Metoo on mennyt liian pitkälle. Kuulemani mukaan jo vuosi sitten. Silti, tässä sitä ollaan – jälleen yhden metoo-artikkelin äärellä, sillä näkemykseni mukaan metoo on rakenteellisella tasolla vasta alussa.
Olen sillä tavalla paha ihminen, että koen suurta tyydytystä, kun metoon myötä seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun liittyvä pelko sekä ahdistus on alkanut vihdoin siirtyä uhrien harteilta tekijöille. Eli sinne, missä sen kuuluukin olla.
Kun ahdistelutilanne on tuoreeltaan ohi, ei uhri enää välttämättä ole ainoa, joka kantaa epävarmaa oksetusta niskassaan vaan tekijä joutuu myös käymään tekoansa läpi pelonsekaisin tuntein. Meninkö liian pitkälle? Paljastunko? Tuleeko minusta seuraava #metoo -ahdistelija?
Voiko Metoon sanoa onnistuneen?
Metoo-liike alkoi vuonna 2006, kun kansalaisoikeusaktivisti Tarana Burke loi Me Too -ilmauksen lisätäkseen tietoa siitä, miten yleistä seksuaalinen häirintä ja väkivalta ovat. Hän työskenteli nuorisotyöntekijänä pääasiassa mustan väestön keskuudessa ja auttoi seksuaalisesta väkivallasta selviytyviä. Näiden mustien naisten esille tuodut kokemukset olivat ensimmäinen liikahdus seisovan veden pinnassa.
Liike ei pysähtynyt. Samaa nimeä kantava aalto kohosi vuosikymmenen kuluttua hetkessä koko maailman ylle.
Vuonna 2017 näyttelijä Alyssa Milano kehotti Twitterissä jokaista seksuaalista häirintää kokenutta käyttämään hashtagia #metoo. Liikehdintä, jonka Burke oli aloittanut, kasvoi tämän myötä miljoonista äänistä. Aalto nosti pohjamudista pintaan piilossa olleita asenteita ja käytäntöjä, jotka mahdollistivat ahdistelun muodostumisen sukupolvikokemukseksi. Sama aalto on nyt, vuonna 2019, saavuttanut maankamaran. Se vyöryy alueella, jossa sen vauhti hidastuu ja sen jälkeensä jättämät muutokset ovat silminnähtäviä. Metoo-aalto on yltänyt organisaatioihin, yrityksiin, yhdistyksiin – se jyllää rakenteissa.
Jos vuosi 2018 oli aikaa, jolloin metoo levisi ympäri maailman, vuonna 2019 saamme nähdä, miten organisaatiot vastaavat ilmiöön omassa toiminnassaan.
Mitä siis haluamme nähdä, jotta voimme sanoa metoon onnistuneen? Lyhyt vastaus on, että instituutioiden tasolla täytyy tapahtua sama, mitä on tapahtunut yksilötasolla: vastuun siirto pois uhrilta. Rakenteiden on muututtava niin, että ne kykenevät vastaamaan mahdolliseen tapahtuvaan syrjintään.
Tämä tarkoittaa käytännössä, että organisaatioiden täytyy tehdä parannuksia toimintaansa. Toimijoilla tulisi olla selkeä näkemys ja tietotaito koskien sitä, mitkä pyörät organisaatiossa lähtevät pyörimään, kun ahdistelu- tai epäasiallisen kohtelun tapaus tulee ilmi. Prosessien tulisi olla vankkumattomia ja uhrin hyvinvointia tukevia sekä välittömästi rohkeasta raportoinnista palkitsevia feministisiä rakenteita. Uhrien ei pitäisi missään vaiheessa kokea jäävänsä yksin.
Katse kohti rakenteita
Työn arjessa voi olla vaikea erottaa, mikä on rakenteellista ja mikä puolestaan yksilötasoista tai henkilökohtaista. Yksinkertaisimmillaan rakenteellista ovat kaikki pysyvähköt ja (yhdessä) määritellyt toimintatavat työpaikalla. Rakenteellista ovat työajat, palkat, työn tauotus – kaikki, minkä suhteen on muodostunut totuttuja toimintatapoja. Rakenteet voivat olla myös hiljaisia, ääneen sanomattomia. Esimerkiksi, mistä työpaikalla puhutaan ja otetaanko vaikeita asioita puheeksi.
Alla oleva kuva havainnollistaa, miten ahdistelu- tai epäasiallisen kohtelun tilanne peilautuu toisaalta yksilötasolla uhrin kokemana ja toisaalta rakenteellisella tasolla yhteisössä. Millaisia kysymyksiä ja millaista toiminnan tarvetta tilanteesta nousee?
Kuvion voi ajatella peilinä, jossa yksilön kokema ahdistelutilanne heijastuu yhteisön tasolle ja taas takaisin. Vaiheessa 1. rakenteellisella tasolla olevat näkyvät ja näkymättömät valta-asetelmat vaikuttavat ahdistelutilanteiden syntyyn. Työpaikan asenneilmapiiri vaikuttaa puolestaan siihen, mitä uhri kokee tilanteen jälkeen. Avunpyynnön tullessa ajankohtaiseksi – näin ei käy välttämättä koskaan – nousee olennaiseksi, onko yhteisössä auttavia rakenteita ylipäätään. Sekä yksilön että yhteisön tulisi pystyä siirtymään tilanteesta eteenpäin. Yhteisön tasolla tämä tarkoittaa parhaimmillaan isoon peiliin katsomista: mitä voimme tehdä, ettei tällainen toistu? Tai: mitä voimme tehdä, jotta sen toistuessa meillä olisi varmat käytännöt vastaanottamassa häpeän kuiluun putoavaa uhria?
Ahdistelutilanne ja siitä eteenpäin siirtyminen
Vaihe 1 on yksilölle tapahtuva ahdistelutilanne. Se, kun kurkkuun nousee pala ja vielä akuutin tilanteen päätyttyäkin niskaan jää epämääräinen painon tunne, kuin joku istuisi siellä. Kun ahdistelutilannetta katsotaan yhteisön näkökulmasta, tulee miettiä minkälaisia – näkyviä tai näkymättömiä – valta-asetelmia siellä on, jotka mahdollistivat ahdistelu- tai epäasiallisen kohtelun tilanteen synnyn?
Heidi Lindén kuvaa kirjassaan #Metoo-vallankumous – miten hiljaisuus rikottiin, kuinka hän oli Itä-Helsingissä kasvaessaan tottunut siihen, että jos joku urputtaa sinulle, sinä urputat takaisin ja tilanne on sillä ohi. Kuitenkin päästessään sisään Teatterikorkeakouluun, hänelle valkeni pian, ettei siellä saa urputtaa – takaisin. Koulun sisäiset vaietut valta-asetelmat tekivät urputtamisesta yksipuolisen tapahtuman, jossa oppilaasta tulikin uhri eikä itseään puolustava toimija. On myös muistettava, että vaikka olisi mahdollista urputtaa takaisin, niin kieroon, epäsuoraan ja vihjailevaan ahdisteluun on aina vaikea vastata, etenkin sen kipsin sisästä, johon tällainen yllättävä omien rajojen häpäisy johtaa.
Siinä vaiheessa, kun joku ei pidä siitä, että näytät, missä omat rajasi menevät, kannattaa huolestua. Mitä todennäköisemmin tuo henkilö on silloin hyötynyt rajojesi venyttämisestä. Yhteisöjen tasolla tällaisia näkymättömäksi jääviä valtarakenteita voidaan purkaa avoimen keskustelun sekä tarvittaessa ulkopuolisen ammattilaisen avulla. Ensimmäinen askel on kuitenkin kuunnella ja ottaa todesta, jos joku yhteisöstä ilmaisee huoltaan ja uskaltautuu kertomaan kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta.
Vaihe 2, jonka toisessa päässä on uhrin häpeä, ja yhteisötasolla asenneilmapiiri, kuvaa sitä, että ahdistelutilanteen mentyä uhrin on usein vaikeaa, ellei mahdotonta, avata suutaan. Aivan aluksi jokainen normaali ihminen katsoo peiliin: teinkö jotain, mikä aiheutti tilanteen? Mitä oikeastaan tapahtui? Olenko yliherkkä? Hämmennys valtaa uhrin ja saattaa kestää vuosiakin, ennen kuin hän voi nähdä tilanteen selkeästi ja oikeuttaa itselleen todenmukaisen kertomisen siitä.
Katsoin Yökylässä Maria Veitola-ohjelmaa, jossa hän oli Aira Samulinin vieraana. Ohjelman loppupuolella Maria kysyi suorasukaiseen tapaansa Samulinilta, onko tämä feministi. “En ole”, kuului vastaus nopeasti, jonka jälkeen Samulin perusteli ymmärrettävästi oman näkökulmansa. Yksi asia perustelussa kuitenkin pisti korvaan. Samulin kommentoi metoo-tapahtumia muun muassa siten, että ihmisen pitäisi osata puolustaa itseään juuri siinä tilanteessa eikä kaivella vuosien takaisia tapahtumia. Valitettavasti tällaiseen ihanteeseen ei hyökkäyksen kohteeksi joutuneella uhrilla ole useinkaan mahdollisuutta. Häpeä ja hämmennys ovat liian suuria. Tekijä on käyttäytynyt epämääräisesti, kopeloinut yllättäen tai heittänyt ilmoille asiattoman lausahduksen puolihuolimattomasti sivulauseessa. Uhri joutuu olemaan se, joka ottaa tilanteesta vastuun ja tekee siitä näkyvän.
Yhteisön tasolla asenneilmapiiri voi joko ruokkia uhrin häpeää tai poistaa sen. Onko työpaikalla konflikteja välttelevä vai ongelmia rohkeasti silmiin katsova ilmapiiri? Normit muodostuvat yhteisön jäsenten käytöksestä. Jos häirintään ja epäasialliseen kohteluun ei puututa, se viestittää, että toisen alistaminen on hyväksyttyä. Metoo-keskustelun myötä normit ovat jo muuttuneet. Nyt uhreilla ja organisaatioilla on sanat, joilla puhua ilmiöstä. Keskustelu on käynnistynyt.
Vaihe 3. Avunpyyntö ei välttämättä koskaan tapahdu. Uskaltaakseen pyytää apua uhrin on täytynyt tehdä jo sisäistä emotionaalista työtä roppakaupalla. Meillä Suomessa yritetään edelleen pärjätä yksin liian pitkään hankalassa tilanteessa, ja halutaan olla nostamatta hässäkkää. Uhrin vastuulle jää tämän vaikean askeleen ottaminen. Se on paljon. Usein liikaa. Siksi on erityisen tärkeää, että avunpyynnön vastaanottaja tietäisi, miten toimia, kun hänelle uskotaan näin herkkä asia. Ennaltamääritellyt auttavat rakenteet ovat tässä vaiheessa olennaisia.
Oikeustieteiden tohtori Merja Pentikäinen huomauttaa #Metoo-vallankumous -kirjan artikkelissaan Vakava ihmisoikeusongelma valokeilaan, että seksuaalinen häirintä ja ahdistelu kuuluvat väkivaltakategoriaan, jossa uhria usein syyllistetään. Tämän takia on erityisen tärkeää, että työpaikalla on käytössä matalan kynnyksen raportointikanavia. Usein on liian vaikeaa tulla asian kanssa esille omalla nimellään. Anonyymin ilmoitusmahdollisuuden kautta työnantajat saisivat tärkeää tietoa työkulttuuriin mahdollisesti pesiytyneistä vääristyneistä, työntekoa haittaavista, ehkä jopa laittomista, toimintatavoista.
Kaiken kaikkiaan uhrin pitäisi apua pyytäessään tuntea luovuttavansa pallon osaavalle pelaajalle, ja voivansa luottaa siihen, että se pelataan kunniallisesti, sääntöjen mukaisesti loppuun asti. Yhteisön täytyy ottaa vastuu tapahtuneesta, ja tehdä uhrille selväksi, että taakka on nyt poissa hänen harteiltaan. Tahtokin voi olla hyvä, mutta vasta selkeät, ennalta määritellyt toimintamallit varmistavat, että uhri on tyytyväinen päätökseensä ottaa tapahtunut puheeksi.
Vaihe 4, uhrin eteenpäin meno ja yhteisön rakenteiden korjaaminen. Yksilötasolla metoo on mahdollistanut monille ahdistelun ja epäasiallisen kohtelun uhreille eteenpäin siirtymisen. Rakenteiden korjaaminen riippuu paljon yhteisön kyvystä katsoa peiliin.
Pohjimmiltaan metoo-liikkeessä on kyse hätähuudosta sairastuneen, häirintää sietävän toimintakulttuurin lopettamiseksi.
Metoo-aalto on nostanut pintaan uhrien äänen auttaen heitä paranemaan ja jättämään vanhan taakse. Aalto ei ole laantunut. Sen periksiantamattomat kuohut möyhivät nyt yhteisöjä, työpaikkoja ja organisaatioita antaen mahdollisuuden yhtälailla syvään paranemisen prosessiin.
Metoo on sysännyt liikkeelle jo paljon hyvää muutosta yhteisöissä. Vuoden 2018 alussa, pian metoo-aallon noustua, Elokuvatuottajien kokoama työryhmä teki ohjeistuksen, jonka tarkoituksena on toimia käytännön työkaluna seksuaalisen häirinnän ehkäisyssä elokuva- ja tv-alalla. Ohjeistuksen löydät esim. Lehtisetin numerosta 1/2018 tai Temen sivulta. Myös Suomen elokuvasäätiö on ryhtynyt vaadittuihin toimiin ja on tekemässä tasa-arvopolitiikkansa näkyväksi. Viisivuotissuunnitelmassaan SES on ensi kertaa historiassaan huomioinut monimuotoisuuden ja tasavertaisuuden näkökulman elokuva- ja tv-alalla. Lisäksi SES julkaisi vuoden 2019 alussa erillisen toimenpideohjelman sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi.
Myös monet yksittäiset tuotantoyhtiöt ovat ottaneet metoon vakavasti ja huomioineet näkökulman toimissaan. Suomessa elokuva-alan toimijoilla on ollut vuoden 2019 maaliskuusta alkaen mahdollisuus esimerkiksi liittyä osaksi Women In Film and Television Internationalin julkistamaa 10%for 50/50 -aloitetta. Mukana olevat yritykset ja yhteisöt tarjoavat sukupuolijakaumaltaan tasa-arvoisille hankkeille 10% alennuksen palveluistaan. Suomessa tähän edelläkävijöiden joukkoon kuuluvat jo ainakin Angel Films, Chimney-tuotantoyhtiö ja Post Control -jälkituotantoyhtiö.
Metoon ansiosta yksilöillä ja yhteisöillä on nyt paljon enemmän työkaluja puhua epäasiallisesta kohtelusta ja häirinnästä. Siitä, mikä on jatkunut hyssytellen ja hiljentäen, uhreja syyllistäen vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Tarvitsemme silti myös järkkymättömiä rakenteita, joihin nojata, kun ahdistelutilanne tapahtuu. Julistukset, ohjeistukset ja politiikat eivät voi jäädä nettisivuille pitämään yllä kiiltävää kuorta vaan niiden on imeydyttävä orgaaniseksi osaksi yhteisöjä pyörittävien ihmisten tapaan hahmottaa maailma. Tämä tapahtuu ajan kanssa, nöyrällä asenteella. Aalto on huuhtonut rantaan peilin ja on meidän valinta, katsommeko siihen vai emme.