Osaajapula ratkeaa vain elokuvatyöntekijän työehtoja parantamalla

Kotimaiset elokuvat tehdään yhä useammin meren toisella puolella baltialaisin voimin, kun samalla huoli suomalaisten osaajien puutteesta kasvaa.

Elokuva-ala elää ennen näkemätöntä buumia Suomessa. Suoratoistopalveluiden ja draamasarjojen räjähdysmäinen suosio ovat yhdessä nostaneet tuotantojen määrää. 

Vaikka lähtökohtaisesti työn määrän lisääntyminen on positiivinen asia, on kentällä jo kouriintuntuvasti nähtävissä kolikolla myös toinenkin puoli. Meillä alkaa olla jo käsinkosketeltava pula elokuva-alan ammattilaisista ja osaamisesta. Tämän kentällä näkyvän ongelman paljasti taannoin myös tuottajien järjestön Apfin tekemä selvitys. Selvityksessä todettiin mm. kansainvälisen osaamisen puutteen olevan yhtenä heikkoutena kv-tuotantojen saamisessa maahan. Näyttää siis siltä, että työmarkkinat eivät ole pysyneet kehityksessä mukana. 

Mielestäni osaajapulan suurin taustatekijä on elokuvatyökulttuurin muutos viime vuosien aikana. Kun lopputuotteelta vaaditaan yhä korkeampaa laatua pienemmällä ennakkosuunnittelulla ja lyhyemmässä ajassa, ovat työehdot kuitenkin samanaikaisesti heikentyneet merkittävästi. Harva jaksaa tätä tahtia. Yhä useampi vaihtaa alaa.

Voimassaoleva työehtosopimus mahdollistaa työnantajalle sen, että hän voi repiä irti – lähtökohtaisesti ihan kelvollista jaksotyöjärjestelmää soveltaen – 150 tuntia työtä kolmessa viikossa pitkien tuotantojenkin ajan 9h lepoajoilla. Tämä on monelle työntekijälle arkea. Tuottajalle tämä keikka saattaa olla se vuoden ainoa, jonka jaksaa puskea vaikka nukkumatta, mutta kentän väki tekee näitä useita putkeen. Onko ihme, että osaaminen karkaa alalta, ja tarjolla on vain ensikertalaisia liian suuriin saappaisiin? Samalla kuitenkin osa tuottajista on ymmärtänyt että jaksotyötä voi tehdä myös vastuullisesti – niin, että 11h lepoaikaa noudatetaan ja ihmisten palautumisesta pidetään viikottain huolta.

Toinen selvästi näkyvä trendi on ollut alan kansainvälistyminen. Taustalla vaikuttaa Euroopassa yleistyneet erilaiset tuotantotukijärjestelmät, jotka pitävät huolen siitä, että tietyssä maassa myönnetty tuki palaa tavalla tai toisella veroeuroina takaisin kotiin.  

Kansainvälistyminen on osaltaan tuonut myös suomalaisen osaamisen kehittymisen näkökulmasta haasteita. 

Kyse ei nimittäin ole vain siitä, että uusi tuotantokannustinjärjestelmä tuo kansainvälisiä tuotantoja Suomeen ja työtä suomalaiselle elokuvatyöntekijälle. Viime aikoina on päinvastoin ollut nähtävissä trendiä, jossa kotimaiset tuotannot karkaavat ulkomaille, vaikka sisällöllistä syytä tälle ei olisikaan. Tämä kehitys ei ainakaan lisää suomalaisten työntekijöiden kansainvälistä osaamista, mistä on todettu olevan pulaa.

Tuotantojen ulkomaille viemisen syynä on myös pienemmät työvoimakulut. Halvempi hintataso on vienyt useita elokuvasäätiönkin tukemia tuotantoja esimerkiksi Viroon tai Latviaan. Elokuvasäätiö ei velvoita tukirahojen jättämistä kotimaan kamaralle. Eri alueille Suomen maakuntiin syntyneet elokuvakomissiot pistävät omalta osaltaan hiukan kampoihin ja kilpailevat tuotannoista omilla tuotantokannustimillaan. 

Mielestäni myös elokuvasäätiön myöntämälle tuelle tulisi määritellä, mikä osa tuotantotuesta on palauduttava verotuloina tai käytettävä Suomessa. Näin varmistaisimme, että elokuvasäätiön tuella ylläpidetään osaltaan suomalaista elokuvaosaamista. Kun ulkomailla kuvattavien tuotantojen tekijöistä tietty määrä tulisi Suomesta lisättäisiin tälläkin suoraan suomalaisen elokuvaosaamisen kansainvälistymistä, mikä parantaisi asemiamme taas uusien kv-tuotantojen saamiseksi Suomeen.

Näyttää siis siltä, että myös elokuvatyöläinen on kohdannut pääoman kansainvälistymisen tuomat lieveilmiöt ja haasteet. Ratkaisu on yhtä ikiaikainen kuin ongelma: kansainvälistyminen alan mukana. Meidän on taisteltava parempien ja yleissitovien työehtojen eteen elokuva-alalla ympäri Euroopan. Muuta keinoa hintakilpailua ja palkkadumppausta vastaan ei ole. 

Työ tulee aloittaa läheltä. Pohjoismaiden ja Baltian elokuvatyöntekijöiden tulisi vakavasti pohtia oman kattojärjestönsä perustamista, jonka kautta voisimme määritellä yleispohjoismaalaisia käytänteitä ja hintatasoakin. 

Suomalaisia tekijöitä koskevat tärkeimmät päätökset tehdään kuitenkin ihan kotimaan kamaralla. Uutta TES:sta neuvotellaan tämän vuoden lopulla ja siltä sopii odottaa paljon. Uskon myös tuottajienkin jo ymmärtävän, että työntekijöiden jaksaminen, sitoutuminen ammattiin, mahdollisuus palautua ja kehittyä työssään on sopimuksella turvattava. Vain siten työn tehokkuus lisääntyy ja suomalainen elokuvaosaaminen kehittyy. Se on koko alan elinehto ja hyödyttää kumpaakin osapuolta. Siksi tulevissa neuvotteluissa ainoastaan työntekijöiden jaksamisen turvaava sopimus on hyväksyttävissä. 


Jutun kuva: Ilkka Mukkala



← Takaisin 5/2019 etusivulle


Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *