Jouko Aaltosen juhlapuhe SET:n historiasta keski-ikänsä saavuttaneen järjestön kunniaksi 30.11.2019.
Vähän samaan tapaan kuin Aleksandrian kirjasto tuhoutui tulipalossa, kävi SET:n arkistolle Yrjönkadulla. Paljon kokouspöytäkirjoja ja muita dokumentteja katosi taivaan tuuliin. Yritin käydä läpi myös vanhoja Lehtisetin numeroita. Mainioita juttuja, joita juutuin lukemaan, mutta tällaisella sattumamenetelmällä ei oikein löytynyt yhdistyksen historian kannalta kiinnostavaa. Sitten katsoin Matti Kassilan muistelmia. Siellä on yksi kappale aiheesta, Vodkaa Komisario Palmun ja alkoholismin välissä.
On pakko turvautua kansanperinteeseen. Kansaa edustaa tässä tapauksessa elokuvantekijä Erkki Seiro, joka väittää muistavansa hetken, jolloin elokuvantekijät päättivät perustaa ammattiliiton. Tämä on siis eräänlaista kosmologiaa, ollaan etsimässä kaiken alkua ja alkuräjähdystä. Ja kuten kansanperinteessä aina, kannattaa olla vähän kriittinen totuudellisuuden suhteen. Mutta koska tarina on hyvä, kerron sen kuitenkin. Eihän tässä missään historiantutkijoiden seminaarissa olla vaan kapakassa juhlimassa 50-vuotiasta SETtiä.
Eletään vuotta 1969, ja olemme miksaamassa jotakin Jörn Donnerin leffaa. Jatkot ovat Katja Kiisken luona, paikalla leikkaaja Juho Gartz, äänittäjä Tuomo Kattilakoski, apulaisohjaaja ja tuotantopäällikkö Jaakko Talaskivi, leikkaaja Taina Kant ja äänittäjä-leikkaaja Erkki Seiro. Leikkaaja Taina Kant oli lähtenyt Suomi-Filmin vakituisesta työstä Arno Carlstedtin ja kumppanien houkuttelemana, mutta töitä ei sitten ollutkaan. Hän oli saanut potkut. Myös kuvaaja Esko Nevalaista oli kohdeltu huonosti. Ilmapiiri oli ilmeisen kuuma, koska Jakkulille päätettiin – informantti Erkki Seiron mukaan – antaa turpiin, kun hän piti siinä vaiheessa enemmän työnantajan puolta. Näin ei kuitenkaan tehty. Jakkulista tuli sitten myöhemmin hyvinkin aktiivinen työntekijöiden etujen ajaja.
Päätettiin perustaa ammattiliitto, Suomen elokuvataiteilijat ry. Matti Kassila ryhtyi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Muita ensimmäisen hallituksen jäseniä olivat ainakin kuvaaja Olavi Tuomi, ohjaaja Erkko Kivikoski ja tuotantopäällikkö Georg Korkman.
Uusi ammattiliitto halusi sopimuksen, työnantajapuolena oli Suomen Filmivalmistajien Liitto. Tavoitteena oli paitsi saada palkkatariffit, huomioida myös freelancerit, joita tuolloin oli entistä suurempi osa työntekijöistä. Erityisesti Erkko Kivikoski ajoi tätä. Se oli tuohon aikaan sekä kummallista että tavatonta. Sopimus, joka lopulta syntyi, lienee yksi ensimmäisistä valtakunnallisista sopimuksista, joka huomioi freelancerit, ainakin tällä alalla. Myöhemmin tv:n työntekijät saivat sitten oman sopimuksensa.
Mutta sopimus ei syntynyt helpolla. Tuore ammattiliitto joutui heti turvautumaan lakkoaseeseen. Järjestettiin jäsenkokous, jossa annettiin 100 ääntä. Tulos oli lähes pohjoiskorealainen: 98 jaa-ääntä, 1 hylätty ja 1 vastaan. Tänäkin päivänä on suuri arvoitus, kuka äänesti vastaan.
Jätettiin siis lakkovaroitus, tarkoitus oli pysäyttää elokuvatuotanto Suomessa. Kiistaa käsiteltiin myös lehdistössä. Ja näin kävi kutsu valtakunnansovittelijan pakeille. Erkki Seiro oli mukana neuvottelukunnassa noiden aikaisemmin mainittujen hallituksen jäsenten lisäksi. Ensimmäinen lakonuhka ei ole toki jäänyt SET:n historian ainoaksi, viimeksi lakonuhka oli päällä 2017.
Paradoksi oli se että vastapuolta edustivat vanhan polven työnantajat, joiden oma tuotanto oli joko hiipunut tai hiipumassa. Oikeasti elokuvia tekivät nuoremman polven tekijät, ohjaajat ja tuottajat kuten Jörn Donner, Arno Carlstedt, Risto Jarva, Erkko Kivikoski jne. Syntyikin erillisratkaisu, jossa tehtiin yrityskohtaiset sopimukset näiden firmojen kanssa, ja suomalainen elokuvanteko jatkui. Työntekijän ja työnantajan roolit olivat toisinaan hyvinkin epäselviä.
Eki Seiron mukaan ehdittiin perustaa Tiiliskivi-komiteakin. Se on sellainen porukka, joka on jotenkin sen kanssa tekemisissä että rakennusalan lakoissa tiiliskivet saattavat tippua nimenomaan rikkureiden päälle. Suomi-Filmin laboratorion kopiokoneiden linssit kuulemma katosivat salaperäisiin piilopaikkoihin lakkovalmistelujen yhteydessä.
SET liittyi SAK-laiseen Teknisten ja erikoisalojen liittoon TEKERIin. Kuvaavaa on että SET:n nimessä taiteilija vaihtui työntekijäksi, uusi nimi oli siis Suomen elokuvatyöntekijät. 1970-luvun alkupuoli oli vahvasti poliittista aikaa ja elokuvantekijät halusivat identifioitua työväenliikkeeseen ja vasemmistoon. Puheenjohtajana toimi Jukka Mannerkorpi, joka oli lähellä vähemmistöläistä, niin sanottua luokkakantaista liikettä – monen muun sukupolvensa edustajan lailla. Sitten seurasivat puheenjohtajina Anssi Mänttäri 1978-79, Veikko Partanen 70- ja 80-luvun taitteessa, Timo Linnasalo 80-luvun alussa ja K.J. Koski 80-luvulla. Minun vuoroni oli tulla puikkoihin 1984. Liitossa oli selvästi tyytymättömyyttä TEKERIin. Tekeri oli niin sanottu keräilyliitto, jonne oli koottu kaikenlaisia sekalaisia aloja. Olimme samassa rintamassa rulettipöydän hoitajien, veripalvelutyöntekijöiden, teollisuusvartioiden ja matkatoimistovirkailijoiden kanssa. Ei näissä ammateissa mitään vikaa ole, mutta yhteistä identiteettiä ei oikein löytynyt. TEKERIssä ei ollut meidän oman alamme erityisosaamista eikä myöskään kovin paljon motivaatiota sen hankkimiseen. Järjestettiin jäsenäänestys ja päätettiin liittyä pieneen ja sympaattiseen Suomen Teatterityöntekijäin Yhteisjärjestö STY ry:hyn, TEME.n edeltäjään.
Äänestysluvut olivat taas pohjoiskorealaisia, päätös oli yksimielinen. Jäsenyys STY:hyn astui voimaan sitten seuraajani Janne Kuusen puheenjohtajakaudella vuoden 1988 alusta. Työkalut ja työympäristö olivat muuttuneet, video oli tullut. Nimi muutettiin pitkän periaatteellisen keskustelun jälkeen muotoon Suomen elokuva- ja videotyöntekijäin liitto ry. Elokuva kun oli monelle ainoaa oikeaa taidetta. Kompromissina lyhenne SET säilytettiin.
Sen jälkeen puheenjohtajat ja hallitukset ovat vaihtuneet. Alf Hemmingin aikana 1990-luvulta vuosituhannen vaihteeseen vedettiin tiukempaa ay-linjaa. Sitten seurasivat Sakari Kirjavainen 2002–2008, Maria Lappalainen 2008–2011, Marika Väisänen 2011–2013, Salla Hämäläinen 2013–, Asta Viertola ja nykyinen puheenjohtaja Matleena Kuusela.
Painotukset ovat vaihtuneet. Välillä tekijänoikeusasiat ovat olleet tärkeämpiä, välillä työolot ja palkat. SET on ollut ja on myös merkittävä elokuva- ja kulttuuripoliittinen vaikuttaja, jonka kansainväliset suhteetkin olivat laajat. Nämäkin roolit ja niiden painoarvo ovat vaihdellut eri aikoina. Niin kuin tietysti pitääkin, liiton pitää vastata ajan vaatimuksiin.
Jos mennään vielä hetkeksi 50 vuoden takaisiin tapahtumiin, huomataan että aika moni asia on edelleen ajankohtainen. Edelleen on kyse toimeentulosta ja palkasta. Edelleen olemme alalla, jossa työsuhteet ovat lyhyitä ja monen työura pirstaleinen. Edelleen moni elokuvantekijä miettii omaa identiteettiään, olenko duunari vai taiteilija, käsityöläinen vai ammatinharjoittaja? Työntekijä- vai toisinaan myös työnantaja?
Varmaa on kuitenkin se, että näitä asioita voi ja pitää käsitellä yhdessä, samoin yhdessä ponnistella kohti parempaa työntekoa, taiteentekoa, elokuvantekoa. Siksi on tärkeää, että SET on ollut olemassa kaikki nämä vuosikymmenet ja tulee jatkamaan työtään. Me entiset puheenjohtajat jäämme odottamaan kutsua SET:n satavuotisjuhliin.
Lopuksi ehdotan maljaa, en SET:lle vaan SET:n nykyiselle hallitukselle. Jokainen ay-toiminnassa mukana ollut tietää, että se vie aikaa ja välillä voimiakin. On kunnioitettavaa ja komeata, että olette tekemässä tätä vapaaehtoista ja tärkeää työtä.
Jouko Aaltonen, dokumenttielokuvantekijä