Elokuvavuoden avajaiset 2019 Kino K-13 salissa. Kuva: SES

Elokuvasäätiö suomalaisen taidepolitiikan peilinä

Kalle Kinnusen historiikki Suomen elokuvasäätiön tuella – suomalaisten elokuvaa tekemässä 1969–2019 päästää ääneen elokuva-alan keskeiset vaikuttajat.

Osaava kriitikko-toimittaja Kalle Kinnunen on saanut elokuva-alan vaikuttajat puhumaan elokuvarahoituksesta ja sen hallinnosta niin avoimesti, että tällaiseen puheeseen törmää vain harvoin hallintohistoriaa lukiessaan. Kari Kyrönseppä – yksi säätiön johtajista – muistelee häneen ja säätiöön kohdistunutta massiivista painostusta. Marianne Möller – hänkin yksi säätiön johtajista – tiivistää käsityksensä oman aikansa elokuvasäätiöstä toteamukseen:

”Elokuvasäätiö oli lihaliemikuution kaltainen tiivistelmä koko alan ongelmista ja kieroudesta.”

Suomalaisen taidepolitiikan kuvailuun yleisesti käytettyjen ilmaisujen kontekstiin sijoitettuna Möllerin lausahduksessa ei ole kuitenkaan mitään uutta. Osa kirjallisuuskentän vaikuttajista esitti vastaavaa analyysiä kirjallisuuden rahoitusrakenteista kymmenen vuotta sitten Elina Jokisen tutkimuksessa Vallan kirjailijat. Kun itse keräsin aineistoa Taiteen keskustoimikunnan toimintaa 2000-luvun alussa koskeneisiin tutkimuksiin, sain kuulla toistuvasti tällaista muistelua toimikuntajärjestelmän sisäpiiriläisiltä.

Vaikka Kalle Kinnusen elokuvasäätiön historiikki kuvaa säätiöön kytkeytyneen elokuvakentän jokseenkin erillisenä muusta suomalaisesta taidemaailmasta, ainakin kaltaiseni suomalaisen taidepolitiikan tutkija kiinnittää huomionsa siihen, kuinka elokuvasäätiöön on heijastunut yllättävän tarkasti kunkin aikakauden yleiset taidepoliittiset virtaukset.

Elokuvasäätiö syntyi 1960-luvulla, kun suomalainen taidepolitiikka eli suuren myllerryksen aikaa. Vuonna 1962, kun ensimmäiset valtion elokuvapalkinnot jaettiin, presidentti Urho Kekkonen saneli kuvataiteilija Sam Vannin taiteen akateemikon virkaan nimittäessään, että vanhamuotoiseen tieteet ja taiteet yhdistänyt Suomen akatemia oli lakkautettava. Sen jälkeen, kun Kekkonen oli kammennut väkipakolla ikkunan järjestää suomalainen taiteen tukijärjestelmä ja sen hallinto kokonaan uusiksi auki, 1960-luvun lopulla vanhan Suomen Akatemian pohjalta syntyi Taiteen keskustoimikunta, jonka yhtenä tehtävänä oli myös kamerataiteen edistäminen. Samalla 1960-luvulla luotiin paljon uusia taiteen tuki-instrumentteja ja niille erilaisia hallintorakenteita, kun valtion taidekomitean (1965) viitoittama siirryttiin passiivisesta taiteen tukemisesta aktiiviseen taiteen edistämiseen.

Kun Suomessa elettiin sodasta nousseen maan suunnittelu-uskon ja kasvuoptimismin aikaa, valtiollisella tasolla taide nähtiin yhteiskuntapoliittisesti tärkeänä asiana. Sillä koettiin olevan valtava kansansivistyksellinen arvo. Taiteelle kanavoitiin lisää resursseja. Esimerkiksi 1960-luvun alun ja 1970-luvun alun välisenä aikana valtion suora taiteilijatuki kahdeksankertaistui, mikä kertoo muutoksen volyymistä. Tällä kasvavien resurssien kaudella saatettiin kokeilla erilaisia uusia asioita. Samoihin aikoihin läänintaiteilijakokeilujen kanssa käynnistyi myös elokuvasäätiön toiminta. Elokuvasäätiökokeilun oli tarkoitus kestää vuoteen 1974.

Kinnunen kertoo elokuvasäätiön historiikissa, kuinka hallitusneuvos Ragnar Meinander kirjoitti säätiötä perustettaessa vuonna 1969 Kinolehteen:

”On syytä uskoa, että säätiö kokeiluaikanakin voi tuntuvalla tavalla parantaa kotimaisen elokuvakulttuurin edellytyksiä. Tuleehan sen käytettävissä olemaan huomattavasti enemmän varoja kuin mitä julkisista varoista on tähän mennessä pystytty osoittamaan elokuvataiteen edistämiseen.”

Kinnunen luo tässä yhteydessä elokuvasäätiön synnystä kenties turhan ylevän kuvan, kun hän sivuuttaa sen, kuinka opetusministeriön yleisen osaston päällikkö Meinander esitti noina taidepolitiikan hulluina vuosina työkseen vastaavia kannanottoja lähes kaikista taiteenaloista ja taiteen tukijärjestelmän lukuisista uudistushankkeista.

Kun valtiollisen taidepolitiikan rakenteet oli saatu 1960-luvulla pystyyn ja kokeiluiksi tarkoitetut toiminnot – niin läänintaiteilijan tehtävät kuin elokuvasäätiökin – alkoivat vakiintua yhä pysyväisluonteisemmiksi, hyvinvointivaltiollinen taidepolitiikka käänsi kulttuuridemokratian ja kulttuurin demokratisoimisen edistämisestä kiinnostuneina katseensa maakuntiin ja kuntiin. Syntyi kunnallisten elokuvasihteerien tehtäviä. Kuntien kulttuuritoimintakomitean, alueteatterikomitean ja alueorkesterikomitean rinnalla 1970-luvun alussa työskenteli myös elokuvakulttuurikomitea. Komitea esitti osamietinnössään elokuvasäätiön korvaamista elokuvien tukemiseen erikoistuneella valtion virastolla.

Kuva: SES

Elokuvakulttuurikomitean esitykselle kävi kuten suurelle osalle 1970-luvun taidepoliittisten komiteoiden visioista. Se ei toteutunut, mutta jäi kummittelemaan aaveena seuraaviksi vuosikymmeniksi. Siinä missä teattereiden käynnissä olevassa valtionosuuslainsäädännön uudistuksessa on palattu vuoden 1972 alueteatterikomitean keskusteluihin, elokuvasäätiön korvaaminen valtion virastolla nousi esiin viimeksi muutama vuosi sitten, kun elokuvatukea koskenutta lainsäädäntöä uudistettiin. Tämä kaikki kuvaa hyvin sitä, kuinka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa luodut rakenteet ovat osoittautuneet suomalaisessa kulttuuripolitiikassa kehityksen analysoijan näkemyksistä riippuen joko vankoiksi linnakkeiksi, joustaviksi sopeutujiksi tai seisovaksi vedeksi, jos kuvailuun käytetään kulttuuripolitiikan tutkija Pasi Saukkosen käsitteitä.

Historiikissaan elokuvasäätiö näyttäytyy ennen kaikkea joustavana sopeutujana, joka on tukipäätöksillään ohjaillut elokuvatuotannon suuntaa 50 vuotta kuin valistunut itsevaltias. Kalle Kinnusen kertomuksen mukaan säätiö on ollut viisaasti tukemassa elokuvatuottajien roolin ammattimaistumista ja siinä sivussa ammattimaistanut myös niin oman tuotantoneuvojarakenteensa kuin tuki-instrumenttien valikoimansa. Kinnusen kertomuksessa ”suomalaisen elokuvan koko kenttä meni uusiksi vuonna 1999”. Taustalla oli 1990-luvun lamavuosien notkahduksen jälkeinen elokuvarahoituksen voimakas lisäys, jonka turvin ”oli varaa tehdä enemmän ja monenlaista”. Kun kotimaisten elokuvien teatteriensi-iltojen määrä on kasvanut neljäänkymmeneen vuodessa ja kotimaisten elokuvien katsojaosuus on noussut 25 prosenttiin, säätiön 2000-luvun alun vaikuttajien Jouni Mykkäsen ja Erkki Astalan on helppo hymyillä.

Historiikissaan elokuvasäätiö näyttäytyy ennen kaikkea joustavana sopeutujana, joka on tukipäätöksillään ohjaillut elokuvatuotannon suuntaa 50 vuotta kuin valistunut itsevaltias.

Pauli Rautiainen

Kinnusen näkemystä elokuvasäätiön 2000-luvusta kuvaavat hyvin hänen kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen tapahtumille valitsemansa otsikot: ”Kaikki on mahdollista”, ”Viimeiset vilunkitapaukset”, ”Ennätysten aika”. Kirja on tämän ajan osalta täynnä kiinnostavia kertomuksia, joissa monet elokuva-alan nykyiset vaikuttajat pääsevät ääneen. Valitettavasti näiden vuosikymmenten kohdalla Kinnunen kontekstoi tapahtumia vielä kirjan alkuosaa vähemmän elokuvasäätiön ja tuotantoyhtiöiden välisen suhteen ulkopuolelle. Niinpä esimerkiksi Irina Krohnin johtajakauden alkuun vuosille 2006-2008 sijoittuvista valtionrahoitusta koskeneista kärhämistä piirtyy Kinnusen elokuvasäätiön historiikissa hyvin toisenlainen kuva kuin millaisina tapahtumat on totuttu näkemään suomalaisen taidepolitiikan yleisen tarinan kautta kerrottuina. On mielenkiintoista huomata, että Kinnunen esittelee Irina Krohnin hyvin erilaisessa valossa kuin millaisena itse näin hänet 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen taidepolitiikkaa tutkiessani. Vaikuttaakin siltä, että nämä kulttuuriministeri Stefan Wallinin joulupukkivuodet – ministerin itse käyttämää termiä lainaten – ovat yksi ajanjakso, jota suomalaisen taidepolitiikan tutkimuksen olisi syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Kalle Kinnusen Elokuvasäätiön tuella on ansiokas teos, jota voi suositella luettavaksi niin elokuva-alasta kuin taiderahoituksestakin kiinnostuneille. Se päästää ääneen kattavasti toimijoita, joilla on sanottavaa, eikä sorru liiaksi kiiltokuvamaiseen kerrontaan. Harmaiden virastohistoriikkien joukossa teos erottuu edukseen, vaikka sen kansi ei näytä kovin kutsuvalta. Haastatteluihin pitkälti pohjautuva historiikki ei ole kuitenkaan varsinainen historiantutkimus, jollaiselle olisi myös tarvetta, sillä Kinnunen nostaa esiin lukuisia tapahtumia, joita olisi kiinnostavaa tarkastella vielä laajemmin. On todennäköistä, että esimerkiksi arkistoaineistojen avulla joistakin tapahtumista voi piirtyä toisenlainen kuva kuin osallisten omien kertomusten kautta.

Pauli Rautiainen

Kirjoittaja on julkisoikeuden apulaisprofessori, joka on työskennellyt aiemmin taidepolitiikan ja -rahoituksen tutkijana Taiteen keskustoimikunnassa ja Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa.

Kuvat: Suomen elokuvasäätiön arkisto