Tositelevisio-ohjelman leikkaaminen on todellisten tapahtumien tarpeellista tiivistämistä, jotta suuresta määrästä kuvattua materiaalia saadaan viihteellinen ja halutun mittainen ohjelma. Leikkaamattomina tapahtumat kestäisivät liian kauan, ja joukossa olisi runsaasti katsojia karkottavia tylsiä hetkiä. Tämä artikkeli kertoo realityohjelmien leikkaamisesta ja leikkaajista viiden kokeneen ammattilaisen näkökulmasta. Haastatelluista kaksi halusi pysyä nimettöminä voidakseen puhua avoimemmin. Syksy ja Valo eivät ole heidän oikeat nimensä.
’Tositelevisio’-termin määritelmästä on erilaisia näkemyksiä eikä tässä jutussa oteta kantaa siihen vaan keskitytään leikkaajan työnkuvaan. Haastatteluiden selkeyttämiseksi termi on kuitenkin määritelty viihteelliseksi televisio-ohjelmaksi, joka perustuu todellisiin tapahtumiin ja jossa ihmiset eli ”osallistujat” ovat omana itsenään. Alalajeihin voidaan lukea esimerkiksi kilpailu-, seuranta-, lifestyle- ja ihmissuhdereality sekä dokumentaarinen ja sosiaalinen koe -reality.
Leikkaajan työnkuva tositelevisiossa onkin monipuolinen ja vaihteleva ohjelmasta, alagenrestä, tuotantoyhtiöstä ja tekijöistä riippuen. Samassa tuotannossa voi olla yksi tai useita leikkaajia. Huomattava ero fiktioon on kuitenkin se, ettei realityssa ole valmista tarinaa kuvakäsikirjoituksesta puhumattakaan. Lopullinen tarina löydetään ja rakennetaan vasta leikkauspöydällä, kuvauksissa taltioidun materiaalin perusteella. Ennen kuvauksia tehdään toki ennakointiin ja suunnitteluun perustuvat kuvauskäsikirjoitukset, mutta genreen kuuluu, että saadaan jotain muuta kuin mitä enteiltiin.
Parikymmentä vuotta alalla työskennellyt Syksy avaa, että tositelevisio-ohjelman materiaalista löytyy harvoin juuri sitä mistä ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat alun perin haaveilleet. ”Eikä ketterinkään kuvaaja onnistu aina suuntaamaan kameraansa ajoissa sinne, missä se kiinnostava juttu yllättäen tapahtuu.” Leikkaajan tehtävä on koota materiaalista ehjä lopputulos, joka tyydyttää ylempiä tahoja eli tuotantoyhtiötä ja kanavan vastaavaa tuottajaa sekä ohjaajaa.
Syksy jakaa leikkaajan työnkuvan karkeasti kahteen päävaiheeseen. ”Ensimmäinen on tarinan, juonen ja kokonaisuuden rakentaminen, ja jälkimmäinen visuaalista ja jonkun verran auditiivistakin hienosäätöä.”
”Leikkaajan tehtävä on koota materiaalista ehjä lopputulos, joka tyydyttää ylempiä tahoja eli tuotantoyhtiötä ja kanavan vastaavaa tuottajaa sekä ohjaajaa.”
Leikkaaja Iiro Peltosen tyypillisestä työpäivästä puolet on miettimistä ja ongelmanratkaisua. Toinen puoli päivästä on klikkailua. ”Eli kun sä olet keksinyt, miten kohtauksen saa toimimaan, niin sitten se pitää vain toteuttaa.”
Osa haastatelluista kokee, että työnkuva on viime vuosina hieman muuttunut. Ennen oli tavallista, että leikkaaja myös käsikirjoitti ja ohjasi. ”Tosi usein sä sait sellaisen kasan materiaalia, mitä kukaan ei ollut kuratoinut. Ei ollut ohjaajaa eikä käsikirjoittajaa mukana. Nykyään se on vähän harvinaisempaa”, leikkaajana kauan työskennellyt Valo vertailee.
Yhdenkin jakson editointi on monivaiheinen prosessi. ”Tietyllä tavalla parasta leikkaamisessa on se, että arki voi vaihdella. Jotkut päivät sitä vain katsoo materiaaleja ja koittaa hahmottaa sitä. Jotkut päivät tekee hienosäätöä”, leikkaaja Jaakko Peltokangas kuvailee ja lisää, että päiviin liittyy myös paljon kommunikaatiota. ”Parhaassa tapauksessa sä käyt käsikirjoittajan kanssa keskustelua siitä, miten hän näkee sisällön ja miten sä näet sen. Ja sit ohjaajan kanssa, että miten hän näkee tunteen sun muut laajemmat skaalat.”
Realityssa leikkaajan tonttiin kuuluu myös äänisuunnittelu. Ohjelmien musiikki etsitään musiikkikatalogeista, joiden parissa voi kulua jopa kokonaisia työpäiviä. Haastatteluiden perusteella tämä jakaa mielipiteitä.
Paljon ihmissuhdeohjelmia tehnyt Valo tykkää leikata juuri musiikin kautta. Hän aloittaa työnsä katsomalla materiaalit läpi, ja heti sen pohjalta miettii, millaista musiikkia haluaisi käyttää. ”Sulla voi olla keskinkertaista materiaalia, josta sä onnistut rakentamaan superkoskettavan tekemällä hyvän musiikkipohjan siihen. Se on mun mielestäni palkitsevaa.”
Syksylle musiikin etsiminen on henkilökohtainen inhokki varsinkin silloin, kun päättävillä tahoilla on erilainen maku. Katalogien läpikäynti, musiikin ”taimaus” eli ajoitus sekä muut säädöt vievät paljon enemmän aikaa kuin yleensä ymmärretään. ”Jos sitten tulee taas kerran palautetta, että uusiksi ja tilalle ’jotain parempaa’, niin tuntuu, että yhtä hyvin voisi olla soittamassa sitä melodiaa Puolustusvoimien mainoksessa.”
Jälkityötiimi ratkoo, ratkee ja rakentaa
Leikkaajan tärkein työkaveri on leikkausassistentti. Hän tekee teknisen pohjatyön eli hallinnoi taltioitua materiaalia ja valmistelee sen leikkaajalle meneviksi projekteiksi.
Alalla on etenkin menneinä vuosina yritetty säästää käyttämällä harjoittelijoita leikkausassistentteina. ”Huonosti assaroitu projekti on painajainen. Onneksi viime vuosina on vähän luovuttu siitä, että harjoittelija assaroi”, Valo kertoo. ”Musta se on järjetöntä rahan käyttöä, että otetaan ilmaiseksi joku, joka ei osaa. Sitten kallis leikkaaja käyttää aikaa asioiden fiksaamiseen.” Hän peräänkuuluttaa, että harjoittelija on tuotannossa oppimassa. ”Harvoin on myöskään varattu aikaa sille, että sä opetat sitä. Silloinhan se ei myöskään opi mitään.”
Pitkän linjan konkarileikkaaja Jukka Mantere kuvailee työn arkisia haasteita. ”Metsästetään, missä jokin tiedosto on. Selvitetään, miksei jokin tiedosto toimi. Ne on mun mielestä sellaisia haasteita, joita ei ole kivaa ratkoa. Onneksi löytyy viisas ja älykäs assariarmeija, joka pystyy ratkaisemaan asioita, joista itse pitää nostaa kädet pystyyn.”
Ohjelman tuottaja on jälkityötiimin esihenkilö. Häneen turvaudutaan tuotannollisissa, esimerkiksi aikatauluun liittyvissä haasteissa. Lisäksi hän toimii sanansaattajana, kun ohjelman versioita esitellään ylemmille tahoille ja tilaajalle – yleensä yhdessä ohjaajan kanssa.
Editissä on useimmiten tarve myös ohjaajalle ja käsikirjoittajalle, mutta haastatteluista syntyy kuva, ettei työtehtävän olemassaolo ole itsestäänselvyys. Peltokangas arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että noin puolessa jälkituotannoista on käsikirjoittaja mukana.
”Huonosti assaroitu projekti on painajainen. Onneksi viime vuosina on vähän luovuttu siitä, että harjoittelija assaroi.”
Toisaalta osa leikkaajista pitää siitä, että välikäsiä on mahdollisimman vähän. Jotkut tykkäävät käsikirjoittaa itse. Valo kokee, että työssä palkitsevinta on tarinankerronta. Hän pitää siitä, kun saa toimia myös käsikirjoittajana, mutta toivoisi sen näkyvän myös palkassa.
Peltonen ajattelee, että tositelevision jälkituotannossa olisi erityisen tärkeää olla henkilö, joka katsoo kaiken materiaalin. Tuo henkilö voi olla ohjaaja, käsikirjoittaja tai leikkaaja. ”Hyvissä tosi-tv-projekteissa se menee niin. Paskoissa tuotannoissa sitä [materiaalia] ei kukaan katso läpi. Se heitetään edittiin, missä leikkaajallakaan ei ole mahdollisuutta katsoa sitä läpi.”
Haastatteluissa toistuu näkemys siitä, että materiaalit läpikäyvän henkilön tulisi olla joku, joka ei ollut mukana kentällä. Syksy kertoo, että kuvauksissa mukana ollutta ohjaajaa tai tuottajaa vaivaa usein kuvaustilanneharha. ”He kuvittelevat sen mitä näkivät silmillään näkyvän myös tallenteella.”
Peltosen mukaan jälkituotantoprosessia ei yleensä ymmärretä. On käsitys, että kuvausten loputtua tuotanto on puolivälissä. ”Todellisuudessa siinä vaiheessa, kun ollaan kuvattu, niin ollaan tehty alle yksi kolmasosaa.”
Kuvatun materiaalin määrä vaihtelee paljon ohjelmasta ja genrestä riippuen. Seurantarealityssa yhtä 42-minuuttista jaksoa kohden saattaa olla jopa yli 30 tuntia kuvattua raakamateriaalia. Kymmenosaisessa sarjassa sadan tunnin raja voi ylittyä nopeasti. Määrä itsessään ei ole ongelma, kunhan jälkityön aikataulu mukautuu siihen.
Syksy ei ole koskaan harmitellut materiaalin paljoutta, mutta vähäisyyttä kylläkin. ”Varsinkaan kuvituskuvia ei ole koskaan liikaa. Yleisin toiveeni on enemmän kuvitus- ja kuuntelukuvia. Ne kun ovat ne mitä ensimmäisenä jätetään pois, jos kuvauspaikalla tulee kiire.”
Valon mielestä kuvaustilanteissa ei kannata lähteä liikaa rajoittamaan mitä kuvataan. ”Jos tapahtuu mielenkiintoisia asioita, niin mun mielestä ei kannata miettiä, että onko liikaa materiaalia.” Tuotantoyhtiöissä kuitenkin usein unohtuu, että määrä pitäisi suhteuttaa jälkityön aikatauluun. ”Sen sijaan oletetaan, että leikkausaikataulu pysyy samana, vaikka oltaisiin kuvattu ihan järjettömästi enemmän kuin mitä on alun perin suunniteltu.”
Iiro Peltosen kokemus on, että viimeisten kymmenen vuoden aikana materiaalin määrä on kasvanut, mutta sen käsittelyyn varattu aika on vähentynyt.
Kun kaikkea ei ehdi katsomaan, saattaa ohjelmasta jäädä pois varsinaisia helmiä. Valolla on kokemuksia siitä, että projektin lopussa löytyy käyttämättä jäänyttä mainiota materiaalia. ”Mulla on ollut miljoona kertaa semmoisia tilanteita, koska mulla on niukka aikataulu ja on kuvattu ihan hulluna.”
Valo pitää kuvausraportteja äärimmäisen tarpeellisina työkaluina. ”Aina tulee se tilanne, että joku muistaa, että jotain on kuvattu. Sitten sitä etsitään kissojen ja koirien kanssa. Hyvin tehdyt rapsat on siinä kohtaa hengenpelastajia.” Suuri ilo olisivat myös jaksoyhteenvedot, joissa kerrottaisiin, mitä kussakin jaksossa tapahtui ja mitä kuvattiin. ”On helpompi tehdä, kun tiedät, mitä sun pitäisi löytää.”
Kyllä editti korjaa – tai saa syyt niskoilleen
Leikkaajat tiedostavat, että kuvauksissakin on omat haasteensa. Harmittomilta tuntuvat mokat tai kiireessä tehdyt tietoiset poisjätöt voivat kuitenkin aiheuttaa tunti- tai päivätolkulla lisätöitä jälkitöissä. Klassinen heitto ”Ei se haittaa, kyllä editti korjaa” ei leikkaajia juuri naurata.
”Jos kuvaaja tekee jotain päin helvettiä etkä sinä saa kohtausta toimimaan sen takia, niin tuottaja olettaa, että se on sun syy”, Peltonen tilittää.
”Ei käyttistä” on tuttu toteamus editissä ja tarkoittaa sitä, että jostain – teknisestä tai sisällöllisestä – syystä materiaali on käyttökelvotonta.
Mantere ymmärtää, että kentällä tapahtuu kaikenlaista koko ajan. ”Todella paljon aikaa menee kuitenkin leikkaajalla sellaisten tilanteiden seivaamiseen, joita olisi voitu kentällä välttää.” Yhdeksi monista esimerkeistä hän kertoo sen, että esille on jätetty logoja, vaikka ne eivät saisi näkyä. ”Niiden pois hinkutteluun menee aivan tolkuttomasti aikaa.”
Realityssa ollaan tyypillisesti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät ole tottuneita esiintyjiä. Peltosen mielestä yleisin haaste on se, että kuvauksissa tapahtunut merkittävä tilanne tai tunne ei välity taltioinnissa. ”Jotta minä pystyn leikkaajana tekemään kohtauksesta rehellisen, niin mun täytyy manipuloida sitä [materiaalia] tosi paljon.”
Valon mukaan tavallinen kuvauksissa sattunut virhe on, että jotain on jäänyt kokonaan kuvaamatta. Leikkaajan täytyy kuitenkin keksiä keino kertoa asia. ”Jos on jatkuvajuoninen sarja, niin usein pystyy kaivamaan vaikka jostain toisesta jaksosta jonkun kommentin, joka tavallaan sopii siihen. Sitten sä pääset eteenpäin”, Valo kuvailee puutteellisen kuljetushaastattelun paikkaamista. ”Sitten on tietenkin kuvallisia haasteita. Joskus on äänien kanssa ongelmia. Tyypillisin on kuitenkin se, että ollaan unohdettu kokonaan joku oleellinen tarinankuljetukseen liittyvä elementti.”
Yleinen ongelma on myös se, että haastattelutilanteessa esiintyjän puhe lähtee rönsyilemään ja vastaus esitettyyn kysymykseen jää saamatta. Mantere peräänkuuluttaa, että haastattelukysymys esitettäisiin silloin heti perään uudestaan ja pyydettäisiin ytimekkäämpää vastausta. ”Se säästäisi tuntikausia jokaisessa tuotannossa.”
Tositelevision eettisyys mietityttää myös leikkaajia
Usein sanotaan, että kyllä ihmiset tietävät mihin ryhtyvät lähtiessään tositelevisio-ohjelmaan ja ovat vastuussa omista teoistaan.
”Se on totta, että aikuiset ihmiset ovat vastuussa itsestään. Mutta todellisuudessa lähes kukaan ei tiedä mihin lähtee, jos ne lähtee sellaiseen tirkistelyrealityyn kuten Paratiisihotelli, Tempparit tai joku tällainen ohjelma”, Peltonen sanoo.
”Sehän on klassikko, että kun tulee joku tosi-tv-kohu, niin siitä aina tulee semmoinen että ’ei se noin käynyt’. Mutta itse asiassa yllättävän usein se kyllä kävi just niin. Se on ehkä tiivistetty versio, mutta pääosin se on just se asian ydin siinä. Sitä on voitu vähän kärjistää, ja joskus ne ovat jopa kaunisteltuja totuuksia siitä mitä on tapahtunut”, Valo selventää.
Syksy kertoo, että leikkaaja on usein ainoa, joka tuntee koko materiaalin. Hänen on siis helppo vaikuttaa siihen, mitä ohjelmasta jätetään pois. ”Vaikeampaa on vaikuttaa siihen, mitä ohjelmaan lopulta päätyy, koska ohjaaja-, tuottaja- ja kanavaosasto katsoo valitsemani materiaalin tarkasti läpi ja tekee lopullisen päätöksen jokaisen näkemänsä freimin hyväksymisestä tai hylkäämisestä.”
Peltonen antaa esimerkin tilanteesta, jossa päihtynyt osallistuja kertoi kameralle jotain, mikä julkisuuteen tullessaan olisi voinut vaikuttaa paljon hänen ja läheistensä elämään. Peltonen teki tietoisen päätöksen jättää kohta pois, koska halusi suojata henkilöä. ”Sitten kun mä kerroin tästä myöhemmin ääneen, niin käsikirjoittaja tylytti mua siitä, että meidän pitää saada otsikoita tästä ohjelmasta ja siellä pitää olla tuollaisia juttuja.” Peltonen mietti, että osallistujan elämänhän pitäisi jatkua myös ohjelman julkaisun jälkeen. ”Me tehdään kuitenkin vain telkkaria. Mun mielestä kenenkään ihmisen elämää ei ole tarpeellista pilata viihteen takia.”
”Me tehdään kuitenkin vain telkkaria. Mun mielestä kenenkään ihmisen elämää ei ole tarpeellista pilata viihteen takia.”
Mantere kokee olevansa onnellisessa asemassa, koska voi kieltäytyä tuotannoista, jotka tuntuvat eettisesti vääriltä. ”Olisin täysin väärä tyyppi sellaiseen, koska mähän leikkaisin sieltä kutakuinkin kaiken pois.” Hänestä jokainen ihminen on kunnioituksen arvoinen. ”Että ihmistä ei aseteta väärään valoon, eikä hänen sanojaan vääristellä.”
”Esimerkiksi, jos sä valitset tosi herkkään hetkeen huumorimusiikkia, niin silloinhan sä käytät valtaa, että sä saat sen ihmisen näyttämään naurunalaiselta. Se on mun mielestä vähän epäeettistä”, Valo pohtii ja lisää ymmärtävänsä, että joidenkin ohjelmien luonteeseen kuuluu humoristisuus. ”Mutta se perusvire ei mun mielestä saa olla ihmistä nolaava tai halventava. Mä ainakin itse pyrin aina olemaan niiden mun leikkauskohteiden puolella.”
”Toi maailma tuolla sosiaalisessa mediassa on niin raaka, että en kenellekään soisi sitä myrkkyä, jota kohuista tulee”, Valo toteaa.
Lopullisen vastuun ohjelman eettisyydestä kantavat siis tuotantoyhtiö ja kanava. Jokainen valmis jakso lähetetään heille katsottavaksi. Vasta, kun heiltä on saatu hyväksyntä, jakso on valmis julkaistavaksi. Leikkausvaiheessa voi sattua kaikenlaista, kun materiaaleja viikkotolkulla kiireessä pyöritellyt jälkityöryhmä sokeutuu niille. Yksi tuottajan ja kanavan vastaavan tuottajan tärkeistä tehtävistä onkin katsoa ohjelmaa ”uusin silmin” ja huomata, jos joukossa on jotain sopimatonta.
Kuten kaikkia tositelevision työntekijöitä, myös leikkaajaa koskee tiukka salassapitovelvollisuus. Yksittäisen kohun sattuessa leikkaajalla itsellään ei ole mahdollisuutta kertoa omaa näkökulmaansa tai perustelujaan jollekin editissä tehdylle ratkaisulle. Ei, vaikka kuinka tekisi mieli. Muuten he asettavat itsensä riskiin joutua korvausvelvolliseksi. Kohun sattuessa ollaan sen varassa, mitä ja miten tuotantoyhtiön ja kanavan edustaja kommentoivat julkisuuteen.
Taannoin eräästä tositelevisio-ohjelmasta syntyi suuri kohu, jota tuotantoyhtiön vastaava tuottaja kommentoi yhdessä Suomen suurimmista lehdistä. Hän sysäsi syyn leikkaajien harteille. Kommentti huomattiin, ja se on tyrmistyttänyt alan tekijöitä. Pienen ammattikunnan ”puskaradiossa” sellainen herättää keskustelua. Se, onko asiaa puitu ja sovittu asianomaisten kesken, jäänee arvoitukseksi tuotannon ulkopuolisille. Teollaan työnantajayritys on kuitenkin niittänyt itselleen huonoa mainetta, ja tapausta muistellaan vielä puolitoista vuotta sen jälkeenkin.
Työhyvinvoinnista apua työvoimapulaan
Leikkaajista on tällä hetkellä huutava pula, minkä ansiosta kokeneella tekijällä alkaa olla varaa valita työpaikkansa. Haastatteluista välittyy kuva, että leikkaajien työhyvinvoinnin huomioimisessa on suuriakin eroja yritysten välillä. Työnantajan maine vaikuttaa, kun leikkaaja tekee valintaa tuotantojen välillä.
Syksy kokee, että tällä hetkellä työhyvinvoinnin tilanne on ihan hyvä. ”Toki kokemukseeni saattaa vaikuttaa muisto siitä, millaista meininki oli joskus 10–20 vuotta sitten.” Hän arvelee työvoimapulan toimivan kannustimena huolehtia työhyvinvoinnista. ”Nykyisessä työpaikassani koen saavani tehdä töitä rauhassa, arvostettuna, mukavissa ja joustavissa työolosuhteissa.”
Mantere muistelee tuotantoja, jotka ennen leikattiin avotoimistossa. Ihmisiä vilisti sinne tänne samalla, kun leikkaajan piti kyetä keskittymään pienen ruudun äärellä luurit korvillaan. Hän kokee, että työrauhaan ja ergonomiaan on ruvettu panostamaan. ”Mitä sitten tulee vaatimuslistaan, niin aikataulupaineet tuntuvat kiristyvän vuosi vuodelta, ihan käsittämättömiähän ne välillä ovat.” Hän on huolissaan etenkin nuorempien tekijöiden puolesta. ”Jos minäkin lähes viisikymppisenä kehäkettuna taistelen alituisesti ajan riittämättömyyden kanssa, niin mitä onkaan sitten nuorempien tekijöiden elämä. Ottaenkin huomioon sen, että he saattavat olla minua nopeampia ja teknisesti taitavampia. Mutta se kokemuksen kautta tuleva tietotaito, mitä mullakin on, niin ei sekään välttämättä riitä siihen tarjottuun aikaan.”
Peltonen kertoo, että monessa tilanteessa leikkaajan työhyvinvointi puuttuu kokonaan. ”Semmosta asiaa ei ole. Siinä on ensinnäkin nämä meidän alan freelancereiden perushuolet. Toinen asia on se, että ihmiset eivät ymmärrä sitä ammattia. Aina, jos lopputulos on huono vaikka sen takia, että on huono ohjaaja, niin leikkaajana sinua syytetään. Sinä et saa enää töitä, mutta ohjaaja saa jonkun uuden leikkaajan kanssa.”
Haastatellut nostavat esiin monia keinoja, joilla leikkaajien tilannetta voisi parantaa. Keinot vaihtelevat käytännöllisistä ratkaisuista sosiaaliseen kohtaamiseen sekä palautteenantotaidon kehittämiseen.
”Aina, jos lopputulos on huono vaikka sen takia, että on huono ohjaaja, niin leikkaajana sinua syytetään. Sinä et saa enää töitä, mutta ohjaaja saa jonkun uuden leikkaajan kanssa.”
Syksyn mukaan leikkaajat arvostavat joustavia etätyömahdollisuuksia, jotka monessa tuotantoyhtiössä toimivat. Silti on yrityksiä, joissa etätyöhön on huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia. ”Ymmärrän kyllä, että käytännönjärjestelyt leikkaajien työn jakauttamiseen kahteen paikkaan ovat hankalampia kuin monien muiden toimistotyöntekijöiden kohdalla, mutta arvostan sitä, jos ne on tehty, ja valitsen mielelläni sellaisia työpaikkoja.”
Valo toivoo, että editin kokoavilla tuottajilla olisi pelisilmää kuunnella tekijöitä jälkityöryhmää valittaessa – etenkin silloin, kun tehdään isolla leikkaajaryhmällä. ”Jos on hirveän erilaisia leikkaustyylejä samassa ohjelmassa, niin sitä on tosi vaikea niputtaa yhtenäisen ohjelman alle.” Valo näkee, että tiimin kokoonpano vaikuttaa myös työhyvinvointiin. ”Huonosti yhteensopivassa työryhmässä saattaa syntyä keskinäistä kilpailua, mikä tekee työnteosta uuvuttavaa.”
Toisinaan vasta tuotannon lopussa selviää, että jollain tekijällä olisi ollut arvokasta osaamista, jota ei oltu tajuttu hyödyntää. Mantere ideoi, että jälkituotantotiimillä olisi hyvä olla jonkinlainen kick start, jossa pääsisi tarkemmin tutustumaan tulevien työkavereiden kokemukseen ja osaamistasoon.
Syksy kokee tärkeimmäksi sosiaalisen kehityksen, sillä leikkaajan työ voi olla yksinäistä. ”Seuraa ruokatauoille ja muuhun satunnaiseen jutusteluun – sanalla sanoen työkavereita. Usein olenkin niitä onnistunut saamaan. Mutta on myös firmoja, joissa olen tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.”
Joskus arvostus unohtuu eikä palaute ole käyttistä
”Välillä leikkaajat nähdään pelkkinä käsinä. Että siinä vain toteutetaan jotain. Vähän jopa sivuutetaan se ammattitaito ja työpanos siihen lopputulokseen”, Peltokangas kertoo.
”Editissä ei oikeastaan saa melkein ikinä positiivista palautetta. Sulle tulee sähköpostilistoja asioista, mitkä on jonkun ihmisen mielestä pielessä”, Peltonen kuvaa.
Kanavatuottajilta saatu palaute paljastaa toisinaan, ettei tilaaja ole syystä tai toisesta keskittynyt ohjelman katsomiseen. Muutoslistan mukana saattaa tulla vaatimuksia, joissa ei kokonaisuuden kannalta tunnu olevan järkeä.
Mantere arvostaa tuottajia, jotka ymmärtävät, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muutoksen tekeminen saattaa kestää. Hänellä tosin on kokemuksen tuomaa varaa myös pyytää ja vaatia. Nuorilla tekijöillä tilanne voi olla toinen. ”Ei mulla ainakaan olisi alle kolmikymppisenä riittänyt pokkaa sanoa, että tää ei tuu oikeesti toimimaan. Sitä vaan rupee tekemään, ja sitten kärsii aikamoisesta paineesta. Mikä voi mun mielestäni aiheuttaa pidemmän päälle jopa mielenterveydellisiä ongelmia tai hakeutumista pois alalta.”
Valo toivoo, että alalla opeteltaisiin antamaan palautetta rakentavassa hengessä. Puhuttaisiin onnistumisista, mutta myös virheet ja epäonnistumiset käsiteltäisiin. ”Mä oon nähnyt niin monta kertaa sivusta, että joku ihminen ei onnistu töissään ja kaikki ympärillä tietää. Mutta se ihminen ei välttämättä tiedä. Ja sitten se vaan hiljaisesti lakaistaan pois sieltä eikä sitä enää palkata. Eikä sen kanssa koskaan käydä sitä keskustelua, että miksi näin kävi.”
Editissä ei oikeastaan saa melkein ikinä positiivista palautetta. Sulle tulee sähköpostilistoja asioista, mitkä on jonkun ihmisen mielestä pielessä.
Peltonen kokee vahvasti, että liikkuvan kuvan työntekijöiden keskuudessa on keinotekoinen jako, jossa fiktiotuotannot asetetaan korkeammalle kuin dokumentaariset tuotannot. ”Se on asia, mikä mua harmittaa suunnattomasti. Mä oon ollut joskus firmassa, joka tekee ihan sikana dokumentaarista televisiota, ja sitten kun niille tuli ensimmäinen fiktiotuotanto, niin siellä sanottiin, että nyt meidän pitää etsiä jotain oikeita leikkaajia.” Peltosen mukaan ajatusmalli, että elokuvaleikkaaja ja realityleikkaaja olisivat erilaisia, on valhe.
Peltokangas kertoo, että ohjelman julkaisun jälkeen katsojilta saatu positiivinen palaute ilahduttaa. ”Koska muillehan sitä tekee. Se on katsottavaksi tarkoitettu.” Leikkaajan työssä häntä palkitsee se, kun prosessi toimii. ”Mä tykkään siitä ihmisten kanssa työskentelystä ja siitä, että tehdään samaa juttua yhdessä.”
”Mua palkitsee se, kun löytyy täydellinen kombinaatio, joka tukee sitä kulloinkin haettavissa olevaa tunnetta. Eli täydellinen yhteys musiikin, visuaalisuuden ja sisällöllisen kerronnan kesken. Se on parhaimmillaan ihanaa”, Mantere maalaa.
”Jos mä pääsen sillä materiaalilla tuomaan jonkin sellaisen näkökulman tai arvon esiin, jota minä pidän tärkeänä, niin se on palkitsevaa”, Peltonen sanoo. ”Mulle yksi sellainen mieleenpainuva hetki oli, kun eräs ihminen puhui jaksosta, jonka hän oli katsonut. Hän puhui siitä, miten oli kokenut, että ohjelma tavallaan kertoo hänestä ja hänenkaltaisistaan ihmisistä. Ja tää tyyppi ei tiennyt, että mä olin tehnyt sen ohjelman. Mä kuuntelin sitä ja mulla oli virneessä pidättelemistä. Pääsi läheltä näkemään sen, että on omalla työllään pystynyt jollekin ihmiselle, joka voi pahoin, luomaan kokemuksen siitä, että hänen äänensä ja kokemuksensa näkyy ruudulla. Se on palkitsevaa.”
Syksyn ja Valon nimet on muutettu.
Teksti ja kuvat: Elise Castro