä, ettei niitä joko tunneta ja osata soveltaa tai että niistä ei piitata.

Kuulemisissa Jaana Paanetojalle välittyy kuva, että elokuva- ja teatterialan toimintakulttuuria on pitkään pidetty ongelmallisena,. Selvityksen tekijää kiitetään asioihin puuttumisesta. Usea selvityksessä kuultu taho kiinnittää huomiota hierarkkiseen harvainvaltaan. Leimaa-antavina piirteinä mainitaan muun ohessa neromyytti, ’stara status’ ja taitelijakultti. Myös armeijamaisuus, maskuliinisuus, hierarkiat ja käskyorganisaatio tulevat kuultujen kertomuksissa vahvasti esille erityisesti elokuva-alaa kuvattaessa.

Työskentelyä elokuvan parissa kuvattiin kuultujen puheenvuoroissa myös siten, että siihen olisi ”rakennettu konflikti sisään ( – — ) ongelmiin on vaikea – jopa mahdotonta puuttua, jollei ole halunnut pilata uraansa – oli sitten kysymys tekijästä tai tuotantoyhtiöstä.” Syynä esitetään se, ettei työyhteisöstä löydy tukea. Alalla vallitsee vahva toimintapa, jossa yksilön oikeus ja suoja nähdään toisarvoisena yhteisön rinnalla. Ison budjetin ja tiukan aikataulun hanketta ei haluta vaikeuttaa tuomalla esiin epäkohtia. ”Tuotannon keskeyttämistä – edes sellaisen käyttäytymisen johdosta, jossa saattaisi olla kysymys rikoksesta – ei ole tähän asti pidetty käytännössä edes todellisena vaihtoehtona,” todetaan selvityksessä. S. 137. Elokuva-alan työntekijät näyttäytyvät selvityksessä alalle hyvin lojaaleina ja kulloiseenkin projektiin sitoutuneina työntekijöinä.

Paanetoja paikantaa toimintakulttuurin ongelmat vakiintuneisiin käytäntöihin ja sanattomiin sopimuksiin. Jonkinlainen ”oman käden oikeuden eetos” näyttäisi hajautuvan oikeastaan alan kaikkiin toimintoihin. Selvityksestä syntyy kuva, että ’sanattomat sopimukset’ ja alan sisäiset ’toimintatavat’ ovat hiipineet syvälle toiminnan rakenteisiin aina rahoitus- ja koulutusorgansaatioita myöten.

Toiset yksilöt ovat moraalisesti tai empaattisesti paremmin varustautuneita kuin toiset ja siksi tuotantojen ja yhtiöiden välillä on suuriakin eroja. Toimintatapojen oikeellisuuden ei kuitenkaan tulisi olla yksilöstä tai tilanteesta riippuvaista.

Kuva: selvityksen sivu 68


”Taidekortti”

Selvityksen tekijä on pyrkinyt hahmottelemaan elokuvaorganisaation valta- ja vastuusuhteita kaavion avulla. Tehtävä on haastava – jos ei mahdoton. Selvityksen tekijä toteaakin, että organisaation hahmottaminen on yleinen ongelma myös siinä toimiville. Elokuva-organisaatiossa on kysymys usean eri organisaatiomallin (linja-, matriisi- ja projektiorganisaatio) yhdistelmästä, jossa kaiken yllä leijuu lisäksi ”taiteellisuuden” sumuverho.

”Kuulemisten aikana tuli ilmi, että osalle alan toimijoista tuotannon valtasuhteet eivät aina ole selviä, ei myöskään se, kuka tuotannossa ylipäänsä voi käyttää työnantajan työnjohtovaltaa. – – – epävarmuutta ilmeni kunkin työntekijän lähiesimiehen määrittämisessä, samoin kuin erityisesti ohjaajan ja tuottajan välisen toimivallan jaosta. s. 68.- 67. ( – – ) Kuulemisissa tuotiin esille, että useaa toimintamallia tai -tapaa saatetaan perustella taiteella. Taide ikään kuin menee joskus muiden asioiden edelle ja jopa hämärtää juridiikkaa. Ala saatetaan kokea myös virheellisesti muista aloista sillä tavoin erityisinä, että siellä ei voisi soveltaa lainsäädäntöä samaan tapaan kuin muilla työpaikoilla, tai ainakin käsitys soveltamisesta on epämääräinen.” s. 138.

Taiteellisuus näyttäytyy hämäryytensä vuoksi monikäyttöisenä, siihen on helppo vedota jäämättä kiinni. Se ikään kuin oikeuttaa käyttämään oman käden oikeutta. Taiteellisuuteen liittyvät erityisyydenkorostaminen, neromyytti sekä muut epäterveet, vanhanaikaiset ja romanttiset käsitykset, joilla tosiasiassa vahvistetaan vallan keskittymistä ja puolustellaan väärinkäytöksiä. Lainsäätäjän näkökulmasta ”taide” ei kuitenkaan oikeuta olemaan noudattamatta lakia.

Toimenpide-ehdotukset

Selvityksen ydinviestin voisi tiivistää havaintoon elokuva-alaa vaivaavasta kulttuurisesta ja rakenteellisesta vinoumasta. Selvityksen lopussa Jaana Paanetoja listaa useita toimenpide-ehdotuksia elokuva-alan toimintakulttuurin ja koettujen ongelmien korjaamiseksi. Minusta kuitenkin yksi toimenpide olisi riittävä; ryhdytään noudattamaan lakeja ja asetuksia. Jos näin kävisi, silloin kiire, budjetti tai yhdenkään tekijän tunnettuus, valta-asema tai taiteilijuus ei menisi lain edelle. Uskon, että moni asia tuotantokäytännöissä, elokuvantekijöiden ajattelussa ja toimintakulttuurissa muuttuisi. Jos laki asetetaan tuotannollisen toiminnan edelle, hyväksytään samalla elokuva ilmiöksi, joka on tasavertainen muiden alojen kanssa. Kun valta ei oikeuta egoismia, nöyrtyy myös vallastaan humaltunut. Kun parlamentaarisen lainsäätäjän asema tunnustetaan, ollaan matkalla kohti demokratiaa.

Selvitys: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-586-0


Marjaana Rantama on elokuvalavastaja ja tohtoriopiskelija, joka valmistelee väitöskirjaa elokuvalavastuksen käytännöistä Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksella.

Jutun pääkuva: Erkki Karu: Roinilan talossa 1935 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy



← Takaisin 1/2019 etusivulle