Suomen Oscar-ehdokas on jälleen valittu ja tänä vuonna ilahduttavasti hieman suuremman media- ja yleisöhuomion valokeilassa kuin aikaisemmin. Palkinnot ja kilpailuthan ovat olemassa ainakin osittain juuri markkinointia ja yleisön kiinnostuksen herättämistä varten?
Minulla oli ilo ja kunnia olla mukana tämän vuoden raadissa, joka valitsi Suomen edustajaksi elokuvan Armomurhaaja.
Oscar-palkinnon organisoi Academy of Motion Picture Arts and Sciences (AMPAS), joka pyytää vuosittain elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Yhteensä tähän sarjaan osallistuu elokuva noin 90 maasta, joista viisi valitaan loppukilpailuun. Suomalainen elokuva on osallistunut kisaan 32 kertaa ja yhden kerran kotimainen elokuva on valittu viiden kärkeen.
Oscar-kisaan osallistuvat vain ne elokuvat, jotka tuotantoyhtiö sinne ilmoittaa. Suomen Filmikamarin johdolla muodostetun valintaraadin jäsenet koostuvat alan ammattilaisista. Tänä vuonna raadissa olivat elokuvaohjaaja Hanna Bergholm, kansainvälisten asioiden päällikkö Jaana Puskala Suomen Elokuvasäätiöstä, näyttelijä Lauri Tanskanen, tuottaja Riina Hyytiä, käsikirjoittaja Tarja Kylmä ja tuottaja Teea Hyytiä, sekä allekirjoittanut, lavastaja Marjaana Rantama. Raadin sihteerinä toimi Susanna Shepherd ja puheenjohtajana Tero Koistinen Suomen Filmikamari ry:stä.
Raatilaisten urakka on kohtalaisen aikaa vievä. Katsoimme tänä vuonna 16 pitkää elokuvaa joista yksi dokumentti ja muut fiktioita. Saimme elokuvat vimeolinkkeinä, joten jokainen katsoi elokuvat omaan tahtiinsa loppukesän aikana. Raati kokoontuu ja tapaa toisensa vain valintakokouksessa ja päätös valinnasta tehdään keskustellen, eri näkökulmia punniten ja tarvittaessa äänestämällä. Mahdollisuutta toiseen tapaamiseen ei ole, vaan raati toimii samalla periaatteella kuin paavin valinta; kotiin pääsee vasta, kun valinta on tehty.
Lisäkierroksia kisaan toi tietysti huikeat katsojaluvut ja mediahuomiota hyvässä ja pahassa saanut Tuntematon sotilas. Julkisuudesta bongasin eri tahojen suoraa lobbausta elokuvan ehdokkuuden puolesta. Filmikamarin mukaan tällainen lobbaus on Suomen Oscarien yhteydessä poikkeuksellista. Raadin jäsenet ovat salaisia valintaan asti, joten raatilaisten henkilökohtainen lobbaaminen ei ole mahdollista.
*
Raadin jäsenyys on mahdollisuus päästä luomaan yleiskuva suomalaisen elokuvan päivänkohtaisesta tilanteesta. Monet pitkistä elokuvistahan vain käyvät teatterilevityksessä, joten niiden näkeminen on jo käytännössä suhteellisen haastavaa. Katsoin elokuvat melko lyhyen ajan sisällä. Ajattelin, että näin teokset pysyisivät paremmin mielessä ja jonkinlaisen synteesin luominen omasta katsomiskokemuksesta olisi helppoa. Yritin siis ikään kuin nähdä ’metsän puilta’. Katsoin elokuvia satunnaisessa järjestyksessä, sen mukaan millä tuulella itse olin. Katsomiseen liittyi siis omia ennakkoasenteitani ja -odotuksia – puolesta ja vastaan.
Päällimmäinen yleisvaikutelmani oli positiivinen havainto ’muodollisesta pätevyydestä’. Kamera liikkuu, valot, äänet, musat on, kodit näyttävät kivoilta ja hahmoilla on elokuvalliset karaktäärit. Ottaen huomioon ensi-iltojen määrän suhteessa tukirahoihin ei voi kuin todeta, että kyllä Suomessa osataan tehdä hyvännäköistä elokuvaa ja vielä halvalla. Mutta aika pian positiivinen havainto alkoi mietityttää. Valitettavan harva elokuva tuntui edes pyrkivän pidemmälle kuin yllätyksettömään tasalaatuisuuteen. Metsävertaukseen palatakseni; kokonaisvaikutelman herättämä vaikutelma oli lähempänä talousmetsän teknistä rationaalisuutta, kuin vanhan aarniometsän elämää pursuilevaa taianomaisuutta.
Olen usein kuullut työryhmissä ilmauksen junan edessä juoksemisesta. Tuotanto on selviytymistä, jossa prosessi on stressintäyteinen matka ja hengissä maaliin selviäminen on jo voitto. Saatiin kuvattua. Tästä on päästy askel eteenpäin; saatiin ihan ok kuvattua. Tai saatiin paikoitellen jopa oikein hyvin kuvattua. Silti tuntuu, että siellä se ’juna’ edelleen jyskyttää ja on tulossa kohti. Pelko siitä, ettei onnistukaan. Pelko, joka lamaannuttaa hengityksen, jumiuttaa ajattelun ja pakottaa pelaamaan varman päälle.
Mistä tasapäistävä ilmapiiri suomalaiseen elokuvaan tulee ja miten sitä ylläpidetään? Ja ennen muuta, miten siitä vapaudutaan? En voi olla ajattelematta työprosessia, metoota, autoritääristä johtamista ja hierarkkista organisaatiota, jonka tiukkaa kontrollia usein selitellään sodan ja armeijan metaforilla. Enkä voi olla ajattelematta rahoittajien harvainvaltaa ja ikuisuuden kestäviä käsikirjoituksen kehittämiskierroksia, joiden päätteeksi tarina on ’kuoliaaksikirjoitettu’, kuten eräs ohjaaja-käsikirjoittaja asian ilmaisi. Tai tuotantopolitiikkaa, joka johdonmukaisesti torppaa teoksen suunnittelun muilta kuin tuottaja – ohjaaja – käsikirjoittaja ’triangelilta’. Edelleen meillä elää vahvana käsitys järjen ja tunteet, sanan ja kuvan, kuuntelun ja katselun, sisällön ja muodon, katsojan ja tekijän välisistä erillisyyksistä ja arvojärjestyksistä. Tiukan lineaarisesti etenevä, melkein mekaaninen työ- ja tuotantoprosessi nähdään kuin itse elokuvan olemuksesta kumpuava.
Mistä tasapäistävä ilmapiiri suomalaiseen elokuvaan tulee ja miten sitä ylläpidetään? Ja ennen muuta, miten siitä vapaudutaan?
Ajattelen, että kotimainen elokuva tarvitsee lisää herkkyyttä, luovuutta ja kriittistä ajattelua. Tietoisuutta ja rohkeutta nähdä ja kuulla maailmaa sellaisena kuin se on. Hämmästyä ja kysyä; onko se todella tällainen? Miten se voi olla tällainen? Miten se voisi olla toisin? Peräänkuuluttamani herkkyys, luovuus ja kuuntelu eivät kuitenkaan viihdy kiireessä ja stressaavassa pelon ilmapiirissä. Ihminen tarvitsee aikaa, rauhaa ja turvallista tilaa, jossa pysähtyä. Silloin myös itse tekemisen prosessia voidaan arvioida uusin silmin ja ymmärtää, että elokuva voidaan tehdä myös syklisesti, dialogisesti, demokratian ja rauhan arvomaailmoihin tai metaforiin tukeutuen.
*
Oman suosikin valinta ei ollut yhtä helppoa kuin edellisenä vuonna. Tuolloin suosikkini olivat latvialais-suomalais-tsekkiläisen yhteistuotanto Melanijan tie ja Ikitie. Molemmat käsittelivät totalitarismia yksilön näkökulmasta Stalinin Neuvostoliitossa, Ne nousivat kokonaisuudesta humanismillaan ja rohkeudellaan ottaa voimakkaasti kantaa demokratian puolesta. Tänä vuonna tilanne oli toinen. Mukana oli paljon hyviä asioita, luovaa leikkausta, hienoa tilojen käyttöä, nokkelia ideoita, mutta yllätyksiä oli harvassa. Pikemminkin päinvastoin, elokuvia vaivasi omaäänisyyden puute, polttava syy olla olemassa. Tekijän pakottava tarve kertoa oma näkemyksensä.
Armomurhaaja oli katsomislistani loppupäässä. Tunnustan, että minulla oli ennakkoasenne. Mielessäni oli Teemu Nikin edellinen pitkä, josta minulle jäi muistikuva hieman päälleliimatusta pursuilusta ja ylilyövyydestä. Tämä elokuva lähti liikkeelle hallitusti. Tematiikka kiinnosti. Valta, oikeutukset, vastuu toisen kärsimyksestä. Siinä on hallittua vimmaisuutta, joka koskettaa minua. Henkilöt eivät ole helposti samaistuttavia, vaan ristiriitaisia ja melkein luotaantyöntäviä. Elokuva rikkoo konventioita. Jossain vaiheessa teemojen lanka ehkä purkautui liikaakin ja hukkasin fokusta, mutta tätä elokuvaa jäin ihmettelemään. Siinä on tuoreutta ja rosoa, joka hämmentää, tuntuu ja häiritsee.
Oscar-raati perusteli tiedotteessa valintaansa luonnehtimalla Armomurhaajaa elokuvaksi, jolla on voimakas oma ääni. Elokuvassa on omaperäinen tarina ja elokuvan havaintojen tarkkuus mahdollistaa monta tulkintaa.
*
Tehtyä valintaa uutisoitiin suhteellisen näkyvästi. Filmikamari ry:n Susanne Shepherdin mukaan enemmän kuin yleensä. ”Useina vuosina Oscar-edustuselokuvan valinta on kuitattu muutamalla rivillä,” toteaa Shepherd. Epäilemättä tämä johtuu aika pitkälti Tuntemattomasta. Hän kertoo myös, että sosiaalisessa mediassa on tsempattu tekijöitä ja oltu aidosti iloisia valinnasta. Toisaalta kommenteissa epäiltiin myös raadin valinnallaan halunneen näpäyttää Aku Louhimiestä, tai ottaa kantaa Metoohon. ”Kyllä raadin pitäisi osata painaa omat antipatiansa sivuun ja ajatella asiaa vähän laajemmalla perspektiivillä,” päätti eräs kirjoittaja Iltalehdessä oman kommenttinsa.
Tämän tyyppisiin valintoihin suhtaudutaan helposti hieman musta-valkoisesti tai niissä nähdään suurempaa tarkoitushakuisuutta, yhtenäisyyttä tai salaliittoja, kuin mitä todellisuus on. Valinnat tapahtuvat lopulta (aina) enemmän tai vähemmän olosuhteiden sääteleminä ja jossain määrin hämärästi. Keskenään tuntemattomat ihmiset kokoontuvat keskustelemaan subjektiivisista katsomiskokemuksistaan, jotka aina nivoutuvat heidän omaan osaamiseensa ja kokemusmaailmoihinsa. Raati onkin parhaimmillaan moniääninen ja monimielinen ja sellaiseksi se myös jää.
Enkä nyt tarkoita tällä, etteikö raadin jäsenillä olisi kompetenssia arvioida elokuvia. Tai että voittanut elokuva ei olisi hyvä. Päinvastoin. Keskustelu oli demokraattista, kunnioittavaa, älykästä ja analyyttistä, sain paljon uusia näkökulmia kyseisiin elokuviin. Jos elokuvien yleisilme olisi ollut enemmän aarnio- kuin talousmetsää, olisi toisen tyyppinen elokuva ehkä noussut otannasta. Tässä tilanteessa olen iloinen valinnasta, sillä näen sen kannanottona rosoisemman elokuvan puolesta, kannustuksena rohkeuteen ja heittäytymiseen. Maailma tarvitsee moniäänisyyttä.
Marjaana Rantama on elokuvalavastaja, Lehtisetin päätoimittaja ja Aalto-yliopiston tohtorikoulutettava
Kuva: Matti Onnismaa Armomurhaajan pääroolissa. Kuva: It’s Alive Films