Parvet on vuonna 2024 ensi-iltansa saava kotimainen fiktioelokuva, jonka olen ohjannut yhteistyössä Katja Gauriloffin kanssa. Elokuvan on tuottanut Elokuvayhtiö Aamu ja rahoittanut Suomen elokuvasäätiö ja Koneen säätiö yhteistyössä Ylen kanssa. Esittelen tässä artikkelissa lyhyesti, miten Parvet-elokuvan idea syntyi ja miten projektia kehitettiin tiiviissä yhteistyössä työryhmän kanssa käsikirjoituksesta jälkitöihin saakka.
Elokuvan 70-henkinen työryhmä valittiin avoimella haulla yli 300 tulleen hakemuksen joukosta alkuvuodesta 2022. Avoimessa haussa kerroin, että ohjaajana toiveeni on tehdä pitkä fiktioelokuva, jonka teemana on suomalainen kansallisidentiteetti osana koloniaalisuutta. Hakemuksessa pyydettiin liittämään mukaan motivaatiokirje teemaan liittyen ja oma cv. Minä ja tuottaja Emilia Haukka teimme valinnat.
Ideana oli, että elokuvan koko työryhmä pystyisi vaikuttamaan mahdollisimman paljon tehtävän elokuvan sisältöön ja tuotantotapoihin. Avoimen haun yhteydessä kerroin, että henkilökohtainen tavoitteeni on kehittää dramaturgisia työkaluja, jotka edesauttaisivat vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä Suomessa. Olen projektin koollekutsujana itse valkoinen, keskiluokkainen suomalainen cis-nainen, joten oli oleellista, että työryhmän vähemmistöön kuuluvat jäsenet tulevat mukaan mahdollisimman varhaisessa suunnitteluvaiheessa, ja että työtapoja kehitettäisiin yhdessä läpi prosessin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut yhteisö- tai devising-projekti, vaan jo hakuvaiheessa ilmoitin, että teoksen ohjaajana tulen käyttämään ylintä taiteellista päätäntävaltaa.
Tekotapa on jatkoa aiemmille elokuvilleni, joissa olen käsikirjoittajana tehnyt tiivistä yhteistyötä näyttelijöiden ja muun työryhmän kanssa jo varhaisessa vaiheessa käsikirjoitustyötä. Elokuvissani on tavanomaista, että keskeisten hahmojen roolitus tehdään käsikirjoitusprosessin puolivälissä, esimerkkinä aiemmat pitkät elokuvani Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017) ja Fucking with Nobody (2020). Vahvuutena on, että käsikirjoitus pystyy näin ottamaan paremmin huomioon näyttelijän olemusta, toiveita ja ideoita projektin suhteen. Tässä tekotavassa minulle on kuitenkin paljastunut, että lopulta näyttelijä ei voi vaikuttaa kovin syvällisesti käsikirjoituksen rakenteeseen, ja sitä kautta esimerkiksi siihen, millaista representaatiota elokuva hänen hahmostaan rakentaa. Kun käsikirjoituksen ja tuotannon raamit on luotu ennalta, näyttelijä astuu aina sisään sapluunaan, draamalliseen rakenteeseen ja henkilögalleriaan, jota minä olen käsikirjoittajana viritellyt joskus jo vuosia ennen näyttelijän mukaan tuloa.
Mikä tahansa draamallinen rakenne ja henkilögalleria synnyttää automaattisesti myös rajatun joukon ratkaisuja ja kehityskulkuja tarinoille, vaikka asetelmat sitten jatkotyöstettäisiinkin valmiiksi yhdessä koko ryhmän kesken. Molempien aiempien pitkien elokuvieni kohdalla olen ennakkotuotantovaiheessa todennut, että näyttelijöillä olisi ollut paljon enemmän annettavaa teokselle, jos heillä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa sisältöön ja tekotapoihin ensimetreiltä saakka. Tämä sama ajatus pätee myös muihin elokuvan työryhmän jäseniin.
Parvet-projektissa yhteinen työskentely alkoi elokuussa 2022, jolloin koko elokuvan 70-henkinen työryhmä kokoontui viikoksi ideoimaan, keskustelemaan, tekemään demoja ja miettimään, millaisen elokuvan haluamme tehdä. Tähän 70-henkeen sisältyivät esiintyjät, taiteelliset vastaavat, koko muu työryhmä ja parikymmenhenkinen esiyleisö. Esiyleisö osallistui Parvet-elokuvan tekemiseen yleisön perspektiivistä yhteisösuunnittelijoiden Maiju Tarpilan ja Nadja Lehamin luotsaamana, ja jakoi havaintojaan ja toiveitaan muulle työryhmälle.
Syksyn 2022 yhteisen ideointityöskentelyn ja keskustelujen seurauksena Parvien keskiöön valikoitui mustat ja ruskeat suomalaiset, saamelaiset ja ei-binäärinen transihmisyys. Lisäksi elokuva käsittelee kehitysvammaisten representaatiota. Elokuvan keskushenkilöitä yhdistää kokemus yhteisöihin ja suomalaisuuteen kuulumisen haastavuudesta. Elokuun yhteisen ideointityöskentelyn pohjalta työryhmän kokoonpanoa päätettiin laajentaa. Mukaan päätettiin kutsua lisää saamelaisia taiteilijoita, minkä seurauksena Katja Gauriloff ja Ritni Ráste Pieski lähtivät mukaan projektiin. Gauriloff on ohjannut elokuvassa olevan saamelaisuutta koskevan narratiivin, johon minulla ei ole ollut taiteellista päätäntävaltaa. Samoin elokuun jälkeen työryhmää täydennettiin useilla eri osaajilla, joita avoimen haun ei ollut löytynyt.
Parvien arvopohja on ollut dekoloniaalien feminististen teorioiden innoittamaa. Dekoloniaalissa feministisessä kerronnassa monet totuudet ja kokemukset voivat olla läsnä yhtä aikaa. Parvet-elokuvassa ajatusta on työstetty niin, että tarina voi edetä konfliktin sijaan ratkeamattomien erilaisuuksien ja päällekkäisyyksien avulla. Samoin, Parvissa ei käsitellä koloniaalisuuden valtarakenteita pelkästään fiktion keinoin, vaan myös elokuvan tekemisen metodi ja valtarakenteita purkamaan pyrkivä työskentelytapa ovat olleet konkreettinen askel teorian soveltamista käytäntöön. Parvissa tätä sovellettiin niin, että enemmistöön kuuluvat työryhmän jäsenet pyrkivät antamaan tilaa vähemmistöille, vaikka se tarkoitti omasta tilasta tai asemasta luopumista. Konkreettisesti tämä näkyi esimerkiksi jakamalla ohjaustyötä alkuperäiseen suunnitelmaan nähden, ja tietoisesti rakentamalla elokuvaa niin, että valkoisten näyttelijöiden hahmot olivat riippuvaisia ruskeiden ja mustien näyttelijöiden hahmojen tarinalinjoista läpi prosessin. Vähemmistöihin kuuluvat esiintyjät olivat lisäksi mukana päättämässä hahmojensa puku-, maskeeraus- ja kampaussuunnittelusta, sekä osittain myös elokuvan lavastussuunnittelusta.
Parvien kuva- ja äänisuunnittelu on hyödyntänyt aiempien elokuvieni tapaan haptista visuaalisuutta, joka tähtää multisensoriseen kuvaukseen elokuvataiteen keinoin. Käsikirjoituksen työstämistä esiintyjien kanssa on nivottu näköaistiin liittymättömiin aistimuksiin: tuntoisuuteen, hajuihin, makuihin, ja ääneen sanojen ulkopuolella. Olen aiemmissa töissäni löytänyt elokuvataiteesta väyliä välittää katsojille kehollisten muistojen välityksellä asioita, jotka saattavat jäädä usein kertomusten ulkopuolelle. Kehollisuuden välittäminen katsojalle asti vaatii tiivistä yhteistyötä kaikkien elokuvan tekemisen osa-alueiden välillä.
Elokuvissani Metatitanic (2018) ja Fucking with Nobody (2020) olen ollut sekä esiintyjä, käsikirjoittaja, ohjaaja, että leikkaaja. Havaintoni on ollut, että saamalla päätäntävaltaa kaikkiin elokuvataiteen osa-alueisiin ja tuomalla oman kehollisen kokemukseni osaksi teosta näyttelijänä, olen päässyt lähimmäs kuvaamaan tarkasti vaikeita tai sanoittamattomia henkilökohtaisia tunnekokemuksia, joita minulla on ollut. Parvissa tätä ajatusta kehitettiin niin, että keskeisiä rooleja näyttelevät esiintyjät osallistuivat käsikirjoittamisen lisäksi elokuvan leikkausprosessiin, ja näyttelijät olivat kuvausten aikana paikoin konkreettisesti kuvasuunnittelussa mukana, myös ohjaten yksittäisiä kuvia, jotka kuvaavat heidän hahmonsa kokemusmaailmaa.
Se, miten nämä Parvien prosessin aikana tehdyt valinnat vähemmistöjen edesauttamiseksi toimivat kokonaisuudessaan, on arvioitavissa vasta elokuvan valmistuttua ja kun teos on ollut levityksessä riittävän kauan. Kirjoittaessani tätä tekstiä, Parvet on yhä jälkitöissä.
Käsikirjoittajatiimi elokuvassa on mittava, käsikirjoittajina Parvissa ovat olleet lisäkseni Katja Gauriloff, Heta Nuutinen, Krista Yrjölä, Stella Massa, Yolanda Correa, Ritni Ráste Pieski ja Senna Vodzogbe, joista neljä viimeksi mainittua myös näyttelevät elokuvan keskeisissä rooleissa. Lisäksi myös muut keskus- ja sivuhahmojen esiintyjät ovat olleet tiiviisti mukana teoksen käsikirjoituksen luomisessa. Dramaturgina on toiminut Jenni Kaunisto ja käsikirjoituskonsultteina Laura Eklund Nhaga, Helmi Hagelin, August Joensalo ja Emmi Nuorgam.
Tee pitkäjänteisestä yhteistyötä elokuvaidean syntyvaiheesta saakka työryhmäsi kanssa, haasta oma mukavuusalueesi, ja etsi jatkuvasti keinoja, miten voisit tehdä tilaa vähemmistöille. Ja ymmärrä, että tilan antaminen voi tarkoittaa sitä, että sinä luovut osasta omaa tilaasi.
Olen tehnyt käsikirjoittaja-ohjaajana yhteistyötä Elokuvayhtiö Aamun kanssa vuodesta 2009.
Tiivis vuoropuhelu tuottajien Emilia Haukan ja/tai Jussi Rantamäen kanssa teoksen luonnosvaiheesta alkaen on ollut oleellinen osa jokaista Aamun kanssa tekemääni elokuvaa. Parvet on luonnollinen jatkumo yhteistyölleni Aamun kanssa, sillä jaan yhtiön kanssa arvomaailman, jossa pyritään mahdollisimman reiluun, turvalliseen ja läpinäkyvään työympäristöön, tinkimättä sitoutumisesta korkeaan taiteelliseen laatuun.
Jokainen elokuva on omalla tavallaan erityistapaus, ja vaikka tulen taatusti hyödyntämään ja jatkokehittelemään useita Parvissa käytössä olleista työkaluista, prosessin pohjalta ei voi synnyttää yhtä sapluunaa, jonka voisi suoraan kopioida käyttöön tuleviin tuotantoihin. Jos jotain pitäisi tiivistää, sanoisin laajuudessaan jotain tyyliin: Tee pitkäjänteisestä yhteistyötä elokuvaidean syntyvaiheesta saakka työryhmäsi kanssa, haasta oma mukavuusalueesi, ja etsi jatkuvasti keinoja, miten voisit tehdä tilaa vähemmistöille. Ja ymmärrä, että tilan antaminen voi tarkoittaa sitä, että sinä luovut osasta omaa tilaasi.
Tämän artikkelin lopussa on linkki yksityiskohtaisempaan selvitykseen Parvien konseptin synnystä, ja enemmän siitä, miten tuotanto rakentui. Elokuvan ennakkosuunnittelussa ja kuvausvaiheessa oli mukana muun muassa mukana kolme psykologia. Sensitiivisiä omakohtaisia kokemuksia sisältäville kuvauspäiville kehitettiin rakennetta, jossa koko työryhmä briiffataan työpäivän aluksi päivän kuvaussisällöistä, psykologi tai tukihenkilö on saatavilla haastavia kohtauksia kuvattaessa, ja jossa myös työpäivä päättyy työryhmän yhteiseen purkuun.
Parvet-elokuva on osa opintojani Taideyliopiston ja Frankfurtin Goethe-yliopiston vertailevan dramaturgian koulutusohjelmassa. Hakeuduin vuonna 2021 teoreettisten opintojen pariin päästäkseni käsiksi länsimaisen dramaturgian syvärakenteisiin. Olen valmistunut vuonna 2011 maisteriksi Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselta, missä pääaineenani oli käsikirjoittaminen. Aallossa opetus painotti käytännön työskentelyä ‒ ja toisaalta en vielä kymmenisen vuotta sitten olisi ollut riittävän kypsä syväluotaavaan teoriaa ja käytäntöä yhdistävään työhön. Jatkoin opiskelua ymmärtääkseni, miten länsimaista elokuvankerrontaa voitaisiin uudistaa niin, että marginalisoidut äänet pääsisivät paremmin kuuluviin. Minulle tämä on tarkoittanut dekoloniaalien feminististen teorioiden pariin päätymistä. Opinnäytetyöni avaa yksityiskohtaisemmin Parvet-elokuvan konseptin rakentamista, millaisia haasteita työskentelyssä oli, ja mille teoreettiselle pohjalle elokuvan työskentely ja sisällöt ovat tarkemmin ottaen rakentuneet. Parvet-projektin paradoksi on sen pyrkimys vähemmistöjen aseman parantamiseksi samaan aikaan kun työryhmästä suurin osa ja sen valtaapitävät jäsenet edustavat etuoikeutettua enemmistöä.
Henkilökohtaisesti haastavinta Parvet-projektissa on ollut tehdä töitä itsensä kanssa ja oppia kohtaamaan ja tunnistamaan, miten tietyt oppimani av-alan toimintamallit ovat osa sisäistettyä rasismia ja rakenteellista syrjintää. Syvään juurtuneista ja sokeaan pisteeseen jäävistä asenteista ja ennakkoluuloista ei voi oppia pois yhdessä yössä, tai edes yhden elokuvaprojektin aikana. Myös minä teen virheitä tällä pitkäjänteisellä taipaleella toistuvasti, onneksi koko ajan harvemmin. Parvet-tuotannon aikana arvokkaimpia kokemuksia olivat ehdottomasti ne luottamukselliset ja kärsivälliset keskustelut, joita sain käydä elokuvan vähemmistöihin kuuluvien työryhmäläisten kanssa, ja ne yksityiset keskustelut, joissa sain tukea kollegoilta työryhmässäni.
Esittelin Parvet-projektia lyhyesti Helsingissä Kino K-13:ssa järjestetyssä Aallon dramaturgiaseminaarissa viime syksynä 2023. Vastaanotosta huomasi, että projektin työtapa tuntui monelle virtaviivaisiin tuotantotapoihin tottuneelle käsikirjoittajalle ja tuottajalle monimutkaiselta ja vaikealta. Dramaturginen ajattelu tuntuu kotimaisessa TV:ssä ja elokuvassa yhä olevan kiinni tekstissä, ja dramaturginen työ yhdistetään tekstilähtöiseen käsikirjoittajan työn kommentointiin sen sijaan, että dramaturginen ajattelu olisi laaja-alaisista rakenteiden parissa työskentelyä. Minulle dramaturginen työskentely tarkoittaa nimenomaan tiivistä yhteistyöstä teorian, tuotantotapojen ja teoksen sisällön välillä.
Väitän, että yksinkertaistamisen tarve ja tekijöiden mukavuudenhalu ovat suurimpia esteitä vähemmistöjen aseman paranemiselle kotimaisissa av-tuotannoissa. Moni alalla kannattaa monimuotoisuuden ja yhdenvertaisuuden edistämistä, mutta jos etuoikeutettuun enemmistöön kuuluvat tekijät eivät halua aidosti nähdä vaivaa, mikään ei tule pysyvästi muuttumaan. Vähemmistöjen aseman parantamiseksi ei riitä, että työryhmiin palkataan eri taustoista tulevia ihmisiä, tai että vähemmistöihin kuuluvia dramaturgeja käytetään leima-automaatteina hyväksyttämällä heillä valtaväestön kynistä tulleet käsikirjoitukset ja tuotantosuunnitelmat. Tuotantojen rakenteita on muutettava pitkäjänteisesti, on luotava aikaa ja tilaa etsiä ja kuulla, mitä pitää kehittää. On kokeiltava, oltava valmis erehtymään, ja työssä tulee olla mukana kaikki elokuvan eri osa-alueiden tekijät.
Teksti: Hannaleena Hauru
Kuva: Katja Vuorensyrjä
Lisää aiheesta:
Hannaleena Haurun MA-työ Parvet-elokuvan konseptin synnystä (2023)
Haurun essee haptisesta visuaalisuudesta (2019)