Elokuvantekijät eivät ota murteita tarpeeksi vakavasti.
Mikä pettymys.
Kävelin Kätilö-elokuvan pressinäytöksestä surkeana. Sen piti olla vaikuttava Lappi-leffa. Katja Ketun kiitelty sota-aiheinen romaani sijoittuu pohjoiseen, ja tarina kerrotaan vahvalla paikallisella murteella. Ohjaajan hommia hoiti Hollywood-kelpoinen Antti J. Jokinen, päätähdiksi oli napattu näyttelijöiden ykköskaartiin kuuluvat Krista Kosonen ja Lauri Tilkanen. Kattaus: kunnossa.
Elokuvaa varten kirjan murretta oli toki laimennettu huomattavasti. Tekijätiimi oli kenties arvellut, että muuten helsinkiläiset eivät pysy kärryillä. Ei se mitään – yksinkertaistaminen on sallittua.
Pieleen meni, kun lappilaisiksi tarkoitetut päähenkilöt toistuvasti puhuivat itäsuomalaisittain: ”miun”, ”miulle”, ”miusta”. (Lapissa sanotaan ”minun”, ”minulle” ja ”minusta”.)
Tällaiset mokat ovat tavallisia baaripöydässä, kun joku yrittää vitsikkäästi tekeytyä lappilaiseksi. Ison budjetin elokuvatuotannossa murteiden sotkeutuminen tuntui käsittämättömältä kömmähdykseltä. Minun lappilaislähtöisissä silmissäni Kätilö menetti uskottavuutensa samalla tavalla kuin keskiajalle sijoittuva filmi, jonka miljöössä vilahtaa 2000-luvun auto.
Näytöksen jälkeisessä haastattelussa Jokinen ja Kosonen kertoivat, että murreasiat oli harjoiteltu tarkasti kouluttajan kanssa. Etukäteen.
Itse kuvauksissa kukaan ei valvonut replikointia.
Onnistuneet, epäonnistuneet ja pilkalliset
Suomalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa vallitsee huvittava ristiriita: murteet kiinnostavat, mutta niitä ei arvosteta. Murteilla pyritään tekemään hahmoista ”aidompia”, mutta niihin ei useinkaan haluta panostaa niin paljon, että lopputulos kuulostaisi autenttiselta.
Kyselen kavereiltani, millaisia muistikuvia heillä on murteiden käytöstä elokuvissa ja televisiossa. Vastauksia tulee paljon. Ne voi jakaa kolmeen kategoriaan.
1. Onnistuneet teokset. Hevi reissu (”tavoitetaan taivalkoskelainen oulua ja kainuuta yhdistelevä koillismaalaismurre”), Kielletty hedelmä (”ei ärsyttänyt yhtään”), Tankki täyteen (”aivan täydellinen”), Reinikainen (”päähenkilö puhuu erittäin vakuuttavaa luoteis- tai pohjoishämäläistä murretta”), Tuntematon sotilas (”Rokkaa esittänyt Eero Aho kuulosti hyvin uskottavan karjalaiselta”), Napapiirin sankarit -trilogia (”ei sillä paikallisia huijattu, mutta etelän veteliin upposi varmaan täysillä”), Miss Farkku-Suomi (”oivaa oulua”).
2. Epäonnistuneet teokset. Putouksen Kikka Vaara -hahmo (”oululainen, joka sanoo myö ja työ”), Napapiirin sankarit 3 (”erityisen ikävänä jäi mieleen, että Taneli Mäkelän hahmo sanoo ’tulhee'”), Tuntematon sotilas (”Lahtista esittävä Joonas Saartamo kuulosti tosi häiritsevästi eteläpohjalaista murretta puhuvalta stadilaiselta”), Sorjonen (”Lappeenrannan murre kuulostaa teennäiseltä”).
3. Stereotyyppiset, pilkalliset hahmot.
Kolmannen kategorian ongelma ei ole epäuskottavuus vaan ennakkoluulojen vahvistaminen. Dubatut animaatiot ovat murrestereotypioiden runsaudensarvi.
Käytäntö on ollut tylsistyttävän pitkään sama: päähenkilöt puhuvat pääkaupunkiseutulaista mä ja sä -puhekieltä, hassut sidekick-hahmot murretta.
90-luvulla kasvaneet muistavat Leijonakuninkaan hömelön mutta sympaattisen villisian ja Prätkähiiret-tv-sarjan haisevat, tyhmät avaruusoliot. Pumba sekä Käry ja Katku Löyhkälä puhuivat selvää Tampereen murretta.
2000-luvun tamperelaisesimerkki on Autot-elokuvan Martti, hyväntahtoinen tollo. Karhuveljeni Koda -elokuvassa taas nähdään toivottoman hölmöt hirvet, jotka jutustelevat turuksi.
”Tampereen ja Turun murre sopivat vain koomisiin kevennyksiin”, ystäväni tiivistää.
Myös savolaisuus käy vitsiksi, kuten Tonttu Toljanterin Viänänen osoittaa. Helsinkiläisyys taas – eipä juuri. Sehän on normi.
Helsingistä eli Suomesta
Eteläsuomalainen puhekieli näyttäytyy monille – jopa alan ammattilaisille – perusasetuksena, jonka rikkominen häiritsee katselukokemusta.
”Roolihahmojen käyttämä vahva pohjoisen murre vie pääosan, sillä puheesta ei tahdo saada selvää”, valitti MTV:n toimittaja Visa Högmänder Kätilö-kritiikissään.
”Elokuvassa puhutaan paljon englantia – ja valitettavasti myös paksua Oulun murretta. Miksi murre napsahtaa päälle aina, kun elokuva tapahtuu Kehä kolmosen ulkopuolella?” harmitteli Keskisuomalaisen kriitikko Kaisa Hiltunen Kääntöpiste-elokuva-arviossaan.
Mutta mä ja sä -murre ei ole yleiskieltä. Silläkin on sidos alueeseen: Helsinkiin ja Etelä-Suomeen. Me maakuntien ihmiset ymmärrämme sitä, koska olemme kuulleet sitä niin paljon – esimerkiksi elokuvissa ja tv-sarjoissa.
Napikset nappiin
Jos Kätilö tuottikin pettymyksen, Napapiirin sankareita on saanut katsoa tyytyväisenä. Niissä murteen kunnioittamiseen aistii. Länsi-Lappiin sijoittuvan trilogian ensimmäinen osa palkittiin suomen kielen opiskelijoiden Vuoden Murre -tunnustuksella.
Ja kyllä murretta treenattiinkin, kertoo näyttelijä Timo Lavikainen. Hän esittää Napiksissa Tapio Räihästä, yhtä päähenkilöistä.
Ensimmäistä osaa varten murretta harjoiteltiin monta viikkoa. Lappilainen näyttelijä seurasi treenejä ja korjasi, jos repliikit menivät pieleen.
”Kaikissa kuvauksissa oli myös tarkkailijana joku, joka puhui paikallista murretta äidinkielenään”, Lavikainen kertoo.
Hän sai omasta roolistaan varsin myönteistä palautetta.
”Minulle tultiin pohjoisessakin sanomaan, että sinun täytyy olla vähintään Rovaniemeltä kotoisin.”
Mutta ei: Lavikainen on Pohjois-Karjalasta.
”Minkä vain murteen pystyy opettelemaan. Jos on harjoiteltu paljon, tulee hyvää jälkeä”, hän toteaa.
Lavikainen on pahoillaan siitä, että elokuvatuotantoja tavataan supistaa kaikkein tärkeimmästä: esivalmistelusta. Hän on kuullut tuotannoista, joihin on jouduttu tekemään jälkiäänityksiä, koska murre on mennyt kuvauksissa niin pahasti pieleen.
Lavikaiselle hahmon kielen opettelu on kunnia-asia.
”Ettei tarvitse hävetä. On jotenkin niin noloa, jos puhutaan vähän sinnepäin.”
Niinpä.
Noora Vaarala on Helsingin Töölössä asuva kittiläläis-oululainen kulttuuritoimittaja ja entinen suomen kielen opiskelija.
Jutun pääkuva: Kätilö. Kuva: Solar Films