Elokuvaohjaaja Suvi Westin tuorein elokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelu kuvaa saamelaisten nykytilannetta saamelaisten omasta näkökulmasta. Kuva: Anssi Kömi
International Sámi Film Instituution, eli ISFI:n, julkaisema protokolla ohjeistaa saamelaiskulttuurin kulttuurisensitiiviseen käsittelyyn elokuva-alalla.
Saamelaiselokuvatyöntekijöiden järjestön terveiset:
We, the grassroot of the Sámi film industry, are observing a rising interest in Sámi culture and stories, in particular in the film and TV industry. Overall this should be a positive thing for us, making the Sámi film industry thrive from all the demand for Sámi content. Unfortunately, this is not the development we see. On the contrary we witness how our culture is continuously being exploited by others and used to make “their” productions more “sellable”, “mystic”, “true”, “exotic” or whatever.
Minusta tuntuu, että olen odottanut ikuisuuden tätä ISFI:n protokollaa, vaikka se ei ole lähtökohtaisesti minulle edes suunnattu. Se on tarkoitettu nimenomaan ulkopuolisille elokuvantekijöille, kuten suomalaisille kollegoilleni. Minä taas olen saamelainen elokuvaohjaaja, ja voisi ajatella, että minulla on, tai pitäisi olla, automaattinen lupa kuvata ja kertoa kansani tarinoita miten haluan.
Alkuperäiskansa ei kuitenkaan toimi samoilla arvoilla ja säännöillä kuin länsimaalainen yhteiskunta.
Mitä minä haluan kertoa? on kysymys, mitä harvempi alkuperäiskansaan kuuluva henkilö ehtii itseltään kysyä. Tai vaikka ehtisikin, sitä ei välttämättä pysty toteuttamaan, kun on tärkeämpää taistella kansan jatkuvuuden ja olemassaolon turvaamisen puolesta. Tämä on asia mitä länsimaalaisten kollegoiden on lähes mahdotonta ymmärtää ja minua yritetäänkin aina tasaisin väliajoin vapauttaa tästä taakasta.
Tällaisen vapauttamisen taustalla on hyvää tarkoittavat eleet, mutta ehkä olisi sen sijaan tärkeämpää ymmärtää, että kyseessä on vain erilaiset näkökulmat. Siinä, missä länsimaalainen ihminen kasvatetaan juhlistamaan individualismia, saamelainen kasvaa tiiviin yhteisön, sukusysteemin ja siidojen jäseniksi. Arvoihin kuuluu oppia miettimään kaikkien hyvinvointia itsensä lisäksi; ympäröivien ihmisten, luonnon, kalojen, tulevien sukupolvien, tuntemattomien ihmisten jne. Katse on aina tulevissa sukupolvissa, ei omassa elämässä.
Ymmärrän hyvin, että tämä voi kuulostaa ahdistavalta, jos on opetettu siihen, että tärkeintä on menestyä omana itsenä elämässä ja persoonallisena tekijänä elokuva-alalla. Minulle yhteisön tarpeiden ja tulevien sukupolvien miettiminen on kuitenkin ollut myös tapa selvitä paikoitellen saamelaisvihamielisessä yhteiskunnassa.
Eatnameamet – Hiljainen taistelumme
Tammikuussa ensi-iltansa saanut ja Suomen valtion harjoittamaa kolonialismia käsittelevä Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -dokumenttielokuvan tekoprosessi oli terapeuttinen, sillä sen avulla pystyin hallitusti käsittelemään poliittisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Elokuvan työstämisen myötä pystyin irrottamaan itseni arjen todellisuudesta ja tarkastelemaan tilannetta tarinan kautta.
Tekoprosessin aikana pystyin tuudittautumaan illuusioon, että edes yritän tehdä jotain saamelaisten tilanteen korjaamiseksi. Paljon vaikeampaa olisi ollut käyttää elokuvan tekoon kuluneet viisi vuotta siihen, että olisin vain keskittynyt omaan elämääni ja pyrkinyt ummistamaan silmäni hiljaiselta taistelulta, johon minun piti itsestään selvästi osallistua.
Minulle Eatnameametin tekeminen oli monella tapaa eheyttävä ja voimaannutta prosessi ja se voima kumpusi yhteisöstä. Vuosien ajan seurasin muita saamelaisia, jotka rakastivat kansaansa ja vielä uupuneenakin tekivät kaikkensa kulttuurin jatkuvuuden eteen. Siinä samassa hengessä minä annoin itseni yhteisön käyttöön ja vastaavasti yhteisö tuki minua, jotta jaksoin tehdä elokuvan loppuun.
Vuosien ajan seurasin muita saamelaisia, jotka rakastivat kansaansa ja vielä uupuneenakin tekivät kaikkensa kulttuurin jatkuvuuden eteen.
– Suvi West, elokuvaohjaaja
Saamelaisena elokuvantekijänä minun ensisijainen kotini on alkuperäiskansaelokuvamaailmassa, vasta toissijaisesti Suomen elokuvateollisuudessa. Alkuperäiskansojen elokuvamaailmassa olen muiden alkuperäiskansaan kuuluvien elokuvantekijöiden seurassa ensisijaisesti elokuvantekijä. Suomalaisessa elokuvateollisuudessa olen ensisijaisesti geneerinen saamelainen, jolta pyydetään ilmaista konsultaatiota ja yhteystietoja.
Alkuperäiskansaelokuvan määritelmä
Indigenous cinema is a healing cinema. Näin sanoi Sundcancen Burd Runningwater Kautokeinossa Indigenous Film konferenssissa vuonna 2018. Silloin Kautokeinoon oli ympäri maailmaa kokoontunut alkuperäiskansaelokuvantekijöitä.
Alkuperäiskansojen elokuvateollisuus on laaja ja lämminhenkinen. Se ulottuu Siperiasta Saamenmaan kautta Kalaalit Nunatiin (Grönlanti), Kilpikonnasaarelle (Pohjois-Ameriikka) ja Aotearoaan (Uusi-Seelanti), sekä muihin maihin, joissa alkuperäiskansoja on. Tällainen elokuvateollisuus on ollut olemassa jo useamman kymmentä vuotta, vaikka pohjoismaissa siitä harva tietääkään.
Alkuperäiskansaelokuvateollisuus nostaa ja tukee alkuperäiskansajäsenien itsensä tekemiä elokuvia. Kyseessä ei ole etnograafinen teollisuus, eikä teollisuutta määrittele elokuvien aiheet, kieli, tai alueet. Alkuperäiskansaelokuvaksi lasketaan elokuva, jossa vähintään yksi päätekijöistä, eli joko tuottaja, ohjaaja tai käsikirjoittaja, kuuluu alkuperäiskansaan. Tähän määritelmään on sitoutunut muun muassa Sundance instituutio, maailman suurin alkuperäiskansafestivaali Imagine Native, Skabmagovat –elokuvafestivaali ja ISFI, vain joitakin mainitakseni.
Eli, jos yksikään päätekijä ei ole alkuperäiskansan jäsen, elokuva ei ole alkuperäiskansaperspektiivistä katsottuna alkuperäiskansaelokuva, vaikka se käsittelisikin alkuperäiskansaa, tai siinä olisi alkuperäiskansanäyttelijöitä näyttelemässä. Alkuperäiskansoille määritelmä on tapa suojella omaa kulttuurista perintöään ulkopuolisilta, eli länsimaalaisilta elokuvantekijöiltä. Se on myös voimaantumiskeino ja tärkeä osa dekolonisaatiota. Tarinoiden avulla me pyrimme ottamaan oman äänemme ja voimamme takaisin, mitkä on meiltä viety, eikä vieläkään kunnolla palautettu.
Alkuperäiskansoille määritelmä on tapa suojella omaa kulttuurista perintöään ulkopuolisilta, eli länsimaalaisilta elokuvantekijöiltä.
– Suvi West, elokuvaohjaaja
Suvi West teki Eatnameamet-elokuvaa useita vuosia ympäri Saamenmaata yhdessä puolisonsa kuvaaja Anssi Kömin kanssa.
Kuva: Anssi Kömi
Tutkijat sanovat, että saamelaiset ovat maailman tutkituin kansa. Samalla me olemme myös olleet suosittu aihe ja kohde ulkopuolisten elokuvantekijöiden elokuville. Asemamme objektina on suomalaisen ja länsimaalaisen elokuvan historiassa hyvin paljon pidempi ja juurtuneempi, kuin roolimme tarinankertojana.
Saamelaisiin on aina suhtauduttu parhaimmillaankin holhoten. On ajateltu, että me emme kykene edustamaan itseämme, emme puhumaan omista asioistamme, emme omistamaan omaa aineellista ja aineetonta omaisuuttamme, oli sitten kyseessä maat tai kulttuuriset symbolit. Valtaväestön silmissä emme ole ilmeisesti kykeneväisiä kertomaan edes omia tarinoitamme, vaan on parempi, että muut tekevät meistä elokuvia. Ainakin siltä tuntuu ruohonjuuritasolla.
Sähköpostiini tipahtelee viikoittain kyselyitä aiheeseen liittyen. Meidän yksityishenkilöiden lisäksi myös saamelaisinstituutiot hukkuvat jatkuviin yhteydenottoihin, missä ilmoitetaan halusta kuvata saamelaisia, yleensä ilman minkäänlaista perustietoa kulttuuristamme.
Miksi protokolla oli tehtävä?
Saamelaisten asema elokuvateollisuudessa lähinnä pelkkinä kohteina, sidekickeinä, eksoottisina koristeina, sekä historiassa ja vielä nykyäänkin on syynä siihen, miksi ISFI ylipäätään teki protokollan. Protokollassa kehotetaankin ulkopuolisia tarkastamaan oma etuoikeus tarinankertojina sekä motiivit, mutta myös metodit ja näkökulmat.
Protokolla listaa esimerkkejä saamelaisen stereotyyppisestä ja jatkuvasta samankaltaisesta narratiivista. Näitä ovat mystinen saamelainen, vihainen/aktivistisaamelainen, alkoholisti/uhriutunut saamelainen, viimeinen saamelainen, eksoottinen saamelainen tai sivistymätön saamelainen. Stereotypiat koskevat sekä fiktiota että dokumenttia.
Lisäksi dokumenttielokuvaan liittyy vielä omat sensitiiviset alueet, joihin tulee kiinnittää erityishuomiota. Näitä asioita ovat muun muassa pyhien paikkojen tai henkisten symbolien kuvaaminen, kuvaaminen poronhoitoalueella, tai saamelaisten perinteisillä mailla, esivanhempien tarinoiden kertominen ja sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien, kuten alkoholismin, väkivallan ja itsemurhien käsitteleminen.
Ymmärrän, että tällainen protokolla voi tietenkin kuulostaa joidenkin mielestä hurjalta, varsinkin kun Suomessa ollaan totuttu ajattelemaan, että saamelaiset ja saamelaisten kulttuuri on Suomen ja suomalaisten omaisuutta, jota saa vapaasti hyödyntää.
Samanlaisia protokollia on kuitenkin olemassa muissakin maissa, kuten vaikkapa Kanadassa ja Australiassa. Ne ovat osa maiden valtiollisia elokuvasäätiöitä ja komissioita. Elokuvakomissiot ovat sitoutuneet vaatimaan protokollan huomioon ottamista valtaväestöön kuuluvilta elokuvantekijöiltä, mikäli he haluavat mennä kuvaamaan alkuperäiskansojen pariin.
Pohjoismaat ovat tässä vuosikymmeniä jäljessä. Yksittäisen tekijät, rahoittajat, tuottajat, levittäjät ja elokuvafestivaalit eivät ainakaan vielä välttämättä osaa edes kyseenalaistaa sitä, kuka kertoo kenenkin tarinaa. Siksi pidän tärkeänä, että ne tahot, jotka viime kädessä päättävät kenen näkökulmasta tarinoita kerrotaan, tai mitkä tarinat nostetaan esille, ottaisivat käyttöönsä ISFI:n protokollan.
Pohjoismaiden olisi jo aika kiriä ja päästä samalle tasolle kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ollaan alkuperäiskansojen tarinoiden kuvaamisen suhteen. Tällä tavalla pohjoismainen elokuvateollisuus, Suomi mukaan lukien, voisi osoittaa, ettei se toimi samoilla toimintatavoilla kuin saamelaisia kolonisoivat ja ihmisoikeuksia rikkovat Pohjoismaat.
Westin ohjaama kohtaus The Killing of Čáhceravga –videoteoksessa. Kohtaus oli osa Miracle Workers –taiteilijakollektiivin yhteisteosta vuoden 2019 Venetsia Biennaalia varten.
Tärkeintä on kunnioittaminen, kommunikointi ja kuunteleminen
Siinä missä minun silmissäni näyttäytyy siltä, että länsimaalainen tekijä suhtautuu saamelaisten tarinoiden kertomiseen kepeästi, minä, saamelainen elokuvaohjaaja, mietin öisin, onko minulla lupa kertoa niitä tarinoita, mitä minulle on annettu kerrottavaksi.
Mietin, olenko tarpeeksi hyvä suoriutumaan elokuvasta, joka käsittelee esimerkiksi kolonialismia; onko minulla tarpeeksi tietoa, tai onko minulla tarpeeksi ymmärrystä? Minä, saamelainen elokuvaohjaaja, joka olen kasvanut saamelaiskulttuurin ytimessä jokisaamelaiseen kulttuuriin, olen yhteisön kasvattama, puhun äidinkielenäni saamen kieltä, kommunikoin elävien ja kuolleiden saamelaisten kanssa, kysyn lupaa ihmisiltä ja luonnon hengiltä ja tulkitsen unia ja enteitä. Ja silti, minä, saamelainen elokuvaohjaaja, epäilen, onko minulla lupa kertoa niitä tarinoita, mitä päähäni pälkähtää. Kyseenalaistan, onko motiivini puhtaat vai ajaako minua egoni.
Tiedän, ettei kyseessä ole länsimaalaisten kollegoiden ilkeys, ahneus tai välinpitämättömyys, vaan pelkästään tietämättömyys. Uskon, että jos suomalainen kollegani tietäisi sen, minkälaista olemassaolon kamppailua saamelaiset jatkuvasti käyvät, he eivät suhtautuisi meidän tarinoidemme kertomiseen kepeällä asenteella, vaan osaisivat kyseenalaistaa etuoikeutensa ja toimintansa.
Siksi totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä, vaikka se kivuliasta onkin, että ISFI:n protokolla koskettaa yhtäläisesti myös minua ja muita saamelaisia elokuvantekijöitä. Pelkkä etnisyys ei takaa kulttuurisensitiivistä tai kulttuurin arvoihin perustuvaa lähestymistapaa, vaan arvoja pitää aktiivisesti tavoitella ja metodeja pyrkiä muokkaamaan.
Suurin osa nykyisistä saamelaisista elokuvantekijöistä kolmen maan sisällä (Venäjän puolella ei ole tiettävästi yhtään saamelaista elokuvantekijää), on saanut koulutuksensa länsimaalaisissa elokuvakouluissa, aivan kuten minäkin. Kun alan töitä tehdään muutenkin kovassa paineessa, saamelainen kuulostelu, eli kommunikointi ja luvan pyynti, ei mahdu mukaan aikatauluihin ja budjetteihin. Länsimaalaisen alan käytäntöjen vuoksi, myös meillä itsellämme voi välillä olla saamelainen elämänkatsomus hukassa, tai emme ole sitä välttämättä alunperinkään saaneet kasvuympäristöstämme.
Olisi hienoa väittää, etten olisi koskaan huumaantunut länsimaalaisen elokuvateollisuuden mahdollisuuksista ja luvasta individualismiin. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että nykyisin vaalin ISFI:n protokollaa, sillä se edustaa minulle maailmaa, mitä tavoittelen omassa työssäni, välillä onnistuen, liian usein epäonnistuen.
Täten tiedän, että protokollan kaikkien ohjeiden täydellinen seuraaminen voi olla käytännön tasolla melkeinpä mahdotonta, myös meille saamelaisille itsellemme. Siksi tärkeämpää onkin kunnioittaminen, kommunikointi ja kuunteleminen. Pelkästään niillä päästään jo erittäin pitkälle, sillä väitän, että meidän saamelaisten rima on historiallisista tosiasioista johtuen erittäin matalalla ja yllätymme joka kerta erittäin positiivisesti, jos joku suhtautuu meihin elokuva-alalla tasa-arvoisesti.
Film productions involving Indigenous stories, communities and lands must be carried out with sensitivity and understanding for the particular history and contemporary reality of Indigenous people. To address questions of who can and should be telling Indigenous stories, the Indigenous community’s experience with colonisation, the current political situation, and the imbalance in power structures surrounding the control of Indigenous narratives must be taken into account. This is as true in Sápmi and with Sámi stories as it is with other Indigenous nations.
Ote ISFI:n protokollasta
West puomittamassa Utsjoen Diakonissa –dokumentin kuvauksissa vuonna 2009.
Kuvaamassa Anja Ahola.
Saamelaiskulttuurin yksi keskeisimmistä arvoista on luvan pyynti. Me pyydämme lupaa kun haluamme tehdä jotain, oli se sitten kävellä tietyllä alueella tai tunturilla, pyhälle paikalle menemistä, laavun pystyttämistä, tai talon rakentamista, pyytäessä kalaa tai eläintä, kaataessa puuta, nostaessa kiveä. Lupaa pyydetään ympäröiviltä hengiltä, esi-isiltä, mutta myös tarvittaessa siidan vanhuksilta, siidan jäseniltä, noaideilta, eli näkijöiltä, jopa saamelaiskäräjiltä.
Elokuvantekijänä minä pyydän jatkuvasti lupaa, tietoisesti ja tiedostomatta. Eatnameamet-elokuvan kohdalla jouduin monta kertaa palaamaan luvan pyyntiin ja tarinan kerronnan oikeutukseen, eli siihen, mikä oikeus minulla on kertoa tämä tarina ja millä tavalla. Ja se prosessi jatkui läpi alun käsikirjoittamisprosessista aina äänimiksaukseen asti.
ISFI:n protokollassa kuvaillaan tilannetta seuraavasti:
We seek wisdom and guidance from our elders and traditional knowledges and this is an important foundation for our work.
As Indigenous peoples we are connected to the land and waters through our stories, livelihoods and traditions. We acknowledge that we are a part of nature and we value sustainable solutions and environmentally friendly behaviour.
Storytelling is the very core of our cultures and the reason why we have survived the harsh Arctic for centuries. To us stories are an important creative source for developing our societies and strengthening our languages and cultures.
ISFI:n protokolla vähentää minuun, elokuva-alalla työskentelevään saamelaiseen, kohdistuvaa painetta. Nyt voin olla siinä harhaluulossa, että samat säännöt koskevat nyt kaikkia. Siinä vaiheessa, kun minä vielä kahden vuoden jälkeenkin istun pyhän lähteen äärellä kysymässä hengiltä lupaa ja kommunikoimassa monitahoisesti yhteisön kanssa, niin ehkäpä länsimaalainen kollegani ei enää vain kävele paikalle kameransa kanssa. Siinä vaiheessa, kun minä imen kollektiivisia tunteita ja otan kannettavakseni kansani epätoivoa, länsimaalainen kollegani ei sillä välin vain kirjoita apurahahakemusta. Siinä vaiheessa, kun minä tutkin saamelaisnaisen representaatiota elokuvissa ja TV:ssä, teen katumusharjoituksia aikaisemmista töistäni johtuen ja punnitsen tarkkaan mahdollisen uuden elokuvan vaikutuksia koko kansaan, länsimaalainen kollegani ei vain päätä puolestani miten saamelaisnaiset, eli minut, representoidaan suomalaisessa elokuvassa.
Erityisen kiitollinen olen kuitenkin protokollasta sen suhteen, että se tulee tulevaisuudessa pelastamaan minut vaivaannuttavilta tilanteilta ja kyselyitä. Nyt voin vain kehottaa kysyjää ystävällisesti tutustumaan ohjenuoraan. Protokollan myötä voin osoittaa, että kyseessä on kokonaisen saamelaisen elokuvateollisuuden lausuma ja kokemus, eikä kyseessä ole minun henkilökohtainen mielipiteeni tai asenneongelmani.
Protokolla on myös linjassa kokonaisen globaalin alkuperäiskansojen elokuvateollisuuden arvojen ja tulevaisuudennäkymän kanssa. Näkymän tarkoitus on tasa-arvo ja meihin kohdistuvan holhousyhteiskunnan romuttaminen.
Minun henkilökohtainen mielipiteeni taas on, että tässä hengessä voisimme vihdoin myös suomalaisessa elokuva- ja TV-alalla haudata lopullisesti valkoisen miehen taakan.
Nyt voin olla siinä harhaluulossa, että samat säännöt koskevat nyt kaikkia.
Siinä vaiheessa, kun minä imen kollektiivisia tunteita ja otan kannettavakseni kansani epätoivoa, länsimaalainen kollegani ei sillä välin vain kirjoita apurahahakemusta.
– Suvi West, elokuvaohjaaja
Indigenous peoples experience less freedom of speech, because we do not have influence over financing, production and distribution – even though our stories and lives are frequent subject matter for productions of all sizes. Our stories as told by our people have rarely taken centre stage, in a world where narratives about us can have very real impacts on our lives. The mainstream film and media industry have a responsibility to respect the rights of Indigenous peoples to control our own narratives and cultural heritage. It is imperative that Indigenous stories are told by Indigenous people themselves.
ISFI:n protokolla
Lue koko protokolla täältä:
https://isfi.no/wp-content/uploads/2021/04/OFELAS%CC%8C-FINAL-2022.pdf
Suvi West, elokuvaohjaaja