Ohjaaja katsoo näyttelijäntyötä monitorin kautta.

Pietarin Teatteritaideakatemia – näkökulma rohkeudesta ja roolituksista

Valmistuin näyttelijäksi Pietarin Valtiollisesta Teatteritaideakatemiasta noin kymmenen vuotta sitten ja palasin Suomeen. Kun taustani selvisi kohtaamilleni ihmisille, kuulin ihmettelyä. Olipas se rohkeaa! En oikein ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Miten niin rohkeaa? Minulle koulun aloittaminen oli itsestäänselvyys. Olin sydämestäni halunnut näyttelijäksi koko ikäni.

Pääkuvassa Eeva Putro ja ohjaaja Jens Dahl Tanska vuonna 2020, elokuvan Breeder kuvauksissa. Kuva: Mads Eneqvist

Rohkeutta alettiin tarvita toden teolla vasta palattuani Suomeen.

Elokuva- ja teatterikenttä tuntui linnakkeelta, jonka sisällä oli onnekkaita ihmisiä. Oikeista kouluista valmistuneita valittuja, sekä muutamia arvovaltaisia päättäviä tahoja, joiden suosioon pääseminen oli välttämätön, mutta lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä. Vasta nyt minua pelotti – ja kovaa.

Seurustelin tuolloin keikkamuusikon kanssa, joka sanoi suoraan, että näyttelijät sopivat rooleista baareissa yöllä, kostean illan päätteeksi Manalan edessä. Tai sitten työt tulevat kontaktien ja sukulaisten kautta. Tämä tuntui epätoivoiselta yhtälöltä, sillä en pitänyt baareissa roikkumisesta, enkä juurikaan juonut. En tuntenut alalta ketään.

En silti nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää. Olin jo päättänyt muuttaa Venäjälle opiskellakseni näyttelijäksi. Miksi lannistuisin nyt, tuon neljän vuoden kiirastulen jälkeen?

Mietin pääni puhki mitä vaihtoehtoja minulla olisi. Pelkäsin soitella ihmisille, hakea töitä ja kuulla loputtomia vältteleviä tai negatiivisia vastauksia. Pelkäsin vierastavia katseita, joita kohtasin. Kuka tuo kummajainen on? Mitä hän yrittää?

Mutta ajattelin, että en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos en yrittäisi. Kaikin keinoin.

Koin suunnatonta häpeää joutuessani markkinoimaan itseäni. Tajusin kyllä heti, ettei työtä toivova näyttelijä ollut mikään haluttu seuralainen. He, joita ympäröi menestyksen aura, olivat. Pelkäsin joka kerta soittaessani työnhakuun liittyvää puhelua tai laittaessani sähköpostia, että vastaanottaja tuskastuisi. Silti soitin. Äänen värinää peitellen ja reteää esittäen selitin asiaani. Se oli rohkeaa.

Peloissaan ihminen on kaikkea muuta kuin rento ja hauska. Ei sellainen, joka haluttaisiin mukaan remmiin. Yritin edes esittää sellaista, mutta jokainen tietää miten helppoa on vain olla oma itsensä ja rento – käskystä.

Eeva Putro, behind the scenes, Breeder. Kuva: Mads Eneqvist

On ollut huojentavaa myöhemmin ymmärtää, että en ollutkaan yksin. Jokainen ohjaaja, tuottaja, kuvaaja ja äänisuunnittelija kokee joskus epävarmuutta. Kaikki kuvittelevat muiden olevan kaikkivoipia. Paitsi ehkä ne jotkut harvat, jollaiseksi en koskaan tule.

Näiden yli kymmenen vuoden jälkeen olen kuitenkin iloinen, että jaksoin olla rohkea. Nostin pääni jokaisen epäonnistumisen jälkeen ja jopa silloin, kun olin kuullut jonkun haukkuneen minua myyväksi tai naureskelleen yrittämiselleni. Yritin uudestaan. Sillä silloin tällöin se tuotti tulosta! Sain töitä. Työ tuotti uutta työtä. Tapasin ihmisiä, jotka pitivät minusta, ja siitä mitä tein. Sain sivussa pitkäaikaisia ystäviä, jotka ovat elämässäni yhä edelleen.

Tästä kaikesta olen kiitollinen. Olen kiitollinen itselleni rohkeudesta, sekä siitä, että kaikki eivät katsoneet sitä nurjasti.

Tätä kirjoittaessani ajattelin ensin, että kyse oli poikkeuksellisen myötätuntoisista ihmisistä. Heistä jotka antoivat mahdollisuuden rääpäleelle, jolle muut eivät olleet vielä antaneet. Mutta ehkä siinäkin oli kyse rohkeudesta. Rohkeudesta ajatella toisin, rohkeudesta nähdä muukalaisessa uhkan sijasta mahdollisuus.


Mutta ehkä siinäkin oli kyse rohkeudesta. Rohkeudesta ajatella toisin, rohkeudesta nähdä muukalaisessa uhkan sijasta mahdollisuus.

Eeva Putro

On rohkeaa ottaa tosissaan ihminen, joka tulee hattu kourassa ja vapisten, ehkä koulutuksensa ulkomailta saaneena, kysymään töitä. Olla menemättä mukaan alitajuiseen epäilykseen: Häntähän ei ole käytetty missään, ehkä hänessä on jotain vikaa?

Sillä hänessä ei ole mitään muuta vikaa kuin että kukaan muu ei ole vielä ollut tarpeeksi rohkea antaakseen hänelle mahdollisuutta.

Puhun tästä, sillä toivoisin että meillä annettaisiin hanakammin mahdollisuuksia uusille kasvoille ja heille, joita on nähty toistaiseksi vain sivuosissa tai ei ollenkaan. Että tuotannot eivät leimaisi näyttelijöitä ja tukeutuisi aina “hyviksi todettuihin”, “eturivin” tekijöihin, kun keskustellaan päärooleista.

Olen huomannut, että vähän joka ammattikuntaa piinaa sama arkuus. Vastavalmistuneeseen ohjaajaan suhtaudutaan vähätellen, mahdollisuuksia on vaikea saada, ellei näyttöä ole. Tämä on luonnollista, mutta tuottaa myös tasapaksua sisältöä. Etabloituneet ihmiset tekevät elokuvan ja sarjan toisensa perään samoilla casteilla, samoilla naamoilla.

Kun tällä hetkellä olen asiakkaana muutamassa kansainvälisessä agentuurissa, olen huomannut, että maailmalla henki on toinen. Buukkasin roolin tanskalaisesta tuotannosta self-tapella ja kuulin jälkikäteen, että heidän oli yksinkertaisesti pakko ottaa minut, vaikka toivoivat löytävänsä henkilön Tanskasta. Silloin tunsin, että vihdoinkin minua ei katsota karvoihin. Lopultakin ainut mikä merkitsee, on se mikä olen ja mitä osaan. Ulkopuolisuuden leima, josta luulin kärsiväni koko loppuelämäni, ei maailmalla päde. Silti haaveilen edelleen voivani tehdä isosti töitä, en ainoastaan maailmalla, vaan myös täällä kotimaassani.

Toivoisin avoimuutta Suomessa roolituksiin. En vain itseni, vaan niiden kymmenien lahjakkaiden ja ihastuttavien kohtalotovereideni vuoksi. Uskon, että meillä on paljon löytämätöntä, hyödyntämätöntä voimaa, joka saataisiin virtaamaan ja kukoistamaan avarakatseisuuden ja rohkeuden myötä.


Uskon, että meillä on paljon löytämätöntä, hyödyntämätöntä voimaa, joka saataisiin virtaamaan ja kukoistamaan avarakatseisuuden ja rohkeuden myötä.

Eeva Putro

Siispä päät pystyyn, näyttelijät ja elokuvantekijät, jotka koemme olevamme vielä työmahdollisuuksien sokeassa pisteessä. Jaksetaan uskoa ja olla rohkeita.

Ja te, jotka roolitatte – diversiteettiä ja avarakatseisuutta! Siitä voi seurata jotain hämmästyttävää, kuten Juho Kuosmanen vastikään todisti, voittamalla Grand Prixin Cannesissa elokuvalla, jonka pääosassa loisti upea, ensimmäistä pitkän elokuvan päärooliaan näyttelevä Seidi Haarla.

Samoilla festivaaleilla norjalainen näyttelijä Renate Reinsve voitti parhaan naisnäyttelijän palkinnon elokuvasta Maailman huonoin ihminen. Jouduin nieleskelemään liikutustani, kun ohjaaja Joachim Trier paikan päällä kertoi, että oli halunnut antaa roolin tälle naiselle ihmeteltyään, miksi häntä ei oltu käytetty siihen saakka kuin pienissä sivuosissa.

Näyttelijä Eeva Putro. Kuva: Mads Eneqvist

Kirjoittaja Eeva Putro on helsinkiläinen freelancenäyttelijä ja sivutoiminen käsikirjoittaja, jota pelotti kirjoittaa tämä teksti oman haavoittuvuuden paljastumisen vuoksi, mutta teki sen silti.