Seurantadokumentin edistäminen omasta elämästä ohjaajana, kuvaajana ja päähenkilönä on sinnikästä työtä. Omaelämäkerrallisen teoksen luominen on henkilökohtainen prosessi, missä turvallinen tila työryhmän kesken on välttämätön. Dokumenttielokuvan ohjaaminen omasta elämästä on työskentelykokemus, jonka jälkeen käsittää perusteellisesti, mitä dokumentaaristen hahmojen mielessä liikkuu.
Dokumenttiohjaaja Erika Haavisto kiinnittää mikrofonia Point Reyesin luonnonpuistossa. Kuva: Kalle Freese
Dokumenttielokuvat ovat aina olleet minulle sisällöllisesti vaikuttavin elokuvagenre. On maagista katsoa etäältä jonkun todellista elämää, olla äimistynyt kuvattavien avoimuudesta ja seurata minkä jäljen heidän tarinansa jättää. Kirjoitin maisterikoulutuksen lopputyön siitä, minkä verran dokumenttielokuvien on mahdollista perustua totuuteen. Aiheesta lukeminen ja kirjoittaminen oli minulle nautinnollista, koska totuus ja todellisuus ovat jännittäviä käsitteitä. Lopputyön palautettuani aloin kuvata ensimmäistä pitkää dokumenttielokuvaa, jonka päähenkilöinä olivat minä ja silloinen puolisoni. Vuonna 2019 valmistuneen Silicon Valley, Baby -elokuvan kuvaaminen oli kuin lopputyöni testaamista käytännössä.
Kun idea ensimmäisestä dokumentistani oli vasta ajatuksen tasolla, tein selväksi puolisolleni, että tuotantoa on turha edistää, mikäli teos ei esitä todellisuuden kirjoa rehellisesti. Hän oli samaa mieltä. Nipistin itseäni kuvaustilanteissa, joissa kohtasimme alamäkiä. Siihen auttoi ajatus, että elokuva ei koostu ainoastaan ikävistä asioita, mutta ei myöskään pelkästään iloista. Ei ole yhtä ilman toista. Tuotannossa oli tilanteita, jolloin minun oli hyväksyttävä nauhoituksen katkaisu, ja kunnioitettava yksityisyyttä. Myös puolisoni oli välillä todettava, että minun täytyi tehdä työtäni, vaikka jokin käänne oli hänelle tiukka.
Vaatii perusteellista luottamusta ja ajatustyötä, kun kamerasta tulee uuden arjen kolmas osapuoli. On tärkeä selittää jo alkutuotannossa mihin päähenkilö sitoutuu. Haaste, joka kulkee mukana ohjatessa dokumenttielokuvaa perheestä, on rajanveto tekijyyden ja arkiminän välillä: siinä, mikä on sisältöä ja mikä ei ole. Tekijänä en voi käydä tiettyjä keskusteluja reaaliajassa ilman kameraa, koska on ennakoitava mistä saattaa tulla hyvä kohtaus. Kameran akkujen on oltava ladattuina myös siltä varalta, että tapahtuu jotain yllättävää.
Autobiografian psykologiset haasteet
Yksi kiehtovimmista asioista autobiografisen dokumentin kuvaamisessa on se, että vain minä tiedän, kuinka lähelle totuutta elokuvassa päästään. Minulle tämä on yksi suurin motivaattorini dokumenttielokuvaohjaajana. Kuvaan reilusti ja avoimesti, koska tiedän, kuinka vähän lopulliseen tuotteeseen päätyy.
Olen oppinut, että mikäli kehittelyvaiheessa ei ole tutustunut mielensä sopukoihin syvällisesti, tulee se suurella todennäköisyydellä eteen jossakin vaiheessa tuotantoa. Minulle nelikenttäanalyysi on yksi hyvä työkalu, jotta elämän käänteet eivät tulisi puun takaa. Analyysi auttaa arvioimaan tuotannon uhkia, mahdollisuuksia, heikkouksia ja vahvuuksia. Mikä ohjaajaminästä tuntuu erinomaiselta pitchiltä, saattaa vetää maton hahmominän jalkojen alta. On luovittava merkityksellisyyden, tavoitteiden, hyvinvoinnin ja yksityisyyden rajoissa.
Mitä paremmin psykologiset haasteet on käyty läpi kehittelyvaiheessa, sitä vähemmän ne syövät aikaa myöhemmin. Oman elämän tallentaminen vuosien ajan on jo itsessään kuormittavaa. Siksi on fiksua keskustella hyvissä ajoin ydintiimin kesken siitä, mitkä aiheet ja mikä sisältö on poissuljettua. Dokumentti vaatii tunteita, uhrauksia ja itsensä ylityksiä.
Elokuvatiimi on hahmojen tukena, mutta he eivät ole mielenterveyden ammattilaisia. Kuuluminen työnantajan terveyspalveluiden piiriin – tai mikäli ne on järjestetty muulla tavalla – on oltava selkeää. Omaelämäkerrallisen elokuvan teosta kuulee usein kommenttia, että se on kuin terapiaa itsessään. Mielestäni on pyrittävä siihen, että työnteko ja mielenterveys ovat toisistaan irrallisia asioita. Mahdollisuus psykologin tukeen niin tiimille kuin hahmoille on järkevä ja arvostava käden ojennus. Kun ammattilaisen keskusteluapu on saatavilla, syntyy emotionaalista turvaa itsessään. Autobiografisessa dokumentaariossa henkinen kuormittavuus on minimoitava tuotannossa.
On luovittava merkityksellisyyden, tavoitteiden, hyvinvoinnin ja yksityisyyden rajoissa.
Erika Haavisto
Autobiografisen dokumentin objektiivisuus
Kun Silicon Valley, Baby -dokumentti esitettiin DocPoint-elokuvafestivaalilla, silloinen taiteellinen johtaja Kati Juurus kysyi, minkälainen prosessi oli kirjoittaa itsensä elokuvaan toisena päähenkilönä, joka elää perinteisiä heteronormatiivisia sukupuolirooleja noudattavassa avioliitossa? Elokuvan lopussa avioliitto hajoaa ja molemmilla kääntyy uusi sivu. Perspektiivin valinta oli tietoinen ja ehdottomasti kipeä, mutta se vastasi senhetkistä todellisuutta. Olisin manipuloinut totuutta radikaalisti, mikäli tarina olisi kirjoitettu ja kuvattu toisin.
Objektiivisuuden nimissä omaelämäkerralliseen dokumenttiin on järkevää palkata käsikirjoittajapari, konsultoida dramaturgia ja antaa leikkaajalle työrauha. Tuotannon edetessä huomasin, että yksittäinen totuus ja ympäröivä todellisuus ovat paljon moniulotteisempia kuin mitä elokuvan kestoon mahtuu. Jokaisessa käänteessä ja dialogissa olisin voinut kertoa syventävän sivutarinan. Rönsyily veisi kuitenkin fokusta punaisesta langasta ja jäisi joka tapauksessa pois final cutista.
Punaisen langan seuraaminen luo rauhaa, ja kun sisäinen keskustelu elokuvan tärkeydestä pyörii mielessäni, rankalle itsekritiikille on vähemmän tilaa. Kun tietää, että voi kertoa vain rajatun version asioista, on erityisen jännittävä prosessi kirjoittaa itsensä hahmoksi.
Merkittävin asia tulevaisuuden kannalta lienee, kun puntaroin kipeää elämän käännettä ja arvioin, minkä verran elämästäni olen valmis jakamaan autobiograafisissa dokumenttielokuvassa. Antaako kipuni myöten sille, että joku yleisössä saa toivoa ja välttää vastaavan kokemuksen? Muuttuuko maailma vähän paremmaksi paikaksi vai tuntuuko käänne vain oman elämäni mittakaavassa suurelta?
Käytännössä tulin Silicon Valley, Baby -elokuvaa tehdessä samaan tulokseen kuin lopputyössäni: dokumenttielokuvan on mahdollista kertoa totuuksia sieltä täältä, mutta kokonaisen todellisuuden hahmottaminen jää katsojalle. Elokuvien ei ole tarkoitus pureksia kaikkea valmiiksi.
Kun tietää, että voi kertoa vain rajatun version asioista, on erityisen jännittävä prosessi kirjoittaa itsensä hahmoksi.
Erika Haavisto
Mitä objektiivisuuteen tulee, ohjauksen ja kuvauksen lisäksi myös käsikirjoitus ja leikkaus muokkaavat todellisuutta. Siksi pidän omaelämäkerrallisessa tuotannossa työtiimiä poikkeuksellisen intiiminä. Avoimuutta ei voi tiimin kesken vaatia, mutta vankasta emotionaalisesta luottamuksesta on ehdottomasti hyötyä. Avoimuuden mukana kulkeva haavoittuvaisuus tuo prosessiin oman mausteensa, kun teemoja ja käänteitä on palloteltava tekijöiden kesken. Myös luottamus rahoittajiin ja tilaajaan tuntuu hurjalta. Tuotannon kuluessa he saattavat tietää jopa sellaisia asioita, mitä päähenkilön lähipiirikään ei tiedä.
Alussa maalailin Silicon Valley, Baby -elokuvan kertovan suomalaisesta pariskunnasta Kaliforniassa valmistamassa maailman parasta pikakahvia. He kestäisivät Piilaakson paineen ja osoittaisivat, että rakkaus voittaa. En päässyt kertomaan tuota versiota. Minun oli hengitettävä Piilaaksoa muutama vuosi, jotta tiesin, mitä elokuvassa oikeastaan seurataan. Dokumentin tilaaja Erkko Lyytinen Yleltä arvioi jo kehittelyvaiheessa, että juna ajaa tarinassa seinää päin tavalla tai toisella. Niinhän siinä kävikin. Alkuperäistä ideaani olisi tuskin rahoitettukaan.
Kunnioitus hahmoja kohtaan kasvaa
Parhaimmillaan omaelämäkerrallisen dokumentin tekeminen on yhden hengen viihdyttäviä kuvaustilanteita paikoissa, joihin ei uskonut ajautuvansa. Hirveimmillään se on monologia itsensä kanssa siitä, mitä on tullut luvattua moneksi vuodeksi, vieläpä metrin etäisyydeltä.
Omaelämäkerrallisen seurantadokumentin aiheesta ei pääse tuulettumaan. Hahmot ovat koko ajan saatavilla ja tuotantoaika kestää vuosia. On hyvin subjektiivista, mitkä elämän käänteet ovat suuria ja mitä kukin on valmis jakamaan, mutta ehkäpä se lienee yksi dokumenttielokuvan kulmakivi: Jos olisin tiennyt, että kymmenvuotinen parisuhteeni päättyy avioeroon, olisin harkinnut elokuvan kuvaamista uudelleen.
Elämäänsä elävien hahmojen, työtä painavan tuotannon ja draamannälkäisen yleisön välillä vallitsevat erilaiset motiivit. Autobiografisesta seurantadokumentista tulee harvemmin täsmälleen se teos, jollaiseksi se alun alkujaan on kirjoitettu. Esitettyäni osan elämästäni televisiossa, koen suurta empatiaa niin reality- kuin dokumentaarisia hahmoja kohtaan. Osaan paremmin arvioida, mitkä asiat heitä tuotannossa askarruttavat. Tuotannon tekijät ymmärtävät, missä olosuhteissa kohtauksia on kuvattu. Kun tekijöiden työsuhde päättyy, dokumentaariset hahmot elävät sitä elämää, jota ruudulta katsotaan.
Luotan tekijänä ja katsojana siihen, että inhimillisyys on universaalia. Tästä syystä väitän olevani keskivertoa armollisempi itseäni kohtaan, kun katson elämääni ruudulta tai valkokankaalta. Ilman haavoittuvaisuutta ja inhimillisyyttä ei ole dokumenttielokuvaa.
Kehitteillä olevassa Like a Virgin -dokumenttielokuvassa Erika Haavisto seuraa, miten deittimaailma avautuu eronneelle naiselle, joka ei ole koskaan tapaillut ihmisiä deittisovellusten avulla.
Lisäksi Haavisto työskentelee kuvaajana omaelämäkerrallisessa Dangerous Play -sarjassa (Yle, 2025), jossa ohjaaja seuraa pikkusiskonsa elämää.
Teksti: Erika Haavisto
Kuvat: Kalle Freese, Erika Haavisto