Ohjaaja Elina Talvensaari Neiti Aika -elokuvan lavasteissa. Kuva: Joonas Pulkkanen

NEITI AIKA – miten törmäsin elämän merkityksellisyyteen

Alussa oli vain loppu. Päätin tehdä elokuvan tilanteesta johon olin päätynyt – elämään kuolleen naisen tavaroiden keskelle. Tiesin heti mihin elokuva päättyisi.

Elokuvan alku taas oli tällainen: ostimme mieheni kanssa asunnon Helsingin Käpylästä. Sen entinen omistaja oli kuollut lähes 100-vuotiaana, ja koska hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa siirtyivät asuntokaupan mukana meille. Kun astuimme sisään asuntoon, kirjahyllyyn oli teipattu suuri lappu jossa luki Neiti Aika, ja hänen puhelinnumeronsa.

Oli yhtä aikaa kiehtovaa ja karmivaa astua keskelle toisen elämää. Elämää joka oli jo päättynyt. Asunnossa oli laadukkaita huonekaluja, kaappien sisältö oli mankeloitu ja järjestetty siististi. Oli mahdollista päätellä, mistä edellinen asukas oli pitänyt – kauniista astioista, käsitöistä, laadusta. Mutta muuten asunto oli hieman sotkuinen ja siellä haisi kuolleen naisen hajuvesi. Kaapeista ja hyllyistä löytyi loputtomasti lakkalikööripulloja, kivääri, ja vaatteiden keskeltä muovisessa rasiassa hiuksia. Pienen tytön letit.

Tuntui kuin kuolema olisi voinut tarttua meihin asunnon esineistä – ei toki niistä Artekin tuoleista tai naulakoista – vaan kaikesta pehmeästä ja nestemäisestä. Kosteusvoidepulloista, sohvasta tai juuri niistä leteistä – nehän olivat palanen jotain kuollutta ihmistä! Välillä pelotti koskea mihinkään. Mutta laatikoissa oli myös valokuvia; valokuva-albumeita iloisista tytöistä mustavalkoisessa Suomen kesässä. Vauvoja. Hymyjä. Vakavia katseita. Rakkautta. Tuntui mahdottomalta heittää kuvia roskikseen – silloinhan kaikki nuo merkitykselliset hetket häväisivät lopullisesti. Toisen elämä pyyhkiytyisi pois, minun päätöksestäni. Mutta kuvatkaan eivät vielä johtaneet elokuvan tekoon, vaan varsinainen syy oli lappunen, jonka löysin pienen nahkaisen kotelon välistä. Siinä luki: “Kun nyt on nimipäiväsi sulle onnea toivon – Onnea. Vielä pieni pyyntö tämän albumin kera että se joskus kuvin kertoisi kuinka ihana oli meidän elämä. Veikko”.

Ymmärsin, että käsissäni oli paitsi erään naisen kuolema, myös hänen elämänsä. Kaikki se, mikä oli tuntunut inhottavalta ja kenties tarttuvalta – kuolema, yksinäisyys, sairaus – oli vain yksi puoli asiaa. Toinen oli elämä, josta oli jäljellä vain tavarat ja nuo kaiut rakkaudesta, joka sanoihin oli tarttunut. Tuntui, että käsissäni oli tavallaan kaikki.

Ja jos on käsissään kaikki, ihan konkreettisena pinona, on elokuvantekijän syytä tarttua toimeen.

Kuva: Joonas Pulkkanen

Niin en kuitenkaan tehnyt vielä pitkään aikaan. Olin raskaana ja lapseni syntyi, ja minulla oli muuta ajateltavaa – tai pikemminkin ei ollut aikaa ajatella mitään. Ja kun taas pystyin ajattelemaan, en tiennyt miten lähestyä aihetta. Se herätti minussa niin paljon tunteita, joita en osannut edes nimetä. Tuntui kuin kaikki olisi niin täynnä merkitystä, että voisin vaikka räjähtää! Ja samalla kun katsoin kuolleen naisen tavaroita, joiden merkitystä en aina ymmärtänyt oikein, näin miten aika tulisi ja pyyhkisi kaikki merkitykset myös minun omasta elämästäni pois. Miten tuollaista ristiriitaa voisi mitenkään kestää?

Sen sijaan että olisin selvittänyt näitä tunteitani, päätin alkaa tutkimaan naisen, Sirkka-Liisan, tavaroita. Tai en ole varma voiko sitä sanoa päätökseksi, sillä en vain pystynyt heittämään tavaroita pois. Pakkomielteisesti halusin tietää lisää Sirkka-Liisasta. Etsin leimoja, nimikirjoituksia, päivämääriä, kävin tutkimassa sukukirjoja, Googlasin ja Googlasin. Ja joka kerta kun jokin tavara sai kontekstin – kun ymmärsin, mistä se oli tai mihin aikaan se kuului, kenen se oli – tunsin valtavaa riemua. Tutkiminen oli palkitsevaa. Vieraskirja johti minut tutkimaan ränsistynyttä sotasairaalaa, valokuvat hautausmaita, kirjeet tutkimaan sääty-yhteiskuntaa. Yhtäkkiä valokuvapinot muuttuivat nimettömästä massasta ihmisten tarinoiksi – tiesin, kuka kukin oli. Alussahan emme tienneet edes kuka valokuvien henkilöistä mahtaisi olla asunnon entinen omistaja, Sirkka-Liisa.

Minua viehätti loputtomasti ajatus, että jaoimme Sirkka-Liisan kanssa saman tilan, saman kodin, mutta vain eri aikana. Että samassa keittiössä oli sama keittiönlaatikon kahva, ja kun kumpikin meistä veti sen auki, siellä sisällä oli sama haarukka ja veitsi, sama hopeinen teesiivilä ja sama perunanmuussain. Ja että kun halusin käydä vaatehuoneessa, kävelin samaa reittiä samoja huonekaluja väistellen saman ikkunan eteen, tartuin samaan ovenkahvaan, ja samalta hyllyltä avasin saman rasian, josta otin saman napin, jonka Sirkka-Liisa oli sinne joskus laittanut. Tuntui että tutkimalla Sirkka-Liisaa tuo aika jotenkin tulisi takaisin – edes minun päähäni.

Minua viehätti loputtomasti ajatus, että jaoimme Sirkka-Liisan kanssa saman tilan, saman kodin, mutta vain eri aikana.

– Elina Talvensaari, elokuvaohjaaja

Tein tutkimusta lähinnä omaa uteliaisuuttani varten, mutta samalla myöskin käsikirjoitusta varten. Ja se kasvoi ja kasvoi. Lyhytelokuva muuttui puolituntiseksi, puolituntinen tunniksi. Se mihin kirjoittaessani aina palasin, oli monimutkainen tunnemöykky, joka asiaan liittyi. Arvelin sen liittyvän yksin kuolemiseen – siihen että ei olisi ketään, joka muistaisi näiden kaikkien pienten asioiden tärkeyden ja niin kaikki unohtuisi. Että voisiko minulle käydä niin? Kyllä. Kävikö monille niin? Kyllä. Hesarissa kerrottiin hautajaisista, joissa ei ollut ketään. Sellaisia järjestettiin paljon. Luin Suomen sisällissodasta ja siitä, kuinka voittajat olivat kieltäneet hävinneiltä hautojen pystyttämisen sodassa kuolleille läheisilleen. Miten heitä voisi muistaa, jos ei ollut merkkiäkään heidän kuolemastaan? Luin siitä, kuinka monta kertaa 1800-luvun naiset olivat raskaana, ja kuinka moni näistä synnytetyistä lapsista kuoli ihan pienenä. Arvelin, että avain käsikirjoitukseen oli kuolemassa. Että se tunne, tajuaminen siitä, että aika vie meiltä kaiken, olisi keskiössä, vaikka elokuvan loppu olisikin kaunis.

Kuva: Joonas Pulkkanen

Iso käänne ennakkotyössä oli kun löysin Pielisen museosta Sirkka-Liisan ja hänen sukulaistensa kirjoittamia kirjeitä. Olin lähtenyt Lieksaan tutkimaan valokuvia ja etsimään Sirkka-Liisan isän kotitaloa, mutta löysinkin mapeittain Liisan suvun kirjeenvaihtoa 1900-luvun alkupuolelta 70-luvulle saakka. Osa kirjeistä kertoi suoraan Sirkka-Liisan elämästä, ja hänen itse kirjoittamiaan kirjeitä oli myös muutama jäljellä. Rakensin kirjeiden perusteella suhdekarttoja ja aikajanoja, ja lopulta minulla oli jonkinlainen käsitys Sirkka-Liisan elämänkulusta. Se oli huumaavaa. Kaikki tuntui niin merkittävältä. Ja Sirkka-Liisa niin ihanan elävältä.

Vaikka elokuvaa tuskin olisi ilman kirjeiden löytymistä, aiheuttivat ne myös vaikeuksia. Ennen niin rajattu aihe räjähti käsiin, ja minusta kaikki hänen sukulaisensakin – itsenäiset naimattomat tädit, isoäidit ja isoisoisotädit – olivat merkittäviä Sirkka-Liisan elämänkulun kannalta. Ja kaikki tietysti liittyi kuolemaan, koska kun historiassa mennään taaksepäin, kaikki ovat tietenkin kuolleita. Ja ajattelin, että se riittäisi. Käsittelihän elokuva sitä, miten suhtaudumme kuolemaan ja sen kautta aikaan.

Kirjoitin ensimmäisessä työsuunnitelmassa:

Kuolema on tyhjyys, viimeinen raja, tuntematon, se mistä ei voi puhua. Ja silti se määrittää kaikkia tekemisiämme. Vaikka hieman taikauskoisesti pelkään lähestyä sitä, vähän niin kuin on vaarallista häiritä nukkuvaa karhua, en voi jättää sitä rauhaan. Toivon, että se ei kosta minulle tuottamalla omakohtaisia kokemuksia siitä. Siksi koetan olla varovainen ja yritän ymmärtää sitä Liisan kautta. Toivon, että se voisi olla myös muille sijaisreitti suuren tuntemattoman tarkasteluun.”

Mutta ei se riittänyt.

Jo käsikirjoitusvaiheessa kävi selväksi, että elokuvan näkökulmahenkilöltä – siis minulta – vaaditaan hieman henkilökohtaisempaa otetta. Niinpä kirjoitin käsikirjoituksen henkilökohtaisemmaksi ja olin elokuvassa enemmän läsnä ajatuksineni. Siinä määrin, että kuvasimme minua ympäri Suomen tutkimassa kaiken maailman pusikoita ja arkistoja. Mutta leikkauspöydässä ongelmat tulivat esiin: katsojalla ei ollut minun tunnekokemustani asiasta, eikä häntä sen vuoksi voinut mitenkään kiinnostaa seikkailuni etsimässä tuntemattoman Sirkka-Liisan tuntemattomien sukulaisten tavaroiden historiaa. Eihän salapoliisitarinoissa tutkita pelkästään sivupolkuja. Salapoliisitarinoissa löydetään jännittäviä asioita. Ja niitä ei elokuvassa löytynyt pitkään aikaan.

Oli aika pureutua siihen tunnemöykkyyn, joka ajoi minua tekemään koko elokuvaa. Ja vaikka tiesin jo käsikirjoituksen alkuvaiheissa, että elokuva kulkisi alun kuolemanpelosta kohti Veikon kertomaa ihanaa elämää – pienen elämän suuruutta – suurimmat oivallukset olivat vielä edessä. Ne olivat olemassa, mutta solmussa. Ja ne piti saada myös elokuvan rakenteeseen ja kertojanääneen.

Kuva: Joonas Pulkkanen

Tässä, varmasti tärkeimmässä vaiheessa elokuvaa, keskeinen henkilö oli leikkaaja Okku Nuutilainen. Ilman Okkua en olisi ehkä ollut valmis pureutumaan siihen mitä yritin elokuvalla saavuttaa; mitä oikein tein, kun tutkin Sirkka-Liisan elämää. Mutta loputtomien yhteisten yritysten ja uudelleenmuotoilujen ja kyseenalaistamisten ja pohdintojen jälkeen aukeni: Se mitä olin yrittänyt tehdä, oli pitää Sirkka-Liisa hengissä, ja että tuo tavoite oli jo alkujaan tuhoon tuomittu. Miksi? Siksi, että elämä on nyt ja sitten se on ohi. Ei sitä voi jälkikäteen pelastaa. Mutta onko jotain mitä voi pelastaa? On. Ne hetkittäiset tajuamiset siitä että saamme olla elossa. Että saamme olla jonkun kanssa. Tai että saamme odottaa jotain, vaikka se ei sitten toteutuisikaan.

Elokuvassa keskityttiin pilkkomaan tämä ajatus tai tunne palasiksi ja järjestämään palaset oikeaan järjestykseen. Viimein ymmärsimme, että vain Sirkka-Liisa oli tärkeä. Vain se mitä tiesin tai ajattelin Sirkka-Liisasta tai suhteestani häneen, oli tärkeää. Silloin alkoi elokuva löytää lopullista muotoaan: Kaikki käsittelee Sirkka-Liisaa. Sitä mitä yritin tehdä muistaakseni ja pitääkseni hänet hengissä. Ja tietenkin sitä, mitä tälle projektille kävi ja miksi.

No, huonosti.

Kuten sanottu, ei elämää voi jälkikäteen palauttaa. Mutta paradoksaalisesti, kun elokuva nyt kertoo turhasta missiostani, samalla se tuleekin tallentaneeksi Sirkka-Liisan elämää. Nyt hän ei unohdu. Kuka vaan voi katsoa elokuvan, jossa hän on päähenkilö – tuntea iloa hänen iloistaan ja surua siitä että hänen, niin kuin meidän kaikkien elämä, on vain lyhyt pyrähdys maailmassa.

Ei kuitenkaan ole yhdentekevää millainen se pyrähdys on, sillä sehän on ainoa, mitä meillä on. Se on parasta ja ihaninta mitä olemme saaneet, ja jos sen edes joskus muistaa, on ajankulua ehkä helpompi kestää. Sen halusin Neiti Ajalla katsojillekin jakaa.

Elina Talvensaari, elokuvaohjaaja

Kuvat: Joonas Pulkkanen