01 / 2018

Kommentti: onko elokuvatyö Bad Romance?

Jaksotyöstä kirjoittaminen osoittautui henkisesti raskaaksi aiheeksi. Viimeiset kaksi työehtosopimuskierrosta ovat paitsi repineet juopia työntekijöiden ja työnantajien välille, myös rapauttanut joidenkin jäsenten luottamusta liittoon. He kokevat, ettei liitto pysty puolustamaan heidän oikeuksiaan – välillä palautteesta tulee kuva, ettei liiton edes ajatella olevan jäsentensä puolella. SETin hallituksen jäseniltä on jopa kyselty työkeikoilla, eivätkö he tunne ristiriitaa sen välillä että ovat ammattiliiton hallituksessa, vaikka ovat itse työntekijän asemassa.

Vaikka osa kritiikistä perustuu epärealistisiin tai virheellisiin käsityksiin ammattiliittojen toiminnasta ja toimintamahdollisuuksista yleensä, olisi se syytä ottaa todella vakavasti niin liiton luottamustoimisten kuin palkattujen työntekijöidenkin suunnalla. Se kertoo ainakin siitä, että liiton viestintä ei mene kaikilta osin läpi – tietenkin myös siitä, miten huonosti osa työntekijöistä on perillä ammatillisen järjestäytymisen merkityksestä ja luonteesta. Työelämätaidoissa on usein puutteita eikä työn yhteiskunnallista ulottuvuutta aina ymmärretä.

En ole viime marraskuun jälkeen enää ollut SETin hallituksessa, mutta haluan silti tuoda julki oman näkemykseni siitä, miksi SET ja Teme eivät ole pystyneet toteuttamaan edunvalvontaa jäsentensä toivomalla tavalla. Syitä on toki useita lähtien yleisestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä ja uusliberalismin noususta, joka on onnistunut rapauttamaan ammattiliittojen vaikutusmahdollisuuksia viime vuosikymmenten aikana, mutta nostan seuraavassa esiin joitakin nimenomaan meidän alaamme liittyviä haasteita.

Yksi merkittävä ongelma on puhtaasti lainsäädännöllinen ja järjestöpoliittinen. Temen ja Paltan lisäksi Elokuva- ja tv-alan työehtosopimuksen osapuolena on työntekijäpuolella myös Journalistiliitto. Viimeisimmällä TES-kierroksella Journalistiliitto hyväksyi valtakunnansovittelijan ehdotuksen, jolloin Teme oli käytännössä pakotettu myös hyväksymään sen SETin edustajien vastustuksesta huolimatta. Muuten Journalistiliitto ja Palta olisivat olleet sopimuksen ainoat osapuolet eikä Teme olisi siis jatkossa edes päässyt neuvottelupöytään. Näin periaatteessa yhdessä Temen kanssa työntekijöiden puolesta neuvotellut Journalistiliitto päätyi käytännössä toimimaan lakonmurtajaorganisaationa. Tilanne oli täysin perverssi.

Perustavampi ja pitkäaikaisempi ongelma on kuitenkin mielestäni jäsenistömme – meidän kaikkien – heikko sitoutuminen liiton toimintaan ja omien työehtojen puolustamiseen. Tämä toki heijastelee sitä, miten vieraantuneita suurin osa ihmisistä nykypäivänä ylipäätään on jokapäiväisestä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kun jaksotyö ensi kertaa oli tulossa alan työehtosopimukseen vuonna 2014, SET selvitti jäsentensä lakkovalmiutta. Sitä ei ollut. Tekijät pelkäsivät työllistymisensä puolesta, varmasti monessa tapauksessa täydestä syystä. Kun solidaarisuuteen ei voi luottaa, mistään yhteisrintamasta on turha puhua. Jokainen liitto on yhtä heikko tai vahva kuin sen jäsenten sitoutuminen toimintaan ja valmius laittaa aikaansa ja energiaansa yhteisten asioiden hoitoon. Ammattiliiton vaikutusvalta syntyy vain ja ainoastaan jäsenistön sitoutumisesta ja valmiudesta kamppailla yhteisten asioiden puolesta. Liitolla ei ole viranomaisvaltuuksia, eikä se pysty puolustamaan jäsenistönsä etuja ostopalveluna.

Yksi rakenteellinen ongelma piilee alamme ominaispiirteessä, joka on myös eräs sen vahvuuksista. Viittaan elokuva- ja tv-alan asemaan taiteen ja teollisuuden risteämäkohdassa. Työmme tavoitteena on taideteoksen luominen työryhmän yhteisen ponnistuksen tuloksena. Taiteenalan laadusta johtuen teoksen tuottaminen vaatii myös suuren määrän muita ammattilaisia kuin ne kymmenkunta taiteellisesti päävastuullista, joilla on mahdollisuus saada oma suoranainen taiteellinen panoksensa näkyviin ja työstään erityistä tyydytystä ja merkitystä sitä kautta. Kuitenkin uskallan väittää, että jokaisessa produktiossa jokainen työntekijä on perinteisesti ollut todella sitoutunut projektiin ja kokenut parhaan mahdollisen lopputuloksen kunnia-asiakseen. Duuni ei ole vain duunia. Se on intohimo ja osa identiteettiä. Tämä myös nostaa kynnystä tuoda esille epäkohtia työehdoissa ja -käytännöissä.

Myös työnantajien ja työntekijöiden suhde on pienellä ja sisäänlämpiävällä alalla ollut omanlaisensa. Työnantaja-tuottajat ovat usein myös työntekijöidensä tuttavia ja ystäviä. Asioita on tehty luottamuksen pohjalta. Kun työehtoja heikennetään, syntyy kokemus eriarvoisuudesta. Ei ollakaan yhteisellä asialla. Työn ja pääoman väliset ristiriidat tulevat näkyviksi. Itse koin tässä asiassa tietynlaisen ahaa-elämyksen vuoden 2014 TES-neuvotteluissa, kun neuvottelutilanteessa eräs aiemmin hyvänä työnantajana pitämäni omistaja-tuottaja ykskantaan ilmoitti, että meidät kaikki voisi aivan hyvin korvata harjoittelijoilla. Haluan uskoa, että tuottajista suurin osa ei ajattele näin, ja että todella olemme elokuvia ja tv-ohjelmia tehdessämme yhteisellä asialla. Tuo usko kuitenkin saa helposti kolauksia, jos erilaisissa ulostuloissa meitä työntekijöitä ei kohdella kunnioittavasti – myös siinä suhteessa, että työmme nähdään niin arvokkaaksi, että meille maksetaan siitä asiallinen korvaus, eikä meitä haluta ajaa työssämme loppuun. Usein kuulee sloganin ”elokuva on elämäntapa”. Se on kuitenkin myös työtä ja toimeentuloa. Näiden puolten, intohimon ja ammattimaisuuden, tasapainottaminen on avainasemassa, jos halutaan että suomalainen elokuva- ja tv-tuotanto voi hyvin ja kehittyy.



Kuva: Riku Ounaslehto


← Takaisin 1/2018 etusivulle