Lavastus- ja pukusuunnittelun näkökulmasta KIKKA!-elokuvan tekeminen oli visuaalista juhlaa. Haasteista huolimatta visionäärinen työryhmä toi kokoon vahvan näkökulman, joka rikkoi tunnetun kaanonin rajoja.
Sara Melleri. Kuva: Sami Kuokkanen, Elokuvayhtiö Komeetta.
Kun ohjaaja Anna Paavilainen kysyi lavastussuunnittelija Kari Kankaanpäätä elokuvaan, hänen ei tarvinnut miettiä kahta kertaa hyppääkö mukaan työryhmään. Samanlaisella varmuudella Kikan haasteisiin tarttui myös pukusuunnittelija Tiina Kaukanen. Molemmat tiesivät jo valmiiksi, miten loistava työryhmä oli kasassa, ja että Anna Paavilainen ohjaajana sekä Pietari Peltola kuvaajana toisivat elokuvaan oman vahvan näkökulmansa.
– Näin visionäärisellä työryhmällä tiesin, ettemme vain tulisi toistamaan sitä samaa kaanonia, joka on nähty julkisuudessa. Emme halunneet vain tarjota sitä, mitä ihmiset ajattelevat Kikasta, ja mikä on jo valmiiksi tuttua, vaan halusimme tuoda myös jotain uutta näkökulmaa, lavastussuunnittelija Kankaanpää avaa.
– Pohdimme, millä tavalla haluamme olla uskollisia alkuperäiselle Kikalle ja Kikka-faneille, mutta voimme kuitenkin taideteoksen nimissä ottaa vapauksia. Selvää on, ettei Sara Melleri ole Kikka, emmekä lähteneet tekemään dokumenttia, vaan omaa tarinaa nuoresta naisesta, joka haaveilee, toteuttaa haaveitaan, elää elämäänsä ja myös kuolee nuorena naisena, pukusuunnittelija Kaukanen kertoo.
Vaikka Kikan tarina sijoittuukin lähihistoriaan, taustatyötä oli silti molemmilla tehtävänä. Lavastussuunnittelun kannalta työtä helpotti se, että ohjaaja Paavilainen oli jo valmiiksi sisällä Kikan maailmassa. Kankaanpään mukaan hänen oli helppoa välittää ohjeistus eteenpäin omalle ryhmälleen – kertoa mitkä ovat ne nyanssit, joita he haluavat painottaa ja mikä on elokuvan kuvakieli ja maailmankuva.
Kaukanen puolestaan luki taustaksi Raija Pellin kirjan ja katseli paljon videoita ja kuvamateriaalia Kikasta. Sen jälkeen he taiteellisen ryhmän kesken mittailivat miten tulisivat toteuttamaan hahmon.
– Pukusuunnittelun osalta projekti oli hauska, räiskyvä ja haastava. Rikoimme Annan ja Saran kanssa rajoja ja otimme riskejä. Pohdimme miten rakennamme ne Kikan tunnistettavat elementit. Aluksi oli tekopaloja nenässä, mutta testien perusteella päädyimme siihen, että Sara muuttuu Kikaksi sisäisin ja ilmaisullisin keinoin. Tietenkin vartaloa muokattiin erilaisilla alusvaatteilla, korseteilla ja silikonipaloilla. Myös meikit ja hiukset toivat hahmoon paljon, Kaukanen avaa.
Haasteena budjetti, tiukka aikataulu ja korona
Kun tuotanto käynnistyi, työryhmällä oli edessään kolme suurta haastetta: alkuperäinen käsikirjoitus oli liian pitkä suhteessa kuvauspäivien määrään, budjetti oli tiukka suhteessa epookkiin ja lisäksi kaiken päällä oli vielä korona-ajan mukanaan tuomat tiukat rajoitukset. Isoin työ tehtiinkin jo ennakkosuunnitteluvaiheessa, jossa budjetillisia haasteita ruuvattiin yhteen käsikirjoituksen ja koronarajoitusten kanssa.
– Kun kerrotaan esiintyvän taiteilijan tarinaa, jonka pitäisi keikkailla paikoissa joissa on paljon yleisöä, niin käytännössä meillä ei ollut sitä vaihtoehtoa. Meidän piti miettiä todella monia kohtauksia uudelleen ja pohtia, miten toteutamme ne jäämättä kiinni katsojalle siitä, että kierrämme joka ikisen keikkakohtauksen koronarajoitusten vuoksi. Lokaatiot synnyttivät kysymyksiä siitä, onko perusteltua tehdä erilaisia vaihtoehtoja, Kankaanpää kertoo.
– Pukusuunnittelussa ennakkotyö oli sellaista, ettei avustajia oikein voitu sovittaa, koska loppujen lopuksi emme tienneet ketä tulee paikalle kuvauksiin ja kuka sairastuu koronaan. Olin teettänyt yleisesti sopivia trikoopaitoja, hameita ja housuja, jotka menivät päälle kaikille. Niistä sai nopeasti jotain näyttävää somistamalla siihen vyön ja saappaat, Kaukanen avaa.
Kun budjetilliset realiteetit ja koronan mukanaan tuomat tiukat raamit iskivät vasten kasvoja, jokainen joutui tekemään omalta osaltaan luopumisia. Siitä huolimatta elokuva, joka lopulta valkokankaille päätyi, löysi omat taiteelliset ratkaisunsa kaikilta osa-alueilta.
– Korona löi oman hankaluusleimansa puvustukseen eikä sen rinnalla kerennyt niinkään tuskailemaan budjettiasioita. Kaikki kuitenkin ymmärsivät sen, että tämän elokuvan täytyy näyttää hyvältä ja että siihen käytetään rahaa juuri sen verran mitä on pakko. Olen tyytyväinen kaikkeen siihen lopputulokseen, jota valkokankaalla näin, Kaukanen kertoo.
– Oli ratkaisuja, joita voimme tehdä kertaalleen, kuten esimerkiksi se, että olemmekin Kikan pukuhuoneessa ja näytämme keikan television kautta. Jos käyttäisimme tätä uudelleen, jäisimme kiinni katsojille, että olemme pakon edessä väistelleet joukkokohtauksia. Muutamia kohtauksia Pietari Peltola kuvasi pitkällä putkella niin, että niissä näytti olevan enemmän ihmisiä, vaikka todellisuudessa koronarajoitukset olivat todella tiukat ja turvavälit oli pidettävä, Kankaanpää kuvailee.
Hän nostaa erityisesti esiin koreografisen armeijakohtauksen, jonka kohdalla työryhmä oli rajoilla sen kanssa mihin budjetti ja aika riittävät.
– Meillä oli todella vähän aikaa kuvata ja se olisi varmasti vaatinut itsessään kaksi kuvauspäivää. Meillä oli kuitenkin vain yksi ja sekin oli muistaakseni siirtymän kanssa, hän muistelee.
Sara Melleri. Kuva: Sami Kuokkanen, Elokuvayhtiö Komeetta
Visuaalisuus loistaa
Lähes kaikilla suomalaisilla on jokin suhde Kikkaan, joko henkilökohtainen tai vähintäänkin mielipide. Siksi monet olivat halukkaita avaamaan ovensa kuvauspaikoiksi tai lainaamaan vaatteitaan puvustuksen käyttöön. Kaukasesta tuntuikin ajoittain siltä, että jokainen olisi halunnut antaa palan vaatekaapistaan elokuvaan.
– Niin monet kuvasivat innoissaan vaatteitaan ja toivoivat, että käyttäisin niitä elokuvassa, koska ne näyttivät heidän mielestään aivan Kikalta. Oli mukava nähdä, kuinka ihmiset energisoituivat ja kuinka Kikka innosti kaikkia. Käytännössä minä vain valitsin sieltä mitä tarvitsin. Visuaalisuus ja värit olivat varsinainen runsauden sarvi.
Omat haasteensa hahmon luomiseen syntyivät, kun eri ikään sijoittuvia kohtauksia kuvattiin ristikkäin saman päivän aikana. Tapahtumissa kuljettiin vuodesta 1985 aina vuoteen 2005, ja samalla Kikan hahmo muuttui 20-vuotiaasta 40-vuotiaaksi. Tarinan edetessä muutos oli huomattava.
– Vaikka meillä oli todella vaikeita kohtauksia ja monenlaisia tunnelmia saattoi sattua samalle päivälle, Sara tuli aina täysin valmistautuneena ja valmiina kuvauksiin. Oli se sitten rumaa, kammottavaa tai hankalaa päällä, Saralle se ei ollut ongelma, Kaukanen kertoo.
He pohtivat yhdessä mitkä ovat ne elementit, joita elokuvassa tullaan käyttämään; millaiset kengät ja minkälainen kaula-aukko – missä vaiheessa Sara alkaa muuttua Kikaksi. Toisin sanoen minkälainen juuri tämän elokuvan Kikka on. Lisäksi kun Riikka Virtanen tuli maskiin, luottamus tekemiseen alkoi kasvaa ja he pystyivät ottamaan entistä enemmän taiteellisia vapauksia.
– Otimme vapauksia myös muissa henkilöissä. Paula on täysin keksitty henkilö, eikä lainkaan oikea Pia Temisevä. Halusimme Kikalle peilin, rock-henkisen hahmon, joka ei ole liian Kikan kaltainen, Kaukanen avaa.
Lavastussuunnittelun osalta Kankaanpää uskoo, että he kykenivät myymään Kikan maailman katsojille hyvin. Loistavia lokaatioita löytyi, kuten hyvin 80-luvulle autenttinen yökerho Tampereella. Myös Tuiskulan lava, Finnvox ja Paulan asunto olivat kaikki lavastuksellisia riemuvoittoja.
– Haasteellisimmat olivat kosmetiikkaosastolla tapahtuvat kohtaukset. Väitänkin, että jos se kohtaus tulisi elokuvassa aiemmin kuin mitä se nyt tulee, se saattaisi falskata pahemmin. Emme olisi ehtineet myydä maailmaa katsojille riittävän hyvin, mutta nyt kuitenkin katsoja on jo ostanut maailman, niin sitä ei katso samalla tavalla, hän pohtii.
