Aivan liikaa työtä, jolla on tarkoitus

Elokuvatyöntekijöiltä vaaditaan paljon, ja monet tyytyvät kohtuuttomiin olosuhteisiin. Liitossa ollaan kuitenkin huolissaan, että alasta tulee läpikulkuammatti – koska lopulta kukaan ei jaksa. Onko elokuvatyöntekijän ammatti oikeastaan elämäntapa? Jos on, mitä se tarkoittaa?

Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Teme jätti lakkovaroituksen joulukuun alussa 2017. Lakonuhka väistyi, mutta ongelmat eivät kadonneet minnekään. Ongelmista on puhuttu melko vähän, vaikka ne ovat tuttuja kaikille alalla. ”Kuvauspäivien pituudet paukkuvat. Kuvausviikkojen pituudet paukkuvat. Tämä koskee niin järjestäytyneitä kuin järjestäytymättömiä tuotantoja.” Näin summaa liittoaktiivi, jolta pyysin taustoitusta. ”Tilanne on pahentunut. Kriisiytymässä.”

Samoin asia ilmaistiin lakkovaroituksen yhteydessä tiedotteessa: ”Temessä on huoli, että alasta on tulossa läpikulkuammatti, josta nelikymppisenä siirrytään muualle, koska työtahtia ei jaksa.” Tuotannoissa tehdään liikaa töitä, liikaa ylitöitä ja liian huonoissa olosuhteissa. Stressin jälkeen tulee burnout.

Työntekijäpuolella on oltu huolissaan koko alan säilymisestä. Nuorena jaksaa venyä. Kun ammattitaitonsa kentällä hankkineet työntekijät saavat perhettä tai perspektiiviä, punnitaan mahdollisuuksia jatkaa alalla. Sovitusta yllättäen rajusti venyviin työaikoihin voi olla mahdoton taipua, jos pitää hakea lapsia hoidosta.

Onko elokuvatyö luonteeltaan niin erikoista, että muu elämä on toissijaista? Miksi kukaan haluaa palaa loppuun?

Monille elokuvatyö on intohimo. Elokuvanteossa kaikessa karuudessaan on sellaista loistoa, jonka vuoksi työaikojen ylityksiä ja sopimusrikkomuksia ei kyseenalaisteta. Tällainen ajattelu on yleistä tietenkin lähinnä nuorempien työntekijöiden parissa.

Toinen ongelman syy on alan epävarmuus. Freelancerit tekevät työtä, kun sitä on – vaikka sitten epäedullisin tai kelvottomin ehdoin. Pätkätyöläisistä koostuva ammattikunta ei pidä kiinni oikeuksistaan, kun jokainen työ tuntuu erikoistapaukselta myös kokeneemmille työntekijöille.

Keskustelua, joka tyrehtyi

Kirjoitin Suomen Kuvalehteen yhdessä toimittaja Anton Vanha-Majamaan kanssa jutun työolosuhteista Tuntematon sotilas -elokuvan kuvauksissa. Suurelokuvan kuvaukset olivat olleet poikkeuksellisen raskaat. Työajat olivat arvaamattomia, joiltain työntekijöiltä vaadittiin yötöitä ja väsymyksestä seurasi autokolareita.

Heinäkuussa 2017 julkaistusta jutusta tuli kentältä positiivista palautetta – myös ihmisiltä, joita minä tai Anton emme olleet koskaan tavanneet. Jotkut nuoremmat työntekijät suhtautuivat juttuun kuitenkin naureskellen. Mitä uutisoinnin tai kertomisen arvoista tässä on, ainahan se on tällaista. Totta kai tehdään ylitöitä, kundit kommentoivat linkkaamaansa juttua avoimille FB-seinille. Kolareitakin pidettiin tavanomaisina ja luonnollisina, ja näistä asioista kertomista jonkinlaisena nössöilynä.

Toiselle nuo kommentit kertovat työtekijöiden voimakkaasta sitoutumisesta, toiselle alistumisesta olosuhteisiin. Tuntemattoman sotilaan kuvaukset eivät olleet mikään poikkeus, vaan nousivat julkisuuteen samasta syystä kuin elokuva muutenkin: se oli iso ja siinä tiivistyi sekä alan että kansakunnan toiveita ja odotuksia. Tuntematon sotilas on ansainnut menestyksensä, mutta on oireellista, että keskustelu työolosuhteista tyrehtyi. Jos jättituotanto tehdään hankalissa olosuhteissa, miten on monien tavanomaisempien kuvausten laita?

Väsyneenä laatu kärsii

Maksamattomia päivärahoja, maksamattomia ylityökorvauksia. Työntekijöitä, jotka eivät ajoissa huomaa omaa uupumustaan, kun kukaan ei ole sitä freelancerin elämässä tarkkailemassa.

Rajoja ei kunnioiteta, sanoo viisitoista vuotta alalla ollut elokuvatyöntekijä. ”Siihen alkaa kiinnittää huomiota vasta, kun on aikansa tehnyt tätä työtä.”

Työehtosopimusneuvottelut päättyivät huonoissa tunnelmissa, liittoaktiivi sanoo.

”Emme pääse kiinni ongelmiin, vaikka tekijöiden jaksaminen on kortilla”, liittoaktiivi harmittelee.

Ei pitäisi olla mahdotonta päästä hyvällä suunnittelulla alle kymmentuntisiin työpäiviin. 14-tuntisissa  työpäivissä ja jopa 80-tuntisissa työviikoissa ei vain ole järkeä. Ammattilaiset osaavat vaatia työoloiltaan enemmän kuin harjoittelijat. Kentältä kerrotaan, että harjoittelijoita ja opiskelijoita käytetään yhä enemmän. Jotkut keskenään hyvin erilaisiksi mielletyt yhtiöt, esimerkiksi mutta eivät ainostaan Solar Films ja Sputnik, ovat silti pitäneet kiinni siitä, ettei harjoittelijoiden työpanosta riistetä.

”Kukaan ei anna parasta panostaan, jos on ihan poikki”, kokenut elokuvatyöntekijä tiivistää. Tavoitteet ja resurssit pitäisi saada linjaan, ja se on tuottajien vastuulla, hän sanoo ”Muuten Suomesta alkaa hävitä osaamista. Ihmiset eivät jaksa näitä duuneja. Ala ei kehity.”

Väkinäinen vastakkainasettelu

Kriisiytymisen merkkejä on siinäkin, että työntekijät ja tuottajat ovat ikään kuin kiistakumppaneita tilanteessa. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole hedelmällistä maassa, jossa erittäin harva tuottaja pääsee nostamaan mogulimaisia palkkoja tai osinkoja.

Kahdeksankymmentä prosenttia elokuvan kustannuksista on työvoimakuluja, laskee palkittu, elokuviin keskittynyt tuottaja.

Kulut nousevat, vaikka Suomen elokuvasäätiön tuet eivät nouse. Dvd-myynneistä ei enää tule rahaa ja striimauspalvelut maksavat elokuvien oikeuksista vain vähän. Kun tähän tilanteeseen pitäisi yhdistää paremmat työolosuhteet sekä elokuvien laadun nouseminen, yhtälö on mahdoton, tuottaja toteaa.

”Työntekijät eivät ymmärrä, miten huonosti rahoitettua Suomen audiovisuaalinen ala on muihin Pohjoismaihin verrattuna.”

Ruotsissa pitkän elokuvan keskimääräinen budjetti on yli kaksi miljoonaa euroa, Suomessa noin 1,4 miljoonaa euroa. Suomessa intoillaan, kun osin saksalaisrahoitteisen Arctic Circle -sarjan jaksokohtainen budjetti on 650 000 euroa. Ruotsissa suurempien rikossarjojen budjetit ovat kaksinkertaisia, ylikin. Uudessa työehtosopimuksessa on kohtia, joita ammattilaisetkaan eivät ymmärrä. Kysymyksiä on liittynyt muun muassa siihen, miten kohtaa jaksotyöstä pitäisi tulkita.

”Jaksotyö on mallinakin niin monimutkainen, etten ymmärrä sitä”, liittoaktiivi sanoo.

Elokuvatuottajakaan ei aivan hahmota kuviota. Jaksotyöstä on hyötyä etenkin suurille televisiopuolen tuotannoille, joissa on paljon kuvauspäiviä, hän arvioi. Samoin suurimmat tuotannot hyötyvät enemmän harjoittelijoiden käytöstä. Ongelmia aiheuttavat myös rahoituspäätösten viipymiset. Jos päätös tulee loppukeväästä ja kesällä pitää kuvata, ei suunnitteluun ole ainakaan liikaa aikaa. Vaikeinta on niillä tuottajilla, jotka haluavat pitää kiinni kohtuullisuudesta ja asiallisista pelisäännöistä. Vastakkainasettelu ei asiaa auta.

Tuottaja huokaa. ”Kouluista tulevat, joilla ei ole käytännön kokemusta alasta, vaativat heti täyttä palkkaa. Sitten testataan heidän motivaatiotaan kuvauksissa, joissa pitäisi 25 päivässä saada aikaan laadukas valkokangaselokuva”, tuottaja sanoo.

”Alalla elää edelleen harhoja, että tuottajilla on jossain rahaa jemmassa. Tämä menee aina vain vaikeammaksi.”

Liiton vastuu

Sekä työntekijät että tuottaja toteavat saman asian. Liitto voisi olla vahvempi.

”Liitto uhkailee lakolla ja nostaa palkkoja taulukossa, mutta onko sieltä oikeasti keskusteluyhteyttä tuottajiin, ja onko keskustelua elokuvatyöntekijöiden välillä”, tuottaja kysyy.

Hän väittää, että useimmille jäsenille liittoon kuulumisen syy on työttömyyskassa. Selkeämmät säännöt, valmiit sopimuspohjat ja jonkinlainen järki palkkaukseen suhteessa työvuosiin, tuottaja listaa toiveitaan SET:ille. Alalta puuttuu yleisesti ottaen solidaarisuutta, tuottaja lisää. Elokuvatyöntekijä pukee asian toisin: fiilis voi olla elokuvaa tehdessä mahtava ja innostunut, mutta yhteisöllisyys liittyy ehkä sittenkin kupliin, kaveripiireihin ja eräänlaisiin liittolaisuuksiin.

Suomalaisen elokuvan menestys vuonna 2017 voi välittää väärää viestiä päättäjille, arvioi toinen työntekijöiden ja tuottajien asemaa pohtiva tuottaja. Voi vaikuttaa siltä, että riskinotto kannattaa, vaikka alan taloudellinen kaavio useimmille huonompi kuin koskaan ennen. Jos tuet eivät kasva, juuri kukaan ei voi enää kohta tehdä elokuvia reilulla tavalla. Seuraavia ulostuloja kohtuuttomista työolosuhteista kuiskitaan tulevan televisiotuotantojen puolelta. Harmillista tilanteessa, jossa sekä suomalainen elokuva- ja sarjatuotanto ovat komeasti ylittäneet kansainvälisyyden kynnyksen.


Kalle Kinnunen on elokuvaan erikoistunut vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Kuva: Riku Ounaslehto


← Takaisin 1/2018 etusivulle