Pelimaailmassa tekemäni stunttityö on opettanut stuntteihin panostamisen tärkeyttä myös kuvauspaikoilla ja näyttelijäntyössä. Stunt-kohtauksia kuvattaessa näyttelijän henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista huolehtimisen pitää nousta keskiöön, vaikka kuvausaikataulujen kiire ja paine kasvavat.
Stunttityössä harjoitellaan aseiden oikeanlaista käyttöä. Kuvat: Jenny Lillkvist ja Linnea de la Chapelle
Jackie Chan on yksi maailman tunnetuimmista A-luokan näyttelijöistä, joka tekee (lähes) kaikki omat stunttinsa, ja jopa suunnittelee ne. Juorupalstoilla kirjoitetaan hauskoja tarinoita, kuinka vakuutusyhtiöt eivät suostu ottamaan häntä asiakkaakseen stunttien vaarallisuuden ja riskien takia. Nuorena näyttelijänalkuna koulun draamakurssilla päätin, että minäkin tulen tekemään omat stunttini, ihan kuin Jackie Chan. 15 vuotta myöhemmin istun tässä ja kirjoitan stunttitöistäni, niin näyttelijänä kuin tuotantokoordinaattorina.
Neljä vuotta sitten voice-over session jälkeen kävelin erään videopelifirman äänistudiosta kohti ulko-ovea, kun ohitin toisenlaisen studion. Se oli iso, tyhjä huone, jossa mies seisoi keskellä huonetta märkäpuvun näköinen puku päällään. Uteliaana ihmisenä kysyin ohjaajaltani: ”Mitä tuolla tehdään?” Ohjaaja vastasi: ”Stuntteja videopeleihin motion capture (liikeratatunnistin) tekniikalla.” ”Kuulostaa huikealta! Tarvitsetteko lisää motion capture näyttelijöitä?” kysyin ja kolme viikkoa myöhemmin seisoin samaisessa tyhjässä studiossa ”märkäpuku” päällä ensimmäisten stuntti / motion capture -kuvausten hiet otsalla. Tästä starttasi stunt-urani.
Etenkin pelimaailman stunt-töissä täytyy tehdä hyvinkin epäluonnollisia ja epäinhimillisiä asioita, jotka ovat jo haastavia itsessään. Lisäksi kehon liikkeet ja stuntit pitää saada luonnollisen, inhimillisen ja helpon näköiseksi. Toisin sanoen ainoastaan mielikuvitus on rajana sille, mitä stunttitöihin voi sisältyä: eri hahmojen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia liikkeitä, erilaisten hirviöiden ja monstereiden näyttelemistä, tunnetilojen kertomista pelkällä vartalolla, kamppailuja ja taisteluja, hyökkäyksiä ja hyökätyksi tulemista, reaktioita räjähdyksiin ja maanjäristyksiin, erilaisia kärsimyksiä ja kuolemia, asekäsittelyä ja ”ampumista”, rankkoja urheilusuorituksia, esimerkiksi hyppyjä, loikkia, ja spurtteja, jossa täytyy kiihtyä nollasta sataan parissa askeleessa, lisäksi juoksuja pitää tehdä etu- ja takaperin, jopa sivuttain, ajoittain mitä ihmeellisimmissä asennoissa ja juosta myös (pehmustettuja) seiniä päin, joka on yksi yllättävistä lemppareistani. Lisähaasteena suoritukset usein tehdään vieläpä ilman vastanäyttelijää ja vain minimaalisilla lavasteilla.
Urheilijana ja näyttelijänä hyppäsin stunt-töihin aika sujuvasti ilman erityistä koulutusta tai kokemusta. Näyttelemisestäni oli kuitenkin nähtävissä esimerkiksi se, etten ollut ikinä koskenut aseisiin. Olin jopa vannonut itselleni, etten ikinä koskisikaan, sillä koin pelkoa ja vihaa aseita kohtaan. Pian asekouluttaja Antti Vaittisen puhelin kuitenkin pirahti, että tästä näyttelijästä pitäisi saada ammattilaisen näköinen nyt ja heti. Asekoulutus alkoi seuraavalla viikolla. Se oli tehokurssi aamusta iltaan: treenasimme aseiden ja osien nimiä, turvallisuutta, aseen käsittelyä, tekniikkaa ja taktiikkaa sekä ampumista pistooleista aina konepistooleihin. Autenttisen tavan lisäksi Vaittinen tarjosi aina vaihtoehtoisen tavan käsitellä asetta, joka saattoi näyttää paremmalta kameralle, olematta kuitenkaan ikinä ristiriidassa autenttisuuden kanssa.
Koulutuksen ensimmäisenä päivänä saavuin paikalle erityisen aikaisin, jotta ehdin jutella Vaittisen kanssa asepelostani. Vaittinen otti pelkoni hyvin ymmärtäväisesti vastaan, ja varmisti, että etenisimme koulutuksessa minun ehtojeni mukaisesti. Koulutuksen aikana tunsin jatkuvasti hänen katsovan perääni ja huolehtivan koko ajan tekemisistäni. Hän tarkisti säännöllisesti olotilani ja varmisti, että minulle oli ok jatkaa aseiden käsittelyä, vai olisiko kenties aika pitää taukoa. Vaittisen rauhallinen ja varma olemus sekä opetustyyli saivat minut tuntemaan oloni turvalliseksi, vaikka jouduinkin toimimaan keskellä omia pelkotilojani. Tässä hetkessä ymmärsin stunt-koordinaattorin ja asekouluttajan osaamisen, varmuuden, läsnäolon ja rauhallisuuden tärkeyden näyttelijän työssä.
Fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on erityisen tärkeää
Aiemman tv-tuotantokokemukseni aikana en muista, että meille olisi esitelty ase- tai stunt-koordinaattoria. Olin näytellyt eräässä kohtauksessa tv-tuotannon kuvauksissa, jossa minun piti tippua täysin velttona puulattialle. Kohtauksessa oli myös aseita, joiden käsittelyä tai turvallisuutta ei muistaakseni treenattu lainkaan. Yksi työryhmäläisistä oli nimetty tyynyvastuuhenkilöksi, joka piti huolen, että lattialla johon minun oli tarkoitus velttona romahtaa, olisi aina tyynyt allani. Pienessä kiireessä treenasimme kohtauksen pariin otteeseen läpi niin, että tippuminen olisi täysin velttoa; aikuisilla ihmisillä kuitenkin löytyy itsesuojeluvaistoa, joten puulattialle oli vaikea kaatua ilman, että yrittäisi automaattisesti pehmentää pudotusta. Sitten kuvattiinkin jo, ja pari ottoa menikin moitteettomasti.
Kunnes tuli otto, jolloin tiputin kuusikymmen kiloisen vartaloni täysin velttona puulattialle, ja tällä kertaa tyynyt eivät olleetkaan allani. Iso tyhjä kartano kaikui kolahduksesta, kun pääni iskeytyi puulattiaan. Kohtaus kuitenkin jatkettiin loppuun, kunnes kiitos-käskyn jälkeen joku kysyi minulta:”Sattuiko sinua?”. Vastasin, että: ”Vähän kolahti, mutta olen ihan kunnossa.” En halunnut vaivata ketään pääni jomotuksella, tai hidastaa – kenties pahimmassa tapauksessa jopa keskeyttää – kiireistä kuvausaikataulua. Siispä kuvauspäivä kuvattiin loppuun. Sen jälkeen ajoin yksin kotiin ja vietin seuraavan yön yksin.
Viikko tai pari myöhemmin minulla ilmeni outoja oireita, muun muassa niin kovaa huimausta koripallotreeneissä, että minun oli pakko keskeyttää treenit. Kasvojeni väri oli kuulemma hyvin harmaa ja silmät sojottivat eri suuntiin. Hakeuduin lääkäriin ja useiden testien jälkeen löytyi ainoastaan D-vitamiinin vaje, joka ei selittänyt oireitani. Kesken lääkärikäynnin muistin pääni saaneen iskun kuvauksissa, mikä lääkärin mukaan voisi hyvinkin olla syy oireisiin. Olin mitä luultavammin saanut jonkun asteen aivotärähdyksen.
Myöhemmin lähes viisi vuotta tapahtuman jälkeen toimin itse tuotantokoordinaattorina tv-tuotannossa, joka sisälsi hyvin henkisesti ja fyysisesti haastavia stunt-kohtauksia. Omien stunttikokemusteni myötä minut nimettiin henkilöksi, joka koordinoi kaikki stuntteihin liittyvät asiat, ja hyvin mielelläni otin tämän pestin vastaan. Monien suosittelemana otimme yhteyttä stunt-koordinaattori Reka Kontioon, joka olisi vastuussa stunt-kohtausten turvallisesta ja todenmukaisesta toteutuksesta. Tv-tuotantojen aikataulullinen tilanne on hyvinkin tiukka, joten tässä tapauksessa stunttitreenit hoidettiin usein iltaisin. Joskus jopa lauantaisin tai sunnuntaisin. Joka tapauksessa treenattava oli.
Stunttitreenien tärkeys näkyi saman tien koko tuotantotiimissä, ja hyvän stunttikoordinoinnin tärkeys vahvistui entisestään kuvauksissa. Stunt-koordinaattori Kontio loi turvallisen ja varman työympäristön näyttelijöille kohtauksien raakuudesta huolimatta. Hänellä oli hienoa asiantuntemusta ja hyvin samanlainen rauhallinen olemus kuin asekouluttaja Vaittisella.
Muistin Vaittisen huolehtivat ja turvallisuutta kasvattavat kysymykset ja sanat, ja halusin nyt luoda näyttelijöille sen saman turvallisuuden tunteen, jonka hän oli aikanaan asekoulutuksessa minulle luonut. Pyrin keskustelemaan näyttelijöiden kanssa one-on-one ja kysymään heiltä, että minkälainen olo roolista ja kohtauksista heillä oli. Oliko heillä kenties jotain pelkoja tai huolia? Seurasin vierestä treenejä hyvin huolehtivalla silmällä, ja jälkeenpäin kyselin jälleen näyttelijöiden olotiloja ja ajatuksia. Tarjouduin olemaan myös kuunteleva korva, jos huolia tai pelkoja nousisi pinnalle myöhemmin. Kaikkiaan kannustin niistä puhumisen.
Stunttitreenien tärkeys näkyi saman tien koko tuotantotiimissä, ja hyvän stunttikoordinoinnin tärkeys vahvistui entisestään kuvauksissa.
Sara Sulander
Inhimillisistä erehdyksistä johtuvia vahinkoja saattaa kuitenkin sattua. Siitä huolimatta että olimme treenanneet kohtaukset, ja vaikka treeneissä ja kuvauksissa oli paikalla osaava stunt-koordinaattori, kiireellä on aina riskinsä.
Erään kohtauksen kuvauksissa nuori näyttelijä löi päänsä lattiaan. Minulle henkilökohtaisesti tilanne tuntui hyvinkin tutulta. Tällä kertaa päätin toimia toisin. Keskustelin näyttelijän kanssa kahden kesken, jotta kynnys kertoa kivuista tai epämukavuudesta olisi matalampi kuin mitä se olisi koko odottavan työryhmän edessä. Kuvaukset olivat siinä vaiheessa hänen osaltaan purkissa, ja lievistä kivuista huolimatta hän sanoi menevänsä suoraan kotiin. Määräsin hänet menemään joko kyydillä tai tuotannon maksamalla taksilla tuotantoyhtiön työterveydenhuoltoon tarkastamaan päänsä. Varmistin myös, ettei hän vietä seuraavaa yötä yksin, joka on ehdoton käytäntö (mahdollisen) aivotärähdyksen jälkeen. Pienemmätkin päähän kohdistuneet iskut on aina otettava vakavasti!
Myöhemmin illalla sainkin näyttelijältä viestin, että lievä aivotärähdys oli kuin olikin diagnoosina. Linjatuottaja ja minä halusimme vielä erikseen soittaa hänelle seuraavana päivänä ja kysyä hänen olotilaansa. Lisäksi pahoittelimme vielä kertaalleen tapahtunutta. Ymmärtäväisesti hän sanoi, että vahinkoja sattuu. Hän vahvisti olevansa fyysisesti ja henkisesti kunnossa ja kiitteli tuotantoa hyvästä huolenpidosta.
Kuvaustilanteessa paine vaikeuttaa työskentelyä
Heittäytymiskyky ja -halu on yksi näyttelijöiden suurimmista vahvuuksista. Se on myös henkilökohtaisesti iso intohimoni, koska pääsen kokeilemaan ja tekemään välillä mitä ihmeellisimpiä asioita. Samainen heittäytymiskyky ja -halu on varmasti omalla tavallaan myös koitunut näyttelijöille vahingolliseksi. Vuosien, tai varmasti vuosikymmenien myötä, alalle on kasvanut oletus, että näyttelijät pystyvät mihin vain ja tekevät mitä vain suunnittelematta – kenties jopa lupaa kysymättä.
Tämä oletus on varmasti vaikuttanut näyttelijöiden kohtaamaan paineeseen: yllättäviin ja epämukaviin pyyntöihin ei uskalla, viitsitä tai kyetä sanomaan ei. Siksi näyttelijät voivat joutua tilanteisiin, jotka rikkovat heidän omia rajojaan liikaa ja aiheuttavat ikäviä ja epämukavia kokemuksia, ehkä pahimmassa tapauksessa jopa traumoja. Lisäksi vääränlainen paine rikkoa omia rajojaan voi stuntteihin liittyen aiheuttaa vakaviakin fyysisiä loukkaantumisia ja vammoja.
Viime vuosina Me too -kampanjan myötä alalla on noussut esiin keskustelua intiimikohtausten kuvauksista sekä niiden suunnittelun ja harjoittelun tärkeydestä. Samanlaista keskustelua pitäisi käydä myös stunt-kohtauksista. Riippumatta siitä liittyykö stunt-kohtaukseen intiimiyttä vai ei, kohtauksien suunnittelua, harjoittelua ja niistä kommunikointia ei voida korostaa liikaa. Ohjaajan ja näyttelijän väliseen kommunikointiin pitäisi varata enemmän aikaa, jotta opimme toistemme mukavuus- ja osaamisrajat, ja jotta voimme rakentaa luottamussuhdetta ja tunnetta turvallisesta työympäristöstä. Aikaa täytyy varata myös stunttien treenaamiseen ja aikaa tulee lisätä normaalia enemmän kohtauksien kuvaamiseen – aikapaine ei saa tuntua esiintyessä.
Ohjaajan ja näyttelijän väliseen kommunikointiin pitäisi varata enemmän aikaa, jotta opimme toistemme mukavuus- ja osaamisrajat, ja jotta voimme rakentaa luottamussuhdetta ja tunnetta turvallisesta työympäristöstä.
Sara Sulander
Näemme enemmän ja enemmän tuotantoja ulkomailta, kansainväliset yhteistyöt yleistyvät ja kansallinen osaaminen ja kunnianhimo on kasvanut. Valitettavaa on, että tuotantojen budjetit eivät ole kasvaneet samaa tahtia. Time is Money, sanoi Benjamin Franklin (vaikka hieman eri asiaan viittaakin), ja tämä näkyy hyvin konkreettisesti kuvausaikataulussa.
Budjetit ovat tiukat, jonka takia aikataulutkin ovat kireät. Alttius inhimillisiin huolimattomuusvirheisiin ja tapaturmiin kasvaa kiireessä, ja kun tähän kombinaatioon lisätään vielä vaaralliset kohtaukset ja toiminnot, voi seuraukset olla pahimmassa tapauksessa hyvinkin katastrofaaliset. Stuntteja tehdessä ei saa kiirehtiä saati hätäillä. Näyttelijät ja työryhmäläiset eivät saisi tuntea aikapainetta tai vaivaantunutta oloa siitä, että pitäisi keskeyttää kohtaus turvallisuussyistä. Kaikilla osallisilla ja ympärillä olevilla pitää olla tarpeeksi mukava olo, jotta näyttelijä pystyy ilmaisemaan mahdollisen turvattomuuden tunteen tai tilanteen.
Paikalla on oltava stunt-koordinaattori, joka on vastuussa näyttelijöiden turvallisuudesta. Sellainen, joka ei ujostele käyttää tarvittaessa ääntään tiukempiakin ohjaajia, näyttelijöitä tai työryhmäläisiä vastaan. Stunt-kohtausten aikana stunt-koordinaattorin pitäisi turvallisuussyistä olla työryhmän hierarkiassa korkeimmalla.
Kuvat: Jenny Lillkvist
Kaiken kaikkiaan on mahtava nähdä suomalaisten tuotantojen kehitystä ja kasvua monella eri osastolla. Tekemisen laajentumisen myötä kasvaa myös tekijöiden tarve uuden oppimiselle ja tuotantojen suuremmalle vastuulle. Siispä ajan (ja rahan), kommunikaation ja harjoittelun lisäämisen lisäksi kannattaa ottaa myös Jackie Chanin vakuutusvitsit tosissaan. Stunteista riippuen näyttelijän kuin myös tuotannon puolen kannattaa tarkistaa, että vakuutus kattaa juurikin kyseessä olevat stuntit – sekä molemmat osapuolet. Vaikka Jackie Chan on yksi maailman taitavimmista, koulutetuimmista ja kokeneimmista stunt-näyttelijöistä, jopa hän on ollut kuoleman kielillä useampaan kertaan.
Stunttien vakavuutta ja haastavuutta ei saa niin sanotuissa helpoimmissakaan kohtauksissa vähätellä, vaan stuntteja tulee lähestyä huolella ja suurella kunnioituksella.
Sara Sulander, näyttelijä, juontaja, tuotantokoordinaattori