Pitkän linjan tv-työntekijä ja dokumentaristi Minna Dufton on kokenut, kuinka timanttia taotaan äärirajoille asti. Hän harkitsee nykyään yhä tarkemmin, mihin tuotantoon lähtee. Dufton on kehitellyt alalle yhtenäistä sosiaalisen vastuullisuuden mallia, jolla parannettaisiin työntekemisen etiikkaa.
Pääkuva: Minna Dufton aloitti dokumentti- ja reality-tuotannot Ylessä vuonna 2011, kunnes vuonna 2019 perusti oman tuotantoyhtiön, Raggari Filmsin. Tätä nykyä hänellä on takanaan pitkä liuta tositelevisio- ja dokumenttituotantoja sekä kokopitkä dokumenttielokuva Big vs Small, joka sai ensi-iltansa 2020. Kuva: Ilona Oranen
Dokumentaristi ja tv-työntekijä Minna Dufton on oppinut varjelemaan omaa jaksamistaan rakastamallaan alalla. Ohjaaja-käsikirjoittajan vastuu on suuri ja omien rajojen vetäminen on vaikeaa silloin, kun ainoastaan ohjelman valmistumisella on väliä. Nykyään kuulee usein tuottajien suusta puhetta ”timantin” takomisesta. Ohjelman tulee olla ”täyttä timanttia”. Se särähtää korvaan, koska timantit ovat erittäin harvinaisia ja syntyvät aina vain äärimmäisen paineen alla.
– Usein myyntipuhe rekrytointivaiheessa voi tuntua imartelevalta, mutta lopulta totuus iskee kovaa. Käsikirjoittaja-ohjaajan työaikaa ei usein hahmoteta lainkaan. Työtä lähdetään tekemään epätarkassa aikataulussa ja se kostautuu. Usein eniten tekijöille, jotka ottavat takkiin sekä ajallisesti että rahallisesti, hän avaa. Kun puhutaan timanteista, asian voi helposti ymmärtää niin, että tekijöiltä odotetaan kovinta laatua mitä maasta löytyy, vaikka resursseja sellaiseen ei olisi.
Dufton kaipaa muutosta toimintamalliin erityisesti tuotantoprosessin alkuvaiheessa. Kun tuotantoja polkaistaan käyntiin, on tilaus kanavalle jo tehty ja ohjelman konsepti lyöty lukkoon ennen kuin sisältöä vetämään tuleville henkilöille soitetaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että heti tuotannon alussa menetetään mahdollisuus vaikuttaa siihen sisällölliseen ja taiteelliseen työhön, jota lähdetään tekemään.
– Uskon, että auttaisi, jos resursseista ja odotuksista olisi tilaisuus keskustella yhdessä avaintekijöiden kesken ennen kuin tilaus tapahtuu. Näihin prosesseihin voimme toki tälläkin hetkellä yrittää vaikuttaa esittämällä tuottajille kysymyksiä, mutta käytännössä keskusteluihin ei pääse mukaan ja ostopalveluna työskennellessä ei varsinkaan, hän avaa.
Tilanne johtaa usein vääntöihin, kun budjetti ei riitä ja realiteetit kaatuvat työntekijöiden niskaan samalla kun tilaajille luvatut tavoitteet ja unelmat timantista ovat korkealla. Tällainen syö aikaa ja huomiota luovalta työltä. Syntyy tilanne, josta ei hyödy lopulta kukaan.
– Luovaan prosessiin kuuluu, että asiat eivät toteudu juuri niin kuin on unelmoitu ja esimerkiksi käsikirjoittajana pitää jo lähtökohtaisesti olla valmis luopumaan alkuperäisestä suunnitelmasta ja keksiä uusi ja parempi. Tuotannon suunnittelemattomuudesta johtuvat korjausliikkeet häiritsevät kuitenkin luovaa työtä ja prosessista tulee helposti kaoottinen ja tehoton.
– Työntekijänä huolena on leimautua hankalaksi, jos yrität olla napakka omista rajoistasi. Kun kysyt yleisluontoisen kysymyksen tuotannon toimintamalleista, se otetaan helposti henkilökohtaisena arvosteluna. Toimintamalleista tulisi voida ihan yleisesti keskustella ilman pelkoa leimautumisesta.
Sosiaalista vastuullisuutta traumojen ympärille
Duftonin mukaan eettisesti kestävällä pohjalla oleva tekeminen lähtee siitä, että tuotantoihin varataan aikaa kohdata ihmiset. Erityisesti avainasemissa olevien tekijöiden tulee olla sisällä siinä, mitä on tarjottu, mitä on myyty ja millaista tuotantoa lähdetään rakentamaan. Hän lisää, että eettisyyteen vaikuttaa oleellisesti se, kuinka dokumentin ja realityn päähenkilöt ja osallistujat kohdataan.
– Esimerkiksi osallistujien henkisestä hyvinvoinnista huolehtimisen pitäisi olla täysin samanarvoinen osa tuotantoa kuin kaikki muutkin. Joskus olen kilpailurealitytuotannossa kysynyt tuottajalta, kuinka olemme ajatelleet hoitaa tilanteet, kun osallistujat asettavat itsensä haavoittuvaan asemaan ja esimerkiksi putoavat kilpailusta ulos. Olen saanut vastaukseksi, että nämä ovat hyviä kysymyksiä. Aikana, jolloin eettisiä kysymyksiä herää yhä enemmän, tarvitaan konkreettisia tekoja.
Hänen mielestään tällä hetkellä ihmisten tarpeet ja hyvinvointi eivät vielä ole tuotannoissa prioriteettina. Toisin sanoen ihminen ei ole prioriteettina alalla, jolla tehdään bisnestä ihmisten kohtaloilla. Hän uskoo, että jos sisältöjä tehtäisiin ihminen edellä, se nostaisi ohjelmia aivan uudelle tasolle. Tätä varten hän on halunnut lähteä aktiivisesti hakemaan tilanteeseen ratkaisuja.
– Uskon, että se, millaista työskentely kameroiden takana on, välittyy eteenpäin ja siitä lopulta tulee se materiaali, jota katsotaan ja johon tuotannon menestys myös nojaa. Katsojat näkevät ne arvot siellä taustalla. Suurinta luovuutta olisi luopua vanhoista toimintamalleista ja luoda uusia ja parempia. Sen takia olen kehitellyt uutta sosiaalisen vastuullisuuden mallia ja haen sen toteuttamiseen nyt rahoitusta. Malli sisältää sosiaalisia ja eettisiä ohjeita ja palveluja, joihin av-alan yritykset sitoutuvat rakentamaan sosiaalisesti kestävämpää ja vastuullisempaa bisneskulttuuria.
Uskon, että se, millaista työskentely kameroiden takana on, välittyy eteenpäin ja siitä lopulta tulee se materiaali, jota katsotaan ja johon tuotannon menestys myös nojaa.
Minna Dufton
Duftonin mukaan niitä oikeita timantteja ei synny, jos ei välillä pysäytetä junaa ja mietitä, kuinka oikeasti voisimme nostaa tekemistämme uudelle tasolle.
– Etenkin tuotannoissa, joissa sisältö rakentuu sensitiivisten aiheiden ympärille, tarvitaan tavallista enemmän aikaa. Usein realitytuotannoissa ja dokkareissa meillä on mukana henkilöitä, jotka ovat kokeneet traumoja.
Siksi Dufton onkin tänä vuonna opiskellut itselleen Trauma Work –sertifikaatin englantilaisen traumatyökouluttajan Jo Healeyn (ex BBC TV) johdolla. Healey ja Dufton suunnittelevat parhaillaan yhteisiä kursseja tv-työntekijöille.
– Meidän kaikkien osapuolten pitää ymmärtää, mitä on kohtuullista odottaa sekä osallistujilta että tekijöiltä ja mitä ei. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan vain isompaa ja timanttisempaa tulosta näillä samoilla resursseilla tiukoissa kehyksissä mitään toimintamalleja muuttamatta, hän avaa.
Viimeisen kolmen vuoden aikana alalle on tullut paljon uusia toimijoita ja jakelijoita kansainvälisesti. Enää tv-työntekijät eivät syö tuotantoyhtiöiden kädestä kuten joskus aikaisemmin, vaan heillä on paljon uusia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia valita tuotantoja, jotka vastaavat omia arvoja ja sitä kautta vahvistavat omaa ammatillista identiteettiä.
Kommunikaatio konkreettiseksi arvovalinnaksi
Dufton on huomannut, että arvoristiriidat, empatian puute ja ongelmat tuotantojen kommunikaatiossa vaikuttavat eniten työn sujuvuuteen ja tehokkuuteen. Siksi hän peräänkuuluttaakin alalle yhtenäistä sosiaalisen vastuullisuuden mallia, joka kattaisi yleiset kohtaamisen ja kommunikaation säännöt tuotannoissa kameran molemmin puolin.
– Kommunikaatioon ja kohtaamiseen tarvitaan malleja ja rakenteita. Ne eivät myöskään nouse prioriteettilistalle, ellei niitä määritellä arvoiksi, joita halutaan käytännössä toteuttaa. Muutosta saa tapahtumaan vasta, kun arvot istutetaan tuotantojen rakenteisiin ja niille varataan kalenterista aikaa.
– Näidenhän pitäisi olla perusasioita: kuinka keskustellaan asioista – ennen, kesken ja jälkeen tuotannon. Kuinka ollaan ihmisiä toisillemme ja miten kannustetaan ja autetaan toisiamme tekemään työtämme vielä paremmin niin ettei se tule kenenkään selkänahasta. Av-alan suurin voimavara ovat ihmiset, hän summaa.
Lue lisää Minna Duftonin työstä: https://minnadufton.com