Käsi pystyyn kaikki ne, jotka ovat miettineet kokonaan uuden koulutuksen hankkimista. Kolme kaksoistutkinnon tehnyttä elokuvan ja television ammattilaista kertovat, miksi tuumasta kannattaa ryhtyä toimeen. Vaikka et vaihtaisikaan alaa, koulutuksesta on aina hyötyä.
”Kaikkia hyödyttäisi nähdä asiat monelta kantilta”
Ohjaaja, tuottaja ja näyttelijä Kaisa El Ramly valmistui Prahan teatterikoulu DAMU:sta vuonna 2001. Valmistumisen jälkeen nuori näyttelijä palasi Suomeen ja sai juontajan ja toimittajan pestin vasta perustetun SubTV:n Tuubi-ohjelmassa. Olo teatterialalla oli kuitenkin ulkopuolinen.
– Koska en ollut käynyt teatterikoulua Suomessa, minulla ei ollut suhteita täkäläisiin teatterintekijöihin.
El Ramly lähetti työnhakukirjeen ”jokaiseen Suomen teatteriin”. Vaasan kaupunginteatterista tuli kutsu käymään, ja sitä myötä kahden vuoden kiinnitys. Sen jälkeen El Ramly oli viisi vuotta kiinnityksellä Turun kaupunginteatterissa.
Kiinnityksellä työskentely oli rankkaa, etenkin kun kohdalle tuli myös rooleja, joita ei olisi halunnut tehdä. El Ramly huomasi uusia produktioita harjoitellessaan, että oli alkanut ajatella omia roolejaan laajemmin kuin vain näyttelijän näkökulmasta. Pikkuhiljaa ajatus vahvistui: hän ei halunnut tehdä vain niitä töitä, mitä käskettiin – hän halusi tehdä omia päätöksiä.
Ensimmäinen oma päätös oli irtisanoutuminen. Seuraava paluu Helsinkiin, ja kolmas oman teatteriryhmän perustaminen.
Hartiavoimin toimineen Teatteri K09:n tavoite oli tehdä klassikkotekstejä tämän ajan kautta katsottuna.
– Teimme aivan valtavasti töitä esitysten eteen. Mutta yleisöä ei tullut, koska resurssimme eivät riittäneet enää projektien markkinointiin ja näkyväksi saamiseen. Ilmaisuni alkoi mennä minimalistisempaan suuntaan, ja teatteri taidemuotona tuntui väärältä. Tarvitsin uuden väylän ilmaisulleni.
Vanhempana opiskelu on helpompaa
El Ramly päätti pyrkiä Aalto-yliopistoon elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle.
– Ohjaamisesta minulla oli jo kokemusta, joten pyrin tuotantolinjalle. Halusin näköalapaikalle, josta voisin ymmärtää koko elokuvan tekemisen aivan nollasta viimeiseen pisteeseen asti.
Millaista toisen koulutuksen tekeminen oli, kun takana oli jo vuosikymmen työuraa?
– Joka hetki oli uutta ja ihanaa! Itseäni kymmenen vuotta nuorempien seura piti vireessä. Samalla huomasin, mikä valtava elämänkokemus minulla jo olikaan, ja aloin arvostaa itsessäni asioita, joita en ollut osannut arvostaa. Esimerkiksi sitä, että koska tiedän jo niin paljon, voin suhata vauhdilla eteenpäin.
– Ja taas toisaalta, koska olin vanhempi, en hävennyt kysyä tyhmiä kysymyksiä ja oppia niistä. Nuorempana olisin voinut esittää, että osaan, vaikka en osaisi.
Taiteen maisteri Kaisa El Ramlysta tuli viime vuonna, ja samana vuonna hän myös voitti Nordic Talent -pitchauskilpailun projektillaan Kohtauksia kuolevasta kaupungista, jota hän työstää parhaillaan omaksi esikoispitkäkseen.
Lokerointi on pelkuruutta
Enää El Ramly ei ole ulkopuolinen.
– Koulutuksen tärkein anti on se, että saa jalan oven väliin. Piirit on Suomessa niin pienet, että koulun kautta pääsee mukaan alan porukkaan.
Toisinaan pienissä piireissä pysytään omissa poteroissa ja ymmärretään saman alan eri ammattikuntia yllättävän huonosti.
– Huvittavia olivat koulussa jotkut tilanteet, kun vaikka tuotannon kurssilla puhuttiin näyttelijöistä outoina tai pelottavina tyyppeinä. Silloin huomasin, kuinka erilaisilla tavoilla yksi tietty asia saatetaan nähdä. Hirveästi on turhia pelkoja ja hassuja ennakkoasenteita. Se, että näen asiat kahdesta hyvin erilaisesta vinkkelistä, helpottaa
monissa neuvotteluissa.
Entä voiko kahdesta koulutuksesta tai kahdesta työnkuvasta olla haittaa? Suhtautuvatko jotkut epäluuloisesti tekijään, joka ei asetu yhteen karsinaan?
– Helpostihan täällä lokeroidaan ihmisiä, mutta se on vanhanaikaista ja pelkuruutta. Mitä enemmän ihmiset uskaltavat ajatella, että monipuolinen tieto ja taito ei ole keneltäkään pois vaan kaikille hyödyksi, sen parempi. Kaikkia hyödyttäisi nähdä asiat monelta kantilta.
”Opettajankoulutus vahvisti oman taiteen tekemisessä”
– Ari Matikainen
Kun ohjaaja, tuottaja ja opettaja Ari Matikainen 2000-luvun alussa opiskeli dokumenttielokuvan ohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa, hän elätti itsensä tekemällä opettajan sijaisuuksia pääkaupunkiseudulla. Plakkarissa oli ala-asteen opettajan tutkinto Helsingin yliopistosta, erikoisalana musiikin ja viestinnän opetus. Ensimmäisestä korkeakoulututkinnosta on kuitenkin koitunut vielä paljon suurempaakin iloa kuin keikkatyöt.
– Pelkästään opettajakoulutuksen yleissivistävä puoli on antanut valtavasti. On oikeasti tullut luettua paljon. Opettajakoulutuksessa myös opiskellaan paljon ryhmätyötä ja esiintymistä sekä saadaan puhekoulutusta. Näistä on ollut paljon hyötyä elokuva-alalla esimerkiksi projektien pitchaamisessa.
Opettajan tutkinnon kenties kaikkein tärkein anti on hieman yllättäväkin:
– Siinä koulutuksessa tuetaan vahvasti kunkin opiskelijan omaa persoonallisuutta. Tämä asenne on vahvistanut itseäni oman taiteen tekemisessä. Kuten El Ramlysta, myös Matikaisesta opiskeleminen hieman vanhempana oli helpompaa.
– Kun oli jo yksi tutkinto pohjalla ja nuoruuden kasvukivut käytynä, saatoin oikeasti fokusoida opintoihin.
Monien mielestä uuden koulutuksen hankkiminen kesken työuran tuntuu aikataulullisesti liian vaikealta. Matikaisen mielestä on nimen omaan hyödyllistä tehdä kokonainen tutkinto muussa kuin kaikkein perinteisimmässä aikataulussa.
– Paineensietokyky kehittyy, kun suoriutuu pitkäjänteisestä projektista. Siinä oppii tällä alalla tärkeän taidon: on asetettava päämääriä ja mentävä niitä kohti sinnikkäästi.
”Psykoterapian avulla aloin ymmärtää näyttelemistä”
– Kari Ketonen
Kun näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja psykoterapeutti Kari Ketonen 90-luvulla opiskeli Teatterikorkeakoulussa, alkoi suhde näyttelemiseen kriisiytyä jo kursseilla.
– Minulla oli vahva urheilutausta judosta, joka on lajina sellainen, että on pidettävä koko ajan yllä pyrkimystä, tai tuomari antaa varoituksen. Sama pyrkiminen jatkui näyttelemisen puolella, mutta ajauduin kriisiin siitä, mihin tässä edes pitäisi pyrkiä. Olin valmis ponnistelemaan, mutta mitä kohti? Olin jo ihan lopussa, kunnes tutustuin hahmoterapiaan. Siinä ei-yrittämisen metodi tuotti sellaista, mistä pidin.
Ketonen alkoi ahmia lisää tietoa hahmoterapiasta. Löytyi muitakin kiinnostavia teorioita, kuten psykiatri Wilhelm Reichin kehittämä luonneanalyyttinen kehopsykoterapia. Monet käsitteet ja opit olivat suoraan siirrettävissä näyttelijäntyöhön, ja Ketonen päätti opiskella pidemmälle. Psykoterapian opinnot alkoivat Gestalt Oy:n järjestämässä koulutuksessa 2003, ja neljä vuotta myöhemmin Ketonen valmistui psykoterapeutiksi.
– Terapiakontekstista opitun avulla aloin jossain 30:n ja 40:n ikävuoden välissä tuntea, että olen ymmärtänyt mistä näyttelemisessä on kyse itselleni. Tässä ammatissa keskeistäon, että voi itse viedä omaa näyttelemistään eteenpäin. Itsellä on oltava kartta, johon voi sijoittaa omaa kokemusta ja arvioida, mihin suuntaan seuraavaksi pitäisi mennä.
Nykyään Ketonen ammentaa sekä näyttelijän että psykoterapeutin osaamisesta vetäessään yrityksille kursseja karismasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Varsinaista terapeutin työtä hän ei ole ehtinyt tekemään, vaikka ajattelikin opiskeluaikana, että voisi hyvin ryhtyä psykoterapeutiksi.
– Terapeutin työtä pitäisi tehdä viikosta ainakin kaksi päivää, eikä kolme päivää riittäisi sekä käsikirjoittamiseen, ohjaamiseen että viihdeukkona heilumiseen. Mutta ehkä vielä tulevaisuudessa hankin silmälasit, irtoparran ja villakangaspuvuntakin ja avaan vastaanoton.
Kuva: Alli Haapasalo