Niskan kolumni: Hiljaisuus, harjoitus!

”Hiljaisuus, katsotaan harjoitus”, käsky jonka kuulet kuvauspaikalla yhä harvemmin, pahimmissa tapauksista et koskaan. Olemmeko orjallistaneet itsemme kiireelle niin, että unohdamme kokonaan mitä olemme tekemässä? Seuraavassa hieman pohdintaa aiheesta joka on rassannut ainakin henkilökohtaisesti sen verran pitkään, että koen tässä olevan lyhyen tutkiskelun aihetta.

Kotimainen elokuva-, mutta varsinkin televisiosarjatuotanto on ajautunut pahaan paikkaan. Yhä useampi tuotanto lähtee liikkeelle liian aikaisin ja vailla asiaan kuuluvaa ennakkotyötä ja suunnittelua. Kysynnän kasvaessa tuottajat ovat vastanneet huutoon ja joka tuutista pukkaa toinen toistaan kylmäsävyisemmin värimääriteltyä ja yhtälailla sisällötöntä dekkarisarjaa. Sarjan nimeksi kelpaa helposti paikkakunta tai pääosan sukunimi. Säästytään heti kärkeen siltä vaivalta, että edes yritettäisiin hieman vinkata mitään mahdollisesta sisällöstä. Sillä on yhtä vähän merkitystä, kuin sillä kuka pääosaa esittää. Jos haluat poiketa, palkkaa nainen. Sillä tavalla pääset helposti selittämään, että kyllä tämä aika samanlainen on kuin ne muutkin, mutta meilläpä on nainen. Tämä vetoaa ihan eri katsojakuntaan, eikä ole kopio eräästä tanskalais-ruotsalaisesta suositusta televisiosarjasta. Ei. Me alettiin kirjoittaa tätä paljon ennen kuin se virran ylittävän kulkuväylän mukaan nimetty sarja edes koskaan tuli Suomen telkkarista. Ihan varmasti.

Käsikirjoitus lähtee yhä useammin tuotantoon vajavaisena. Ihan viime vuosina olemme olleet useaan otteeseen tilanteessa, jossa esimerkiksi kerronnallisten jatkuvuuksien seuraaminen on ollut jatkuvassa muutoksessa täysin mahdotonta. Siihen kun liitetään kotimaassamme tutut sääolosuhteiden ja näyttelijäaikataulujen täysin mielivaltaiset vaihtelut, niin aletaan olla inhimillisen sietokyvyn rajoilla. En tiedä kärsivällisempää porukkaa kuin suomalaiset maskeeraajat, puvustajat, järjestäjät, rekvisitöörit ja lavastajat. Hatunnostoni teille. Kun kukaan ei kerta kaikkiaan tiedä, mitä esimerkiksi ensi viikolla tai joskus edes huomenna kuvataan, niin ei ole ihme, että kuvauspaikoilla alkaa pinna turhaan kiristyä. Ohjaajakin on jatkuvasti huonolla tuulella. Muun kuvausryhmän on mahdotonta tietää läheskään kaikkea mitä ohjaajan ja tuotannon välillä kuvauspäivän ulkopuolella tapahtuu, mutta se välittyy varsinkin kokeneemmalle kaartille päivittäin. Kyllä me tiedetään. Hatun nosto myös sinulle; yksinäinen ja yhtälailla työtä tarvitseva johtajamme.

Kuva: Ilkka Mukkala

Koska meitä edellytetään tuottamaan yhä enemmän sisältöä erilaisiin suoratoistopalveluihin, alalle on myös alkanut pesiä yrittäjiä, jotka tituleeraavat itseään tuottajiksi tietämättä alkuunkaan mitä tällaisen kulttuurisisällön tuottaminen tarkoittaa. Kameroiden digitalisoituminen noin kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen käännekohta. Kuka tahansa saattoi alkaa tehdä esimerkiksi televisiomainoksia ja vieläpä edullisesti. Seuraava sukupolvi osasi jo itse käyttää kuvan- ja äänenkäsittelyyn tarkoitettuja ohjelmistoja ja niin sanottuja täyden palvelun taloja alkoi ilmaantua sinne sun tänne. ”Ei näistä kannata enää itseään kipeäksi maksaa, mun veljenpoika voi tehdä teille mainoksen ihan yhtä hyvin.” Varsinkin käytettyinä digitaalikamerat alkoivat halventua nopeasti ja kuka tahansa tarpeeksi varakkaat vanhemmat omaava saattoi alkaa tituleerata itseään kuvaajaksi, ohjaajaksi tai tuottajaksi. Parhaimmat pystyvät kaikkiin kolmeen yhtä aikaa. Jos pienempi tuotanto onnistuu, niin ei kai se kaksi tai kuusi kertaa isompi nyt niin hankala voi olla? Siinähän on enemmän päiviäkin. Helppo nakki.

Suomessa tehdään tänä päivänä yhtä aikaa niin paljon tuotantoja, että alalla alkaa olla ennennäkemätön työvoimapula. Tuotannollisiin johtotehtäviin joudutaan palkkaamaan yhä nuorempia ja kokemattomampia miehiä ja naisia. Eikä se heidän vikaansa ole. Jos puhelin soi ja kalenterissa on vaarallisen tyhjää, on melkein pakollista sanoa kyllä, tietämättä mihin ollaan sukeltamassa. Ennakkotuotannossa, ennen varsinaisen kuvausjakson alkua, kaikki tuntuu sujuvan ja töissä on oikein mukavaa. Tuottajakin kerkeää siinä vähän oman työnsä ohella jeesailla ja vastailla kysymyksiin. Tämähän sujuu. Aikataulussa ei ole turhia reikiä ja vaarallinen, sinne koko ajan salaa kuiskuteltu optimismi alkaa sykkiä korvien välissä. Sitten tulevat karvanaamat ja pilaavat kaikkien ilon. He kertovat miten näitä hommia oikeasti pitää tehdä ja onnistuvat olemaan eri mieltä joka asiasta. Kyllä.

Täten syntyy koko tuotannon läpi jatkuva ja ketään hyödyttämätön vastakkainasettelu. Kaiken lisäksi se ei ole kenenkään asianosaisen syytä. Tekninen ja teknistaiteellinen työryhmän osa palkataan kokemuksen mukaan ja kovalla palkalla, mutta sitten heille laitetaan tuotantopäälliköksi ja apulaisohjaajaksi alalla korkeintaan kaksi-kolme vuotta harjoitellut nuorimies tai –nainen. Soppa on heti valmis. Kuvauspaikat juostaan, tuotantopalaverit juostaan ja sitten juostaan koko tuotanto. Nuori ihminen ei voi missään vaiheessa ymmärtää mitä hän tekee muka koko ajan väärin, ”vaikka me koko tuotantotiimin kanssa moneen kertaan pyöritettiin ja sitten viimein hyväksyttiin tämä aikataulu. Miksi nämä ihmiset nyt kaikki alkavat sotia minua vastaan?”

Tilannetta, jossa usean miljoonan ja usean vuoden projekti uskotaan loppumetreillä täysin kokemattomiin käsiin, pidän tuottajien taholta täysin edesvastuuttomana käytöksenä. Siitä huolimatta tätä tapahtuu koko ajan ja valitettavasti yhä enenevissä määrin. Tuotantopäälliköistä ja heidän tehtävistään voisin kirjoittaa vaikka seuraavaan kolumnin, mutta keskitytään nyt käsillä olevaan aiheeseen.

Olemme päässeet tuotannossamme kuvausvaiheeseen ja karvanaamat ja motkottavat akat, (anteeksi, ymmärtänette asiayhteyden), ovat nyt ottaneet ohjat. Apulaisohjaajana häärii juuri kaksi vuotta sitten (minkä tahansa kaupungin nimi) mediakoulusta valmistunut ja itseään jo vallan kokeneena pitävä apulaisohjaaja, jolle ohjaaja lähinnä pyörittelee päätään ja naureskelee, mutta hän kaikesta huolimatta tulee rohkeasti töihin joka päivä ja tervehtii reippaasti. Hänellä on kädessään call sheet, pyhimmistä pyhin teksti, jonka hän on ihan itse omin käsin vielä eilen illalla, juuri ennen puoltayötä korjannut ja lähettänyt työryhmälle sähköpostilla blue-version, muutoksineen ja parannuksineen. Valaisijan turhaan kitisemä purkuaika ennen siirtymää on mukana. Näyttelijöiden tulojärjestys kannatti muuttaa maski-puvun naisten ehdotuksesta. Hyvä. Valmistelut ovat hyvässä käynnissä ja kelloa vilkuilemalla voidaan varmistaa, että kaikki sujuu kuin rasvattu.

Kuva: Ilkka Mukkala

Hyvin usein aamun ensimmäinen kuva alkaakin ajallaan. Sitten alkaa loiva, mutta liukas alamäki. Kukaan ei muistanut, että näyttelijä X:n piti kohtauksen lopuksi kävellä ulos ja autolle. Kohtausta ei blokattu, eli kävelty läpi ennen kuvausta. Apulaisohjaaja kyllä privaatisti kysyi ohjaajalta, haluaako hän nähdä koko harjoituksen ja ohjaaja vastasi, että ei tarvitse. He tietävät näyttelijöiden kanssa tekstin ja katsotaan mitä sieltä tulee. Apulaisohjaaja oli onnellinen vastauksesta, koska se juuri ja juuri varmisti, että kuvaus pyörähti käyntiin silloin kun piti ja hän täten välttyy kuvaussihteerin raporttiinsa kirjaamalta ikävältä huomiolta.

Mutta eihän sitä blokkausta tai harjoitusta tehdäkään vain ohjaajalle ja näyttelijöille. Siitä hyötyvät ihan kaikki. Usein kuulee sanottavan, että ei harjoitella sen vuoksi, ettei näyttelijän ilmaisu kulu ja että se ensimmäinen on aina paras. Tähän uskallan sanoa, että ei pidä paikkaansa. En millään usko, että ammattinäyttelijät eivät haluaisi harjoitella ja tarjota ohjaajalle omia tulkintojaan. Enkä myöskään usko, että he harjoituksista pahastuvat, päinvastoin. Uskallan veikata, että myös heille on tärkeää tietoa mistä tullaan, mihin mennään ja missä väleissä repliikit sanotaan, näin karkeasti yksinkertaistettuna. Jos ohjaaja ei halua harjoitella, niin hyvä on, menköön sitten vaikka kahville sillä aikaa. Mutta näyttelijät, stand in-esiintyjien yhä puuttuessa, voivat varmasti vaikka replikoimatta näyttää missä kohdissa settiä aikovat liikkua ja missä pääosa toiminnasta tulee tapahtumaan. ”Niin, mähän kävelen autolle siinä lopuksi!”

Niin sanottu blocking rehearsal on kuvausaikaa säästävä toimenpide, ei sitä kuluttava. Kuvaaja, valaisija, äänittäjä, puomittajat, grip, rekvisiitta, kamera-assistentti ja muut näkevät mitä ko. kohtauksessa tulee kokonaisuudessaan tapahtumaan. Ohjaaja ja kuvaaja jakavat kohtauksen kuviksi, sen sijaan että kuvaisivat toiminnan joka suuntaan kokonaan läpi. Valaisuaika kuvien välillä muuttuu olemattomaksi, ylimääräiset tavarat ja autot eivät vilahtele kuvissa ja puomit pysyvät laajemmissa kuvissa poissa tieltä. Kuulostaa aika yksinkertaiselta vai mitä?

Sen sijaan meillä lähdetään heti kuvaamaan ensimmäistä kuvaa, koska kiire on kova myös koko loppupäivän. Sen lisäksi vielä joskus ihan nurinkurisessa järjestyksessä. Aloitettiinkin väärässä suunnassa suhteessa aurinkoon ja ollaan sen vuoksi pulassa kohtauksen loppupuolella, kun tuonne ei nyt saa kameraa tai edes lamppua, kun siinä on tiiliseinä puolen metrin päässä. Tehtiin tiivis kuva pois ensin, kun se nyt sattui olemaan siinä ekana tarjolla ja sitten huomataan, että jostain syystä viimeiseksi jääneessä laajassa kuvassa toiminta olisikin pitänyt tehdä toisinpäin.

Tämän yleisesti blokkaus-harjoitukseksi kutsutun kokonaisvaltaisen harjoituksen lisäksi on vielä syytä harjoitella joka kuva ainakin kertaalleen. Jostain syystä materiaalin digitalisoituessa tämäkin jäi pois sillä perusteella, että materiaali on halpaa, kuvataan vaan. Mutta miettikää mitä me teemme lopputulokselle? Kaikenlainen kunnioitus tekemäämme taidetta ja sen yleisöä kohtaan on menetetty, kun emme enää välitä menikö repliikki oikein, oliko oikeat rekvisiitat, pysyikö kampaus ja oliko kuva edes terävä katseltavaksi. Kaikki mitä me kuvaamme, tulee vastaan leikatessa. Miksi sinne halutaan jättää myös käyttökelvotonta materiaalia, jota me ammattilaiset joudumme sitten irvistellen katsomaan ja puolustelemaan kuluttajille. Eikö ketään kiinnosta tehdä edes siitä vajaasta käsikirjoituksesta niin hyvä lopputulos, että kukin osansa tehnyt voi olla siitä ylpeä?

On aivan turhaa vastakkain asettelua myös laittaa ohjaaja ja tekniikka vastakkain. Me olemme kaikki siellä tekemässä ohjaajan elokuvaa. Valitettavasti sen kuvaaminen lienee tärkein osa sen syntyä. Tarinan kerronnan välineenä elokuva ja televisio ovat parhaiten yleisönsä tavoittavia ja monipuolisimpia, samalla se on lajeista ehdottomasti vaikein. Siksi meitä on siellä niin paljon, mutta usein tuntuu, että vain näyttelijöiden ja ohjaajan tiellä seisomassa. Elokuvaohjaajan ammatti on ja pitääkin olla eräs koko maailman vaativimmista taiteenlajeista. Koko elokuvan kerronta perustuu tekniikkaan. En näe mitään syytä aina sanoa, että esimerkiksi valaisua odotetaan, koska valoa säädetään. Ikään kuin se olisi jotenkin vähempi osa tätä taiteellista prosessia. Päinvastoin, se on tärkein osa tätä taiteellista prosessia. Jos siellä ei ole kameraa, siellä ei tarvita myöskään valaisua. Menkää sitten keskenänne vaikka kellariin esittämään tämä tarina toisillenne. Varmasti säästyy rahaa ja aikaa. Mutta jos olemme valinneet tarinamme kerronnan välineeksi elokuvan, se nyt vaan on pakko myös kuvata.

Joskus minut vetää surulliseksi myös se, että emme tee enää elokuvia, vaan aikatauluja. Olen ollut tilanteessa, jossa apulaisohjaaja tuulettaa päivän päättymistä ajallaan, vaikka ohjaaja olisi halunnut jatkaa. Ikään kuin apulaisohjaajan ja tuotantopuolen onnistuminen olisi tärkeämpää, kuin se mitä meiltä lopulta jäi tekemättä ja katsojille näyttämättä. En ymmärrä.

Aikaisemmin oli pakko harjoitella. Kun filmi pyörähti rullassa käyntiin, jännityksen saattoi kuulla kasetin hangatessa. Kännykät pysyivät taskussa, eikä kuvauspaikoilla nukuttu. Missään muualla kuin Suomessa en ole kokenut vastaavanlaista rappiota kuvauspaikan työmoraalissa vain sen takia, että kuvan tallennusmuoto vaihtui nykyaikaisemmaksi. Kirjoitan siitä myöhemmin. Jostain syystä meidän alamme digiloikka on johtanut siihen, ettei kukaan enää tunnu välittävän lopputuloksesta. Vain tekeminen on tärkeää. Mutta voidaanko sopia, että edes yritettäisiin tehdä näistä meidän pikana tilatuista tuotteistamme niin hyviä kuin oikeasti osataan?



← Takaisin 3/2019 etusivulle