Ohjasin muutamia vuosia sitten Tasa-arvovaltuutetun toimistolle yläkoululaisille suunnatun seksuaalista häirintää käsittelevän videon. Kun kävimme läpi mahdollisia käsikirjoitusideoita, tulin huokaisseeksi, että onneksi itselläni ei vielä tuossa iässä ollut kokemuksia ahdistelusta.
Ja paskanmarjat.
Mieleeni alkoi nousta muistoja. Muistin kuudennen luokan kihertelevät pojat, jotka työnsivät kätensä housunkauluksesta pikkuhousujen sisään tarkastaakseen ”onko menkat”. Muistin koulumatkalla kohdalle lähes päivittäin pysähtelevät autot, joista tiedusteltiin hintaa. Muistin rinnakkaisluokan suositut pojat, jotka vanhojentanssien etkoilla pakottivat vessaan, sammuttivat valot ja kopeloivat säkkipimeässä mekon alta.
Minulle ei tuolloin tullut mieleenkään kertoa näistä kenellekään aikuiselle, ei kotona, ei koulussa. Niin arkipäiväistä se oli. Ihan normaalia. Jotain mikä vain elimellisesti kuului tyttönä olemiseen ja oli kestettävä. Tiesin myös päässeeni ”helpolla”. Olihan monille tapahtunut paljon pahempaakin.
Kun Helsingin sanomat kirjoitti Suomessa elokuva-alalla tapahtuneista ahdistelutapauksista, ensireaktioni oli jälleen torjunta: tämä ei onneksi koske minua.
Ja paskanmarjat.
Ihmismieli on armollinen, se hautaa jonnekin syvälle ne kipeät tai vaikka vain nolotkin asiat. Joskus tarvitaan kuitenkin vain pieni tönäisy ja siinä ne ovat taas.
Muistojen jälleen tulviessa mieleeni, halusin aluksi vähintäänkin kuohita kaikki kohdalleni osuneet elokuva-alan ”runkkariukot”. Niin, sinut. Ja sinut. Ja vielä sinutkin. Yritin fanaattisesti selvittää netin keskustelupalstoilta, keistä Hesarin jutuissa oli kyse. Pian minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että lynkkauslistojen sijaan katse pitää suunnata nyt tulevaan. Rikoksiin syyllistyneet ahdistelijat tulee toki saattaa vastuuseen teoistaan, mutta oikeusvaltion – ei netissä käytävien torikäräjien – periaatteiden mukaisesti.
Miten häirintää ja ahdistelua sitten voisi vähentää tulevaisuudessa?
Tasa-arvovaltuutetun Ei meidän koulussa -kampanjaan osallistuneiden koulujen esimerkkiä seuraten myös elokuva- ja media-alan toimijoiden tulisi julkisesti sitoutua häirinnän ja ahdistelun vastaiseen työhön. Pelkkä julkinen ilmoitus ei tietenkään vielä riitä, tarvitaan myös konkreettisia tekoja. Tätä kirjoittaessani Elokuvatuottajat ry on jo ilmoittanut valmistelevansa yhteistyössä alan toimijoiden kanssa ohjeistusta seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi. On tehtävä kaikki mahdollinen, että häirinnän ja ahdistelun kokijoiksi ja todistajiksi joutuvien kynnys puuttua siihen madaltuu. Häirintään ja ahdisteluun puuttumisen kun – ei häirinnän ja ahdistelun itsensä – tulisi olla meille kaikille arkipäiväistä ja ihan normaalia.
Reetta Aalto on helsinkiläinen elokuvantekijä, joka ohjaa ja toisinaan myös käsikirjoittaa sekä fiktiivisiä, että dokumentaarisia elokuvia.