Suomessa poikkeuksellisen episodielokuvan tekeminen muistutti dokumentin tekoa.
Nuori nainen kävelee pimeässä puistossa yksin. Kuvaan astelee mies, joka lähestyy naista. Kynnet painuvat elokuvasalin penkkiin. Nainen joutuu valpastumaan, mies kenties tajuaa, että häntä pelätään.
Kokemus sukupuolittuneesta väkivallasta piiloutuu muun muassa tällaisiin pieniin arkisiin tilanteisiin. Niistä rakentuu paljastava kokonaiskuva seitsemän ohjaajan poikkeuksellisessa yhteisteoksessa Tottumiskysymys (Tuffi Films).
Tottumiskysymys sai ensi-iltansa syyskuun lopussa. Se on kerännyt kriitikoilta kiittäviä arvioita. Valkokankaalta elokuvan oli nähnyt kolmen viikonlopun jälkeen vajaa 6000 katsojaa.
Poikkeuksellista kollektiivista elokuvaa alettiin suunnitella kolme ja puoli vuotta sitten eli ennen syksyn 2017 Me too -liikehdinnän alkua. Tekijät ovat saaneet palautetta, että elokuva ilmestyi “liian myöhään” ja ohitti tärkeän momentumin.
“Eikö noista häirintäjutuista ole jo jauhettu tarpeeksi?”, kuten Seidi Haarlan näyttelemä nainen kiteyttää Me too -ajan jälkeistä partta elokuvassa.
“Olisikin niin, että asiat ratkeavat, kun jokin ongelma sanotaan ääneen. Siitä se työ yleensä vasta alkaa”, ohjaaja-käsikirjoittaja Kirsikka Saari sanoo.
Ohjaaja-tuottaja Elli Toivoniemi on samaa mieltä.
“Samalla tavalla voitaisiin ihmetellä, että eikö ilmastoahdistuskin ollut ajankohtaista jo 20 vuotta sitten. Ihmisillä on kiire taputella epämiellyttävät asiat nopeasti ikään kuin käsitellyksi ja jatkaa elämää”, Toivoniemi sanoo.
Tuffi Filmsin perustajiin kuuluvat Elli Toivoniemi ja Kirsikka Saari vastasivat pääosin elokuvan isosta kokonaisuudesta, leikkauksesta ja lisäkuvausten suunnittelusta. Heidän lisäkseen ohjaajia elokuvassa ovat Anna Paavilainen, Alli Haapasalo, Reetta Aalto, Jenni Toivoniemi ja Miia Tervo.
Elokuvaa varten tehtiin kaikkiaan 11 lyhytelokuvaa, joista elokuvaan päätyi kuusi. Kaikki Yksittäistapaus-sarjan lyhytelokuvat esitetään Ylellä ensi vuoden puolella.
Episodielokuvan tekeminen oli Saaren ja Toivoniemen mukaan alusta asti selkeä muodollinen lähtökohta käsitellä teemaa.
“Arkiset kokemukset ovat usein aiheeltaan lyhytelokuvan kokoisia, mutta rinnalle tarvittiin pitkän elokuvan muoto, jossa voi näyttää suuremman kuvan. Kun kohtaukset rinnastuvat, ne myös jatkavat toistensa tarinaa, puhuvat samaa kieltä, vaikka ovatkin itsenäisiä, yksittäistapauksia”, Toivoniemi sanoo.
Pitkällä elokuvalla on laajemmat levitysmahdollisuudet kuin lyhytelokuvilla.
Toivoniemelle episodielokuvan tuottaminen oli uudenlainen haaste. Rahoitusta oli haettava koko kolmevuotisen projektin ajan, ensin kaikille lyhytelokuville ja sitten pitkälle elokuvalle..
“Elimme koko ajan pala kerrallaan, mutta samaan aikaan oli tehtävä päätöksiä ja edistää elokuvia, vaikkei tulevaa voinut kunnolla ennakoida.
Prosessina episodielokuvan tuottaminen muistutti Toivoniemeä dokumenttien tuottamisesta.
“Niissä on myös usein sellainen tilanne, että elokuvan materiaali on saatettu kuvata jo melkein kokonaan ennen kuin lopullinen rahoitus saadaan kasaan.”
Rahoitusta joutui kyselemään myös useammalta taholta.
“Sekin on normaalia elokuva-alalla, että rahaa tulee pirstaleittain, mutta ei kenties aivan näin pirstaleittain.”
Oliko kollektiivisen tekotavan valinta millään tasolla kannanotto perinteistä maskuliinista auteur-ohjaajuutta vastaan?
“On se ehkä väistämättä sellainen ilman, että se on ollut tekemisen lähtökohta”, Toivoniemi vastaa.
“Vaikka uskon ohjaajuuteen ja taiteilijuuteen, auteur-myyttisyys on osa patriarkaattisen vallankäytön mekanismia. Yksilö voi päästä merkittäviin suorituksiin, mutta elokuva on aina myös yhteisöllinen projekti. Tuottajana haluan löytää aina teokselle juuri oikeanlaisen tavan tulla tehdyksi, ja vaihtoehtoja on paljon. Aina pitäisi lähteä ikään kuin tyhjältä pöydältä liikkeelle”, Toivoniemi jatkaa.
Saaren mukaan elokuva vaatii yleensä selkeää ohjaajuutta. Myös Tottumiskysymyksessä vastuu oli aina tietyllä ihmisellä kerrallaan.
“Emme lähtökohdiltaan halunneet kritisoida elokuvanteon käytäntöjä, mutta tietysti matkan varrella tuli pohdittua asiaa. Onhan se kiinnostavaa, että elokuvissa ohjaajuus on melkein pyhää, televisiossa tai teatterissa ei niinkään.”
Elokuvan idea sai sysäyksen kahdesta näytelmästä, Raisa Omaheimon Läskimonologista ja Anna Paavilaisen Play Rape -monologista.
“Niissä hyvin henkilökohtainen havainto paljastaa jonkin isomman asian yhteiskunnasta. Ne molemmat kietoutuvat myös häpeään, jonka painaisi mielellään pinnan alle”, elokuvan kokonaisuuden käsikirjoittanut Kirsikka Saari kertoo.
Tämä häpeä estää usein ihmisiä puuttumasta ongelmatilanteisiin. Esimerkiksi elokuvassa on kohtaus, jossa kukaan ei puutu nuoren tytön (Pinja Sanaksenaho) häirintään bussissa.
“Suomalaisilla on todella korkealla se kynnys ylittää häpeää. Ihmiset mieluummin jättävät varmuuden vuoksi auttamatta kuin häpeävät sitä, että ymmärtävät jonkin tilanteen väärin.”
Tarinat elokuviin muodostuivat mukana olleiden ohjaaja-käsikirjoittajien omakohtaisten kokemusten ja havaintojen pohjalta. Jokaiselle lyhytelokuvan tekijälle haluttiin antaa mahdollisimman vapaat kädet, mutta joitain yhteisiä periaatteita haluttiin sopia.
Kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan ja realismin puitteisiin. Jotta lyhytelokuvat sopivat visuaalisesti yhteen, projektilla oli myös sama pääkuvaaja (Päivi Kettunen), pukusuunnittelija (Roosa Marttiini) sekä äänisuunnittelija (Lotta Mäki).
Yksi yhdistävä tekijä tarinoilla oli myös lämpö ja absurdi huumori.
“Huumori tuli mukaan luonnostaan, koska se kuuluu meillä kaikkeen olemiseen ja tekemiseen”, Saari selittää.
Esimerkiksi ensimmäinen tapaaminen ohjaajien kesken ei ollut mikään “vakavahenkinen komiteakeskustelu epätasa-arvosta patriarkaatista”, vaan ohjaajat istuivat juomassa kaljaa ja jakamassa kokemuksiaan. Suunnittelupalavereissa yleensä raikui nauru.
“Aiheeseen liittyy juuri sellaista absurdia huumoria, että ei tiedä itkeäkö vai nauraako. Se kauhea hauskuus syntyy siitä, kun uusi ja vanha maailma joutuu törmäykseen. Elämme muka tasa-arvoisessa maassa, mutta se kaikki putoaa, kun tulee kourituksi, häirityksi tai ohitetuksi. Siitä tulee pöllämystynyt ja absurdi olo.”
Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen konkretisoituu hykerryttävällä tavalla elokuvan kohtauksessa, jossa ollaan firman juhlissa. Naiset julistavat kuorossa, että heitä ei ole koskaan häiritty, “mitä nyt ne tavalliset”. Lopulta käy selväksi, että häirintää on, mutta se on niin tavallista, että sitä ei laita edes merkille. Siihen on vain tottunut.
Aihe oli lisäksi niin raskas, että Saari ei olisi voinut tehdä siitä elokuvaa ilman vapauttavaa huumoria.
Esimerkiksi toisen sukupuolen syyttelyn sijaan Saari halusi kuvata rakenteita ja ottaa erityiseen fokukseen yhteisöjen roolin naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan normalisoimisessa eli sen miten yhteiskunnassa reagoidaan ongelmiin esimerkiksi työpaikoilla, julkisissa liikennevälineissä, oikeussaleissa.
Kun esimerkiksi firman juhlia seuraavassa tarinassa Seidi Haarlan esittämä työntekijä avautuu joutuneensa kollegansa vakavan ahdistelun kohteeksi, naista syytetään tunnelman pilaamisesta.
“On hurja vaatimus, että se joka on heikoilla muutenkin, joutuu vielä ratkomaan yhteisön ongelmat. Siksi työpaikoilla pitäisi olla valmiita toimintamalleja tällaisille tilanteille”, Saari sanoo.
Samankaltainen vähättelyn rakenne toistuu elokuvan mukaan myös institutionaalisella tasolla. Raiskausoikeudenkäyntiä seuraavassa lyhytelokuvassa on käytetty aitoja oikeusdokumentteja.
Elokuvassa ei tietoisesti näytetä väkivaltaa tai raiskauksia.
“Teatterit ja leffat ovat muutenkin niin täynnä niitä. Aina on alastoman nuoren naisen ruumiita nousemassa milloin mistäkin katiskasta, vaikka emotionaaliset tehokeinot voi hakea muualtakin, esimerkiksi tunnistettavuudesta”, Saari kertoo.
Naisiin kohdistuvan väkivallan representaatioita kritisoidaan Play rape -monologiin perustuvassa tarinassa, jossa nuori näyttelijä (Julia Lappalainen) joutuu esittämään raiskauskohtausta.
Koska elokuvan aiheena on seksuaalinen väkivalta, ohjaajat halusivat olla mahdollisimman sensitiivisiä näyttelijöitä ohjatessaan. Ehkä hieman yllättäen kuvaukset olivat osalle miesnäyttelijöistä paljon rankempia kuin naisnäyttelijöille.
“Naiset sanoivat käytännössä, että “tää on tätä, tunnistan tilanteen”. Miehet tarvitsivat enemmän tilanteiden purkamista, koska he eivät ole aiemmin joutuneet vastaavin tilanteisiin”, Saari kertoo.
Elokuvan editointivaihe vaati tekijöiltään visiota siitä, miten erilaisia tunnelmia kannattaa kuljettaa kohtausten välillä. Esimerkiksi Saarelle onnistumisen tunteita toivat leikkaukset, joissa kohtausten loput selkeästi nivoutuvat seuraavien kohtausten alkuun ja tuovat niihin tulkittavaa.
Saari ja Toivoniemi editoivat elokuvan kokonaisuudeksi yhdessä leikkaajien kanssa neljässä kuukaudessa. Myös editointivaihe muistutti Toivoniemen mukaan dokumenttien tekemistä: välillä leikkauspöydältä palattiin kuvaamaan tarvittavia lisäkuvauksia.
“Ei se ihan helppoa ollut. Jännitti nähdä toimiiko kokonaisuus, kun ei sitä voinut mitenkään arvioida vielä kuvausvaiheessa, miten eri tarinat toimivat yhdessä, vaikka ne yksittäisinä elokuvina toimivatkin”, Toivoniemi sanoo.
Tekijät kertovat olevansa ylpeitä lopputuloksesta ja etenkin saamastaan palautteesta.
“Moni on tullut kertomaan henkilökohtaisista kokemuksistaan ja siitä, miten he toivovat, että tämä elokuva olisi ollut olemassa heidän nuoruudessaan”, Toivoniemi sanoo.
“Näytösten jälkeen ja somessa on tullut koskettavia viestejä ihmisiltä, että elokuva nostaa esiin syvälle tungettuja kokemuksia. Sellainen palaute menee itsellekin aina tunteisiin. Tälle elokuvalle on selvästi ollut tarvetta”, Saari täydentää.
Seuraavaksi tekijät suuntaavat valmiin elokuvan kanssa kansainvälisille markkinoille. Lyhytelokuvien sarjan, elokuvan ja siihen liittyvä kampanjan kansainvälistä myyntiä hoitaa pariisilainen myyntiyhtiö Totem Films.
Jutun pääkuva: Tottumiskysymys: Aleksi (Johannes Holopainen) ja Niina (Lotta Kaihua). Kuva: Johanna Onnismaa © Tuffi Films 2019
← Takaisin 5/2019 etusivulle