Miten minusta tuli animaation moniosaaja – tekijä, opettaja ja tutkija Tuula Leinonen
Miten kuvailisit työtäsi?
Näen animaation ennen muuta liikkeen luomisen taiteena. Liike on ilmaisua, kuten vaikkapa tunteita. Animaatiossa kiehtoo se, että mille tahansa elottomalle esineelle voidaan luoda persoonallinen karaktääri liikkeen avulla. Voimme samaistua vaikka arkaan kahvikuppiin ja ajatella että voi kun se nyt rohkaisisi mielensä. Tässä tullaan lähelle musiikkia ja tanssia, joissa rytmitys on hyvin tärkeä. Mutta koska materiaalinen maailma ei ole esteenä liike voi olla mitä vain, animaattorin ei tarvitse matkia todellisuutta eikä pysyä fysiikan lakien raameissa.
Miten olet tullut alalle?
Nuorena ei tullut mieleenkään, että animaatio voisi olla ammatti, vaikka totta kai olin nähnyt animaatioelokuvia ja nautin niiden katselemisesta. Piirtäminen on aina ollut minulle luontainen ilmaisumuoto ja opiskelin ensin taidemaalausta mutta aloin pohtia, miten saada liike kuvaan ja pääsinkin opiskelemaan ohjausta Elokuvataiteen laitokselle Taikiin.
Siellä oli sattumalta muutamia hyviä animaatiokursseja. Disney animaattori Glenn Vilppu piti klassista piirrosanimaatiota käsittelevän kurssin. Myöhemmin järjestettiin Priit Pärnin laaja animaatiokurssi. Nämä kurssit edustivat hyvin erilaista animaatiofilosofiaa ja traditiota. ”Disney” perinne lähtee realismista ja noudattaa periaatteessa fysiikan lakeja, kun taas Priit Pärn lähti ennemminkin siitä, että animaatiolle on ominaista ja mahdollista juuri se, mikä reaalisessa ei ole. Priitin mielestä ei kannata tehdä animaatiota aiheista, jotka voisi toteuttaa näytelmäelokuvassakin. Keskenään ristiriitaisetkin näkökulmat animaatioon inspiroivat mielikuvitusta ja avasivat omaa animaatioajattelua.
Valmistuttuani elettiin aikaa, jolloin animaatio nosti päätään ja sillä pienellä kokemuksella mitä minulla oli, minua pyydettiin opettamaan animaatiota. Opetustöiden seurauksena minua pyydettiin valtio- ja EU-rahoitteiseen projektiin tekemään kartoitusta ja verkostoimaan animaatioalan tekijöitä kautta linjan, free-lancereista yrityksiin, kouluihin ja animaation opettajiin. Kartoituksen tarve liittyi digitalisaation tulemiseen. Tässä yhteydessä tutustuin myös 3D studioihin ja esimerkiksi pelintekijöihin. Oli syntynyt uusia levityskanavia, joille tarvittiin sisältöjä; myös animaatiota. Ehkä silloin minussa syttyi ajatus siitä, että tutkimustakin voi tehdä.
Olen kuitenkin aina kokenut itseni eniten tekijäksi ja ilokseni pääsin töihin Suomen vanhimpaan 2D studioon nimeltään Studio A.Peränne & Co. Ja niin siinä sitten kävi, että minusta tuli se co. (nauraa) Hänestä tuli ehkä se kaikkien merkittävin opettaja minulle, tein kaikkea; maalasin taustoja, animoin, ohjasin, tein yhteistyöprojekteja. Ja koska Antti Peränne oli myös kävelevä animaation tietosanakirja, niin tästä yhdistelmästä kehkeytyi ajatus suomalaisen animaation historiasta ja syntyi kirja 100 vuotta Suomalaista animaatiota.
Oma kiinnostukseni ja väitöstutkimukseni, jota parhaillaan työstän, ”Brought To Life. The Changing Role of an Animator In the Finnish Animation Field” kohdistuu animaatiotaiteen ja -alan muutokseen ja muutostahan ei voi tutkia ilman historiallista perspektiiviä. Asiat ovat kietoutuneet luontevasti toisiinsa ja minusta urani onkin letittynyt eri osista vähän kuin pullapitko.
Mikä työssäsi on parasta?
Aina tulee uusia juttuja! Animaation maailma on uteliaalle ihmiselle loputon aarreaitta. Animaatio on monialaista ja minäkin olen kokeillut vaikka mitä. Olen tutustunut graafiseen suunnitteluun, peleihin ja uusiin teknologioihin. Opettaessa varsinkin huomaa, että siitä on hyötyä. Asiat eivät ole toisensa poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä. Esimerkiksi graafisen alan koulutuksessa puhutaankin nykyään visuaalisen viestinnän muotoilusta. Olen pääopettaja Aallon elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksen animaation sivuainekokonaisuudessa. Opiskelijoina on kuvaajia, lavastajia, graafikoita ja niin edelleen.
Oma kiinnostukseni on tuoda taiteellista ja humanistista ajattelua animaation kentälle. Animaation tekniikkaa kehitetään kiivaasti ja on tärkeää, että mukana kehitystyössä ovat myös taiteilijat, sillä keskeinen kysymys on, miten tekniikka asettuu palvelemaan sisältöjä. Tekniikan tarkoitus on auttaa luomaan sujuvia prosesseja, mutta tekniikka ei saa tulla päälle. Kun tekniikka ei vielä ole aivan kypsää näin voi käydä. Taiteilijan ei pidä tyytyä vajaaseen tekniikkaan, vaan tuoda visioita, joita tekniikalla pyritään toteuttamaan. Kehitystyöhön tarvitaan sekä taiteilijan luovuuden että tekniikan suomat mahdollisuudet.
Missä haluaisit olla 10 vuoden kuluttua?
Haluaisin että animaation koulutuksella olisi vakiintunut asema. Laittaisin sen elokuvakoulutuksen yhteyteen, sillä näen että elokuvan ja animaation vuorovaikutus olisi hedelmällistä molemmille. Animaatio-ajattelu vahvistaisi poeettista, nonverbaalia ja aistista elokuvakerrontaa elokuvakoulun traditiossa ja animaatio puolestaan vahvistuisi tarinankerronnassa, lavastuksellisuudessa, kuvauksessa, valaisussa, äänisuunnittelussa, jotka ovat elokuvakoulun vahvuuksia.
Varmasti haluan edelleen tehdä töitä animaation parissa!
Jutun pääkuva: Antti Peränteen kanssa tehty animaatio Amorandom (2012), joka alkoi elellä omaa elämäänsä Aki Rissasen Amorandom- trion kiertueella. Pori Jazz 2016. Kuva: Tuula Leinonen