Tositelevisio-ohjelmien äänittäjä on monenlaisiin äänimaisemiin mukautuva kameleontti, joka ratkoo yllättäviä äänihäiriöitä olosuhteiden ja resurssien sallimissa rajoissa. Hänen työpaikkansa voi olla lähes missä tahansa – studiosta tuntureille ja konserttisaleista viidakkoon. Kaksi kokenutta äänittäjää kertovat työstään realityn kuvauksissa.
Realitysarjojen kuvauksissa äänipuolesta saattaa vastata ainoastaan yksi äänittäjä jos tuotanto on pieni. Suuremmissa tuotannoissa äänittäjiä on useampi, ja yksi heistä on nimetty vastaavaksi äänittäjäksi tai pää-äänittäjäksi.
Janne on työskennellyt äänittäjänä sekä realityssa että fiktiossa. Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään. Janne kertoo, että pää-äänittäjän tehtäviin kuuluu äänittämisen lisäksi ennakkosuunnittelua, kaluston valinta sekä ääniosaston työryhmän kokoaminen ja johtaminen.
– Parhaassa tapauksessa pää-äänittäjä pystyy vaikuttamaan asioihin jo ennen kuvausjakson alkamista, jotta lokaatiossa ei odota miinoja. Monesti on kuitenkin tilanteita, että kuvissa näkyy kaunis luontomaisema, mutta äänessä kuuluukin taustalla oleva moottoritie. Silloin kuva ja ääni eivät lyö kättä päälle. Jos pääsee vaikuttamaan tällaisiin asioihin edes vähän etukäteen, se helpottaa tekemistä muutenkin kiireisissä kuvauksissa.
Ääniosaston koko ja työnkuvat vaihtelevat suuresti sen mukaan, millaisesta formaatista on kyse. Esimerkiksi dokumentaarisessa seurantarealityssa ennakkosuunnittelulle on yleensä vähemmän aikaa kuin studioon rakennetussa kykyjenetsintäohjelmassa.
Mikko Aspelin on toiminut non-scripted -ohjelmien äänittäjänä kymmenisen vuotta. Hänen mukaansa yksinkertaisin työnkuva on ENG-äänittäjällä, jonka työpäivä saattaa koostua perusasioista eli mikityksestä, äänen tallentamisesta sekä äänitasojen ja ympäristön tarkkailusta.
– Isoissa studiotuotannoissa äänittäjä osallistuu äänitysjärjestelmän suunnitteluun ja rakentamiseen. Hän vastaa siitä, että kaikilla kuuntelua tarvitsevilla on käytössään keinot kuunnella juuri niitä esiintyjiä, joita heidän tarvitsee seurata. Monimutkaisimmillaan musiikki ja äänitehosteet synkronoidaan valotehosteiden kanssa, jolloin äänittäjän ja valosuunnittelijan on tehtävä yhteistyötä onnistuneen lopputuloksen eteen, Aspelin kertoo.
Aspelinin tyypillinen työpäivä alkaa kaluston valmistelulla käyttökuntoon. Laitteisiin laitetaan täydet akut ja tallentimeen tyhjä äänikortti. Päivän materiaaleille valitaan tiedostonimi sovittujen käytäntöjen mukaisesti.
– Kun päästään itse kuvauksiin, äänittäjän vastuulla on esiintyjien mikittäminen, kuvauspaikan ääniolosuhteiden tarkkailu ja mahdollisiin ongelmatilanteisiin puuttuminen. Sekä tietenkin äänen tallentaminen. Langattomille mikrofoni- ja kuuntelujärjestelmille lasketaan sopivat taajuudet, Aspelin avaa.
– Mikäli ohjelma tehdään piilomikityksellä, on ennen äänitystilannetta varmistettava, että mikitys on mahdollisimman hyvin tehty eikä mikrofoniin kohdistu vaikkapa vaatteiden hankausta liian kuuluvasti.
Monesti on tilanteita, että kuvissa näkyy kaunis luontomaisema, mutta äänessä kuuluukin taustalla oleva moottoritie. Silloin kuva ja ääni eivät lyö kättä päälle.
Tilannetajua ja ihmistuntemusta
Teknisen osaamisen lisäksi tositelevision äänittäjä tarvitsee tilannetajua, ihmistuntemusta ja sosiaalisia taitoja.
– Etenkin, jos ohjelman osallistujat eivät ole ammattiesiintyjiä, heitä yleensä jännittää kuvausten alussa. Tällöin on tärkeää luoda heti ensimmäisestä mikityksestä lähtien luottamuksellinen suhde, Aspelin sanoo.
– Samoin mikityksen kanssa on käytettävä harkintaa. Olen monesti jättänyt pienet lapset mikittämättä, koska ohjelmasisältö menee pilalle, jos lapsen huomio kiinnittyy käsillä olevan tilanteen sijasta langattomaan mikrofoniin ja lähettimeen.
Ääniosaston tekijöillä on harvemmin sananvaltaa tositelevisio-ohjelman lokaatioihin. Yllättävät tilanteet, kuten ulkoiset äänihäiriöt, vaativatkin kykyä reagoida ja punnita tilanteita itsenäisesti, nopeassa tahdissa.
– Äänittäjät eivät yleensä ole mukana reccellä. Monesti kuvauspaikkojen ääniolosuhteet jäävät ohjaajan ja pääkuvaajan toimesta vähälle huomiolle, Aspelin kertoo.
– Fiktiopuolella parhaassa tapauksessa kohtaus on käyty läpi järjestäjän kanssa, joka pysäyttää liikenteen tietyltä alueelta, jotta autojen äänet eivät kuulu lokaatioon. Tai on katsottu toimistotalon huoltoyksikön kanssa, että ilmastointi ei huuda kuvauspäivänä, Janne lisää.
Realityssa äänen ennakkosuunnittelua on muutenkin vähemmän, joten pahimpien häiriöiden kohdalla yleensä joko odotetaan niiden ohi menemistä tai hyväksytään niiden läsnäolo.
Janne ottaa esimerkiksi kuvauspaikan, jonka yli lentää jatkuvasti lentokoneita. Hänen mukaansa niitä voi väistellä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei voi olettaa, että lentokoneet lopettaisivat lentämisen.
– Aika juoksee ja on pakko mennä jossain kohtaa eteenpäin. Tiedät, että iso osa tekemästäsi tulee kuitenkin todennäköisesti jäämään leikkauspöydälle tai kuvitukseksi varsinaisten haastattelujen alle. Realityssa on kuitenkin aina se kuljetushaastattelu, jonka kautta käsikirjoitusta viedään eteenpäin, Janne muistuttaa.
Aspelin kertoo, että jokainen häiriö ja sen merkitys on arvioitava tapauskohtaisesti. Kun tehdään käsikirjoittamatonta sisältöä, häiriöitä saattaa tapahtua sisällöllisesti niin merkittävillä hetkillä, että niistä on vain oltava välittämättä.
Monesti kuvauspaikkojen ääniolosuhteet jäävät ohjaajan ja pääkuvaajan toimesta vähälle huomiolle.
Realityssa katsoja antaa myös enemmän anteeksi kuin fiktiossa.
– Katsoja on jo tottunut siihen, että realityssa saatetaan tekstittää pätkiä, jos dialogi ei kuulu kunnolla. Fiktiossa sellainen ei kävisi, Janne vertaa.
Hänen mukaansa realityn äänittäjille on myös rutiinia käydä itse jututtamassa kuvauspaikan läheisyydessä työskenteleviä ihmisiä, mikäli heidän työstään aiheutuu melua mikrofoniin.
– Fiktiossa voit pyytää järjestäjää kysymään, kauanko tuo tyyppi meinaa käyttää kaivinkonetta tai leikata nurmikkoa. Mutta realityssa se on yleensä äänittäjän tehtävä. Aika usein tulee käytyä kysymässä, että milloin teillä on tulossa tauko tai hiljaisempi työvaihe. On sitten asia erikseen, löytyykö tilanteeseen sopivaa ratkaisua.
Jannelle realityn tekemisessä parasta on työn ja projektien vaihtelevuus.
– On todella palkitsevaa tehdä sellaista riipaisevaa dokumentaarista tuotantoa, jolla on joku merkitys. Mutta jos sitä tekisi ympäri vuoden, niin pää ei kestäisi. Toisaalta sitten niissä tuotannoissa, joissa sisältö ei ole niin merkityksellistä, on jo itsessään mielenkiintoista ratkoa erilaisia ongelmia ja saada tuotanto toimimaan.
Aspelin ajattelee, että onnistunut realitytuotanto on hyvin suunniteltu, avoimesti johdettu ja toimii riittävillä resursseilla. Tekijöitä on riittävästi, jotta kaikki asiat tulevat hoidetuksi ajallaan eikä kukaan kuormitu liikaa.
– Äänen näkökulmasta voisi vielä mainita soveliaat lokaatiot, jotta ympäristön meluhaitoista ei jouduta kärsimään. Kuten kaikkia muitakin haasteita, myös ääneen liittyviä ongelmia voi ennaltaehkäistä huolellisella ennakkosuunnittelulla, Aspelin lisää.
Teksti: Elise Castro
Pääkuva: Janina Witkowski Kuva: SET ry:n arkisto