Se oli yksi joulukuinen päivä, kun käteni tuli todella kipeäksi. Se oli hermosärkyä tai vastaavaa. Hätäännyin, että miten saan työni tehtyä. Ammatissani tarvitsin käsiäni aika lailla, olen maskeeraaja. Olin mukana pitkässä tuotannossa, enkä tiennyt, missä välissä ehdin vaivaa edes hoidattamaan. Vaikka minulla oli kiropraktikko, fyssari, ja kaikki mahdolliset kontaktit, sopivaa aikaa ei töiden paljouden vuoksi löytynyt.
Kun lopulta sain ajan vastaanotolle, ensimmäinen kommentti oli, herranjumala, sulla on todella paha stressi. Ja niin vyyhti lähti purkaantumaan. Pitkä tuotanto saatiin onneksi purkkiin, mutta siinä vaiheessa olin purrut jo hammaskiskoni halki, koska minulla oli niin paha stressi ja uupumus. Sen jälkeen tuli kahden viikon joululoma, jonka jälleen alkoi uusi pitkä tuotanto.
Ensimmäisen kuvauspäivän jälkeen kotiin päästyäni lamaannuin ja vain itkin. Mietin, miten selviän tästä. Tietenkin hammasta on ennenkin purtu, ja mietin, että tämän jälkeen lepään. Viimeisillä voimillani sain tuotannon purkkiin. Vapaapäivät menivät itkiessä. Samalla kävin hoidattamassa fyysisiä oireitani, joita alkoi siinä vaiheessa olla jo melkoinen liuta. Entisten lisäksi vielä päänsärky, selkäsärky ja unettomuus.
Yhden päivän olin etätöissä. Silloin sain paniikkikohtauksen, enkä päässyt asunnostani ulos. En uskaltanut puhua mitään tuotannolle, koska piirit ovat pienet. Työkavereilleni onneksi uskalsin puhua, ja hyvä niin, koska muuten en olisi pärjännyt.
Koska freelacerilla ei ole varsinaista työterveyttä, ja korona-aikana kaikki terveydelliset asiat tuntuivat keskittyvän vain koronan ehkäisyyn, ei tullut mieleenkään edes pyytää apua. Pari kertaa kuitenkin soitin terveyskeskukseen. Ensimmäistä soittokertaa ennen olin itkenyt seitsemän tuntia putkeen. Kaikki päivän lääkäriajat olivat siinä vaiheessa jo menneet, ja minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla akuuttiosastolle. Sanoin, että pärjään kotona. Onhan tässä pärjätty ennenkin. Seuraavana aamuna soitin uudelleen, mutta en ehtinyt jonottaa tai odottaa takaisinsoittoa, koska töihin oli taas mentävä.
No mutta. Pian jälleen yksi pitkä tuotanto loppui. Otin päälle vielä yhden maailmanlopun mainoskeikan. Ajattelin, että sen turvin voin hyvillä mielin jäädä sitten hermolomalle. Työtä vastaanottaessa kun ei koskaan voi muuta kuin arvailla, että kuvataanko viisi päivää 13-tuntisia päiviä ulkona räntäsateessa, vai onko tuotanto sittenkin kevyempi version, eli 10-tuntisia päiviä plus alle tunnin ruokatauko. Silloinkin päivän pituus venyy matkoineen helposti 12-tuntiseksi.
Minulla on perhe ja pieniä lapsia, enkä ole enää ihan niin nuori. En jaksa enää. Aloitin kuusi viikkoa sitten psykoterapian. Maksan sen itse, koska Kelan tukemana olisin joutunut odottamaan vähintään kolme kuukautta, että saisin korvausta. Siinä vaiheessa minun pitäisi jo olla työkuntoinen, koska alkaisi jälleen uusi pitkä tuotanto.
Eräs kollega kysyi, että mitäköhän joku terapeutti sanoisi meidän alasta. No, minäpä kysyin. Terapeutin ensimmäinen kysymys oli, onko alalla paljon yli nelikymppisiä perheellisiä? Eipä taida kauheasti olla. Minulle terapia on ollut parasta, mitä voi tapahtua.
Vapaa-ajallani minulla ei ole aikaa harrastuksille. Ehdin hädin tuskin nähdä edes perhettäni. Aikaa palautumiselle ei ole. Ja miten voisikaan olla. Miten ikinä ehtisin palautua töistä, jos lähden aamulla kuudelta töihin, palaan illalla kuudelta ja seuraavana päivänä lähden puolen päivän aikoihin ja palaa yöllä yhdeltä kotiin. Kroppa ja mieli menevät aivan sekaisin.
Töissä minun täytyy koko ajan olla valmiina vastaamaan kysymyksiin aikatauluista. Selvittämään itselleni olenko aivan varmasti selvillä jatkumosta, ja että onko assari selvillä. Ehditäänkö sittenkään tehdä kaikkea sitä mitä ollaan suunniteltu, koska työaika tulee vastaan. Koko ajan on KIIRE, eikä pää lepää koskaan.
Sen jälkeen kotona pitäisi olla läsnä perheelle ja herätä yöllä vaihtamaan lakanoita, kun joku pissaa sänkyynsä. Aamulla pitäisi jaksaa olla ihana äiti ja puoliso, käydä välillä kaupassa ja tehdä ruokaa. Kuskata lapsia harrastuksiin, ettei koko elämä kaadu puolison niskaan.
Koronavuonna hoitoapua on ollut vaikea pyytää. Vaikka vaikeaa sitä on muutenkin pyytää, kun aikataulut saattavat muuttua hetkessä. Ei normaalissa työssä käyvä ihminen ymmärrä sellaista. He ovat tottuneet siihen, että asioita voi jotenkin suunnitella etukäteen. Selväähän se on, että tällainen elämä olisi vähemmän stressaavaa kuin koko ajan muuttuvat suunnitelmat ja jatkuva uusien teko pakon edessä.
Koen, että setissä työskentely on se mikä kuormittaa eniten. Setissä on aina kiire, aikaa on aina liian vähän. Tunnollisena ihmisenä yritän tehdä oman työni todella nopeasti, ettei kukaan ikinä pääsisi sanomaan, että maskia odotellaan. Se olisi kauheaa.
Maskissa kohtaan näyttelijät ensimmäisenä. Se on ihanaa, mutta joskus kamalaa. Saan kuulla kaikkea ja olla työni sivussa tukena ja turvana. Joskus kuitenkin tuntuu, että voi kunpa minullakin olisi joku jolle purkaa. Mutta minä olen se, joka kantaa kaiken ja yrittää näyttää siltä, että eihän tässä mitään hätää ole. Että ota vaan se kahvikuppi ja käy ensin vessassa. Kuitenkin katson samalla paniikissa kelloa ja tekisi mieli huutaa, että tule jo, tämä kaikki on minun työajastani pois. Ei se kuitenkaan olisi oikein. Muttei oikein ole myöskään se, että töitä tehdään kiireessä.
Jatkuva lällärisaaste on toinen juttu. Se jatkuva puhe mitä kuuluu, mikä ei anna hetkenkään aikaan olla missään muussa kuin ylivireyden tilassa. Olla koko ajan valmiina ja koko ajan stressissä. Ne ahtaat lokaatiot, missä on maskin paikka, missä on valoa, onko pöytää? Pyydän näitä aina esivalmisteluvaiheessa, mutta niitä ei aina ole. Maskibussia pyydän myös, mutta monesti se on liian kallis. Edes bussi auttaisi työssä jaksamisessa. Se toimisi työpaikkana ja pisteenä, eikä tarvitsisi joka päivä kasata ja purkaa. Tietäisi aina minne mennä. Myös näyttelijät arvostavat paikkaa, jossa saa olla rauhassa, keskittyä ja levätä, jos siihen vain on aikaa. Siihen ei sovi joku nurkka, jossa ympärillä pörrää avustajia ja muuta tuotannon porukkaa.
Isoin muutos olisi toki työpäivien pituus. Millä ihmeellä ne saataisiin pidettyä alle 10-tuntisina ruokataukoineen? Silloin ehkä jaksaisikin pitää huolta kunnosta ja mielenterveydestä, tavata vaikka kavereita, nukkua paremmin, urheilla enemmän ja syödä hyvin.
Käytännössä palautuminen työprosessin aikana tuntuu aika mahdottomalta. Jotta voisi palautua kunnolla, vaatisi se melkein saman pituisen lomajakson. Tämä tarkoittaa sitä, että monet pitävät eri pituisia työttömyysjaksoja tuotantojen välissä. En tiedä mitään muuta alaa, jossa työtä ei jaksa tehdä projektista toiseen välttämättä edes yhtä vuotta putkeen. Onhan se kummallista, eikä TE-toimisto varsinkaan sitä tajua.
Ehkä nuorena jaksoin painaa, mutten enää. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan työtäni ja näen siinä onneksi edelleen hyviä puolia. Olen vaan joutunut perumaan suunnitteilla olevia töitä oloni takia. En todellakaan tiedä olenko työkuntoinen. Vähän aikaa sitten kokeilin. Tein yhden kuvauspäivän ja seuraavana päivänä taas vain itkin ja oksensin. Ehkä terapia ja loma auttavat löytämään vähemmän kuormittavan tavan tehdä tätä työtä.
Uskon kuitenkin, että alan itsessään pitää muuttua. Tai sitten minäkin päädyn vaihtamaan alaa.
Anonyymi alanihminen.