Elokuva, tarinankertoja ja mieli

Tarinankerronta muodostaa ihmisen mielen perustan. Evoluution näkökulmasta tarinoiden kertomisen on myös täytynyt muokata ihmisen biologisia aivorakenteita. Tarinoilla on aina näkökulma; sen joka kertoo tarinan. Tässä mielessä tarinat kiinnittyvät yksilöllisiin kokemuksiin. Toisaalta ne ovat osa jaettua kulttuuri-sosiaalista ekologiaa.

Tarinoita kuunnellaan, niitä kierrätetään ja modifioidaan erilaisiin konteksteihin sopiviksi. Kuvittele Neandertalin ihmistä savannilla metsästysretkellä, kun jokin poikkeava ilmiö kiinnittää huomiota. Oitis juoksuksi ja kertomaan muille. Ehkä jokin keskuudessamme kiertävä tarinan pätkä on peräisin kaukaisten esi-isiemme kokemuskertymästä.

Kiinnostukseni mielen saloihin, elokuvalliseen tarinankerrontaan ja erityisesti vuorovaikutteiseen enaktiivisen elokuvan mahdollisuuksiin (Tikka 2008) on luonnollisella tavalla vienyt minut aivotutkimuksen pariin. Aivoihimme assosioidut kognitiiviset prosessit voidaan pitkälti nähdä tarinankerrontana. Ihmisen mieli olettaa luonnollisen tapausten kulun, rikkoutumattoman jatkumon. Ilmiöt näyttävät jatkuvan yhtenäisesti ja noudattaen tiettyjä ennakoitavia fysikaalisia lakeja. Nuoli lentää kaaressa jolla on alku, lakikohta ja loppu kun se iskeytyy maaliinsa. Kun astut jokeen, näyttää veden virta vääjäämättömästi ja välinpitämättömästi ohittavan jalkasi jatkaen matkaansa ja kadoten joen mutkan taakse. Puuttuvat osat tarinan jatkumossa mieli täydentää mielikuvituksen avulla. Aivot ovat erikoistuneet päättelemään miten käsillä olevat tiedon palaset liittyvät kontekstiin ja olettamalla loput, perustuen intuitioon, mahdollisuuksien avaruuteen ja aikaisempaan elämänkokemukseen. Aivotutkija Michael Gazzaniga on nimennyt aivoissamme sijaitsevan erityisen alueen, joka näyttää suorittavan tällaisia päättelytoimintoja ‘aivojen tulkiksi’ (interpreter in the brain) (Turk et al. 1998).

Tarinat ovat kontekstisidonnaisia. Samoja tarinoita kerrotaan eri tilanteissa eri tavoilla. Tarinan sisältö rakentuu jatkuvan kontekstualisoinnin kautta, erilaisia palasia tuodaan yhteen muokaten näkökulmaa josta tarinaa tulkitaan. Viittaan usein esityksissäni venäläiseen elokuvamontaasin kehittäjään Lev Kuleshoviin, joka näytti ihmisille elokuvakankaalla kameraa kohti katsovan neutraalin näköisen miehen lähikuvaa ja yhdisti sen vuorotellen soppalautaseen, lapsen ruumisarkkuun, tai viehättävään sohvalla loikoilevaan naiseen (Kuleshov 1910). Kysyessään kuviin liitetyn miehen kasvojen ilmaisemaa tunnetilaa, vastaukset varioivat sen mukaan minkä kuvan yhteydessä kasvot esiintyivät, respektiivisesti, nälkäinen, surullinen, tai halun valtaama. Tarinat stimuloivat mieltämme herkimpiä tunteitamme myöten, ja nämä tunteet heijastuvat kehoomme (Nummenmaa et al 2014). Samalla ne simuloivat elämää sen koko kompleksisuudessa (Mar & Oatley 2008) Toisaalta tarinoiden ymmärtäminen perustuu tietoon sosio-kulttuurisesta maailmasta, toisaalta tarinat hyödyntävät ymmärrystä siitä miten fysikaalinen maailma toimii. Lars von Trierin elokuva Melancholia  hyödyntää hienolla tavalla maailmaa, jossa maapalloa vääjäämättömästi avaruudessa lähestyvä törmäyskurssissa oleva planeetta alkaa muuttaa maapallon fysikaalista todellisuutta ennen näkemättömillä tavoilla.

Elokuva mielen mallina

Miten tarinankerronta tapahtuu mielessä? Miten se ilmenee aivoissa? Miten katsoja ymmärtää elokuvan henkilöitä ja heidän tilanteitaan? Aivotutkimuksessa kaksi erilaista teoriaa voidaan esittää kuvaamaan toisiaan täydentäviä mielen ilmiöitä.

Ensimmäinen tapa liittyy niin sanottuun peilaamiseen, eli muiden ihmisten toimintojen ymmärtämiseen ei-tietoisella tasolla ikään kuin itse toimisi samalla tavalla.

Tämä selittyy aivotutkimuksen havaintojen kautta. Vuonna 1992 italialainen tutkijaryhmä Giacomo Rizzolattin johdolla havaitsi sattumalta, että apinan motoriset aivoalueet reagoivat tutkijoiden käsin suorittamiin tarttumisiin samalla tavalla kuin jos apina itse olisi tarttunut esineeseen (Di Pellegrino et al.  1992). Pian italialaisten löydön jälkeen suomalainen tutkijaryhmä akatemikko Riitta Harin johdolla Teknisen korkeakoulun Kylmälaboratorion aivotutkimusosastolla täydensi havaintoa osoittamalla, että nämä ns. peilisolut löytyvät myös ihmisen aivoista (Hari et al. 2018). Väitöskirjani Enactive Cinema: Simulatorium Eisnesteinense (2008) haki tukea teoreettiseen pohdintaan elokuvan ja mielen välisestä vuorovaikutusdynamiikasta tästä hermojärjestelmässä ei-tietoisella tasolla tapahtuvasta peilauksesta. Klassinen elokuvakokemukseen liitetty metafora näkee elokuvan ihmismielen peilinä. Tämä konkretisoituu nyt luonnollisella tavalla juuri peilisolujärjestelmässä. Alun perin puhtaasti neurotieteellisestä peilisoluteriasta on tullut ahkerasti käytetty selitysapparaatti elokuva- ja taidealan tutkimuksissa.

Toinen tapa, jolla mieli pyrkii ymmärtämään tarinan kerrontaa ja siinä seikkailevien ihmisten toimintaa, tapahtuu tietoisella tasolla (Heyes & Frith 2014). Tämä toisen ihmisen toiminnan ennakointi perustuu opittuun elämänkokemukseen, rakentuu pitkälti tarinankerronnan logiikkoihin ja kerronnan konventioihin, ja heijastelee sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä. Elokuvassa ja elämässäkin paljon käytetyt sosiaaliset strategiat kuten emotionaalinen vaikuttaminen tai tavoitteellinen väärien tietojen antaminen ovat tämän ns. mielen teorian konkreettisia sovelluksia.

Elokuvan voidaan ajatella toimivan jonkinlaisena miniatyyrimallina elämästä ja elämän ymmärtämisestä. Elokuvan historiassa taaksepäin katsoen, venäläisen elokuvantekijän Sergei Eisensteinin koko elokuvateoreettinen pohdiskelu 1900 luvun alkupuoliskolla perustui tähän ajatukseen. Se miten kerronta rakennetaan kuvastaa tekijän mielen rakenteita. Vastaavasti se miten katsoja ymmärtää elokuvan perustuu katsojan mielen rakenteisiin, jotka ovat kaikilla pääpiirteittääin samanlaiset. Lähestymiskulmani aivotutkimukseen nojaa samankaltaiseen ajatteluun. Kun tutkimme tarinankerrontaa ja sen ymmärtämistä, pääsemme lähemmäksi ihmisen mielen rakenteita, ja sitä miten kognitiomme – lue, aivomme, kehomme ja koko elämän kokemuksemme – tuottaa ajattelua ja ymmärrystä, rakentaa muistoja ja ennakoi tulevaisuutta.

Neurocinematiikka

Miten elokuvan ilmentymistä mielessä voidaan tutkia? Neurocinematiikka (engl. neurocinematics) on aivotutkimuksen alue, joka pyrkii tuottamaan uutta ymmärrystä siitä miten aivot käsittelevät erityisesti pitkäkestoisia audiovisuaalisia tarinoita. Tässä yhteydessä painotan holistista, kokonaisvaltaista käsitystä ihmismielestä. Perustan neurocinematiikan tutkimukseni kehollisen mielen teorioihin (Merleau-Ponty 1945; Varela et al. 1991; Varela 1996). Tältä kannalta voidaan ajatella, että ilmiöt joita voidaan mitata aivokäyttäytymisessä ovat erottamattomassa yhteydessä henkilön omaan kehoon, käsityksiin, elämänkokemukseen, laajentuen kulttuuriseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Toisin sanoen, kun aivotutkimuslaboratoriosssa katsojalle näytetään elokuvaa ja samalla kuvannetaan aivoissa tapahtuvia biologisia tai sähkömagneettisia muutoksia, silloin ei tallenneta vain aivotapahtumia, vaan kokonaisvaltaista tarinan kokemusta (Kauttonen et al 2014).

Aivotutkimuksen alueella neurocinematiikka käsitteenä esiteltiin ensimmäisen kerran Princetonin yliopiston Uri Hassonin johtaman neurotutkimus ryhmän artikkelissa joka oli kohdistettu kognitiiviseen elokuvatutkimukseen erikoistuneeseen Projection-julkaisuun (ref 2008). Termin Neurocinema on aikaisemmin esitellyt Peter Weibel fenomenologisessa kirjoituksessaan, jossa hän ennakoi tulevaisuuden elokuvan projisoimista suoraan katsojan aivoihin ilman medioivaa audiovisuaalista materiaalia (Weibel 1996). Aivotutkimuksen yhteydessä termi ‘neurocinematiikka’ viittaa konkreettiseen aivojen kuvantamiseen käyttäen tarjolla olevia aivokuvantamisen metodeja. Tässä artikkelissa keskityn toiminnalliseen aivokuvantamiseen magneettiresonanssilaitteen avulla, myöhemmin lyhyesti fMRI (functional magnetic resonance imaging).

Ensimmäiset elokuvaa ärsykkeenä käyttävät aivokuvantamiskokeet ovat melko uusi aivotutkimuksen muoto, sillä niitä alettiin tehdä vasta 2000-luvun alussa (Bartels et al. 2004, Hasson et al. 2004, Jääskeläinen et al. 2008). Toista vuosikymmentä on kulunut data-analyysimetodien kehittämiseen, ja vasta 2010-luvun puolessa välissä tehokkaammat tietokoneet ovat alkaneet mahdollistaa dynaamisesti ajassa muokkautuvan pitkäkestoisen ärsykkeen kuten kokonaisen pitkän elokuvan katsomisesta kertyvän valtavan datamäärän käsittelyn ja tulkinnan.

aivoAALTO

Aalto-yliopiston kärkihanke aivotutkimusprojekti aivoAALTO (2010-2014), jota veti akateemikko Riitta Hari, oli eräs neurocinematiikan uranuurtajista maailmanlaajuisesti. Erityistä aivoAALTO-projektissa oli sen monialaisuus, ja oma antini sille elokuvantekijänä alkoi jo tutkimussuunnitelman kirjoittamisesta rahoituksen hakuprosessissa yhdessä Aalto-yliopiston Perustieteiden korkeakoulun tutkijoiden kanssa vuonna 2009. Olin juuri väitellyt biosensorivetoisesta enaktiivisesta elokuvasta Elokuvataiteen laitokselle Enactive Cinema: Simulatorium Eisensteinense (2008) ja uudet haasteet aivotutkimuksen parissa olivat suoraa jatkoa tutkimustyölleni dynaamisen mielen mallintamisesta vuorovaikutteisen elokuvan avulla.

Ensimmäiseen neurocinematiikan tutkimusprojektiin ehdotin Aki Kaurismäen elokuvaa “Tulitikkutehtaan tyttö” ja pian makasikin toiminnallisessa aivokuvantamislaitteessa ensimmäinen koehenkilömme sitä katsomassa (Lahnakoski et al 2012; Salmi et al . 2014). Näytän mielelläni konferenssiesityksissäni ja puheissani videoklipin, jossa pyörii kohtaus Tulitikkutehtaan tyttö -elokuvasta ja sen kanssa synkronoituna aivokuvien päälle visualisoidun useiden katsojien yhteenlasketun aivokäyttäytymisen. Kun emotionaalinen lataus kasvaa kohtauksessa, laajenee aivokuvien oranssi väripinta osoittaen, kuinka katsomiskokemus tuottaa katsojien aivoalueiden yhtäaikaista samankaltaista aktivoitumista.

Seuraavaksi esittelin aivotutkijakollegoilleni kokeellisen mustavalkoisen Maya Derenin 1944 ohjaaman elokuvan “At Land”, jossa Deren itse näyttelee (Pamilo et al. 2012; Lankinen et al, 2016, 2018). Tämän elokuvan erityinen mielenkiintoisuus aivotutkimuksen näkökulmasta oli näyttelijän kehollisuus, esimerkkinä kiipeily paljain jaloin kuivalla puun rungolla, hyppiminen ja ryömiminen alati vaihtuvassa ympäristössä. Motorisesti aktiivinen näyttelijä dynaamisessa liikkeessä sopi tutkimuskohteeksi erityisesti aivojen peilisoluteoriaa ajatellen (Kauttonen et al. 2015), koska sen katsojan on helppo samastua näyttelijän kehollisiin kokemuksiin. Muista elokuvista mainittakoon Klaus Härön elokuva Postia Pappi Jaakobille (2009), jonka sokeille tuotetun ääninauhan kuunteli fMRI laitteessa sekä näkeviä koehenkilöitä että henkilöitä, joiden sokeus oli alkanut hyvin nuorena. Tämä koe toi lisäymmärrystä aivojen kuuloalueiden erikoistumisesta (Boldt et al. 2013), sekä niiden plastisuudesta, eli joustavasti tarkoituksenmukaisesta kehityksestä (Boldt et al. 2014).

Nämä ensimmäiset elokuvakokeet auttoivat sekä kehittämään analyysimetodeja että osoittamaan että neurocinematiikan tutkimuksella voitiin tuottaa uudenlaista tietoa elokuvan katsojien jaetusta aivokäyttäytymisestä. Oman NeuroCine-tutkimusryhmän perustaminen Aalto-yliopiston Starting Grant  rahoituksella 2011 avasi minulle mahdollisuuden vetää tutkimusprojekteja, jotka erityisesti tarkastelivat tarinankerronnan ymmärtämistä aivoissa.

NeuroCine

Klassinen kysymys, josta taiteen alueella on käyty keskustelua vuosisatoja, liittyy muodon ja sisällön suhteeseen. Miten elokuvan audiovisuaalinen muoto ja sen medioima sisältö linkittyvät toisiinsa? Entä kun sama tarina luetaan tekstimuodossa? Ensimmäinen NeuroCine-tutkimusryhmäni koe tarkasteli saman tarinasisällön välittymistä katsojille huolimatta erilaisesta esitysmuodosta (Tikka et al., julkaistaan pian). Siinä käytetään ärsykkeenä Saara Cantellin episodielokuvaa Kohtaamisia (2009), joka oli liikuttanut minut itseni kyyneliin. Valitsin kokeeseen episodin “Noran huone” jossa nuori tyttö joutuu todistamaan äitinsä mielen järkkymistä. Koehenkilöiksi valikoimme 18-40 vuotiaita henkilöitä, jotka eivät työskennelleet elokuva-alalla eivätkä erityisemmin harrastaneet elokuvissa käyntiä. Kukin koehenkilö katsoi sekä elokuvaversion että luki käsikirjoituksen samasta kohtauksesta. Synkronoimme tekstin esittämisen siten että samat dialogit ja toiminnat ajoittuivat elokuvassa ja tekstissä samanaikaisesti. Lisäksi puolet koehenkilöistä näki elokuvan ensin ja luki tekstin sen jälkeen. Vastaavasti toinen puoli henkilöistä luki tekstin ennen kuin näki elokuvan. Käytimme analyysissä ns. ICA (independent component analysis) metodia. Identifioimme tekstin lukuun ja elokuvan katsomiseen liittyen koehenkilöidemme aivoissa viisi yhteistä hermoverkkoa, jotka selvästi synkronoituivat elokuvan sisällöllisiin tapahtumiin molemmissa tilanteissa. Koeasetelmamme avulla pystyimme siis erottamaan muodosta riippumattoman tarinan sisällön. Tämä on maailman laajuisesti ensimmäinen koeasetelma, jossa verrataan audiovisuaalisessa ja kirjallisessa muodossa esitettyä tarinaa, sillä aikaisemmat vertailukokeet ovat tutkineet lähinnä kirjallista tekstiä eri muodoissa (esim. luettuna ja kuultuna; kahdella eri kielellä kuultuna).

Eräs neurocinematiikan tutkimuskysymys on miten eri tavalla voimakasta emotionaalista juonellisen draaman kuljetusta katsovien henkilöiden aivot reagoivat verrattuna kokeellisen juonettoman elokuvan katsoneiden aivoihin? Tätä kysymystä lähdimme tarkastelemaan vertaamalla Cantellin “Noran huone” episodia ja Derenin “At Land” lyhytelokuvaa (Kauttonen et al. ICPS2015). Tarkastelimme data-analyysissä miten voimakkaita ovat eri aivoalueiden väliset yhteydet. Vertailussa pystyimme eriyttämään toisaalta draamavetoisen ja toisaalta kokeellisen elokuvan katsomiseen erityisesti liittyvät alueet niiden yhteisesti jaettujen alueiden ulkopuolelta. Draamaelokuvaan assosioituneiden funktionaalisten yhteyksien keskittyessä visuaalisille ja tarkkaavaisuuteen liittyville alueille, ’juonettomaan’ At Land -elokuvan katsomiseen liittyvät eriytyneet aktivaatiot keskittyivät aivojen etu- ja keskiosiin. Tällä voitiin osoittaa, että kokeellisen elokuvan katsominen vaatii toisenlaista aivotyötä kuin arkielämään sijoittuva juonellinen elokuvan kuljetus. Toisin sanoen, kun draamaelokuva ohjaa voimakkaasti katsojan kokemusta manipuloimalla tunteita, kokeellisen elokuvan ymmärtäminen vaatinee enemmän kuvitteluun liittyviä kognitiivisia toimintoja.

Olemme saaneet vastaavia tuloksia toisessakin kokeessa, jossa toisaalta äänen ja kuvan kuvitteluun ja toisaalta kuvan ja äänen konkreettiseen havaitsemiseen liittyvien aivolueiden eroja tarkasteltiin, kuvittelun eriytyessä etuaivolohkon alueelle (de Borst et al. 2014). Tässä tarkastelimme pitkäaikaisen ammatillisen erityisosaamisen ilmenemistä aivoissa analysoimalla kokeen aikana muodostuneita aivoalueiden kolmiulotteisia aktivaatioyhdistelmiä (multi-ivoxel pattern analysis). Erityisosaajamme olivat elokuva-alan ammattilaisia, kuvaajia ja äänisuunnittelijoita, kolmantena ns. vertailuryhmänä meillä oli henkilöitä, jotka eivät harrastaneet kuvausta, musiikkia eivätkä muita elokuvantekemiseen liittyviä asioita. He katsoivat elokuvattuja klippejä, kuuntelivat elokuvan ääniä, sekä kuvittelivat näitä klippejä tai ääniä ilman sensoriärsykkeitä. Eri ryhmien aivokäyttäytymistä vertailemalla pystyimme osoittamaan kuvaajien ja äänisuunittelijoiden aivoissa kyseiseen erityisosaamiseen liittyvää erikoistumista, odotetusti äänisuunnittelijoilla kuulokuorella, ja kuvaajilla visuaaliseen havaitsemiseen liittyvillä aivoalueilla. Lisäanalyysissä tutkimme, oliko jokin ryhmä implisiittisesti rekisteröinyt sen, että puolet kokeessa käyttämistämme elokuvaklipeistä oli poimittu fiktiivisistä elokuvista ja puolet dokumenteista. Tuloksissa kuvaajien ryhmä näytti reagoineen tähän eroon, vaikka klippien alkuperästä tai genrestä ei oltu mainittu mitään koetilanteessa.

Aivokuvantamisen keinoin on hankala saada otetta kognitiivisista ilmiöistä, jotka eivät suoraan liity näytettyyn stimulukseen, joko ääneen tai kuvaan, vaan ennemminkin niiden myötävaikutuksessa tapahtuvaan kerronnan ymmärtämiseen. Kukin katsoja havaitsee esimerkiksi pöytälaatikkoon piilotetun aseen samanaikaisesti, mutta se miten tämä sensorihavainto vaikuttaa tarinan ymmärtämiseen ja uudelleen konstruointiin kunkin yksilön mielessä on vaikeasti mitattavissa. Emme voi olettaa, että kukin katsoja muodostaa käsityksensä jossakin tietyssä aikaikkunassa, toiset ovat hitaampia, toiset nopeampia oivaltamaan, toiset eivät ymmärrä lainkaan mistä on kyse. Tähän ongelmalliseen ajastukseen tarjoutui ratkaisu, kun Christopher Nolanin mysteeritrilleriä Memento katsoessani oivalsin, että se sisältää useita kohtia, joissa tietty kuva toistuu. Ja kun havaitsen kuvan toisen kerran, automaattisesti yhdistän mielessäni aikaisemmin näkemäni kohtauksen jossa kuva esiintyi ensimmäisen kerran, ja tämän kohtauksen, ja muodostan uuden käsityksen elokuvan juonesta.

Tämä oivallus johti NeuroCine-ryhmäni kanssa tekemäämme kokeeseen (Kauttonen et al. 2018; Kauttonen et al. SFN2015). Memento-elokuvassa (C. Nolan, 2000) tarina kelautuu lopusta alkuun, vähitellen kohtaus kerrallaan paljastaen uutta tietoa päähenkilön tarinasta. Yhteensä 15 muutamien sekuntien mittaista kuvaa muodostivat tarpeeksi selkeän aineiston, josta pystyimme tunnistamaan ne aivojen aktivaatiot, jotka ilmenivät vain ja ainoastaan toistuvien kuvien aikana. Tämän aivokäyttäytymisen voidaan olettaa liittyvän tarinan uudelleen rakentumiseen mielessä tavalla, joka perustuu muistiin aikaisemmista tapahtumista ja niiden liittämisestä tuoreeltaan nähtyihin tapahtumiin. Tutkimustuloksista kirjoittamamme artikkeli on saanut runsaasti kansainvälistä mediahuomiota, mm. laajalevikkinen Neurosceptic-blogi “The Neural Basis of Watching ‘Memento” viittasi artikkeliimme voimasanalla (wonderful), antaen näin julkaisullemme hyvän alkusysäyksen.

Summa summarum

Kun aloitin aivotutkimuksen parissa lähes vuosikymmen sitten, minulla oli tuhat erilaista kysymystä liittyen elokuvakokemuksen ja tarinankerronnan ymmärtämiseen. Niihin halusin vastaukset heti. Kysymyksiä on kertynyt roppakaupalla lisää, mutta vastauksia haen edelleen. Neurocinematiikan tutkimus liittyy laajempaan aivotutkimuksen alueeseen, jonka tarkoituksena on ymmärtää terveiden aivojen toimintaa luonnollisen kaltaisissa tilanteissa (naturalistic neurosciences). Elokuva on mahdollistanut monimutkaisten sosiaalisten elämäntilanteiden esittämisen laboratorio-olosuhteissa, laajentaen aivotutkijoiden tutkimuksen monotonisten shakkiruutu- ja äänisignaaliärsykehavaintojen sijasta koskettamaan sosiaalista, emotionaalista ja kulttuurisidonnaista ihmismieltä. Tulevaisuudessa voimme tehdä kokeita joissa koehenkilö on tosiaikaisessa vuorovaikutuksessa esimerkiksi elokuvan päähenkilön kanssa (Tikka et al. 2012;Tikka & Kaipainen 2014). Toisin kuin monilla humanistisilla aloilla, aivotutkimuksessa suuret teoreettiset loikat yli tuntemattomien kuilujen eivät yksinään kanna. Linkki ajatuksen ja ajatuksen välillä yli rotkon vaatii konkreettisen sillan, joka rakennetaan koe kerrallaan ja kokeiden tulosten lujuutta yhtenään testaamalla ja kyseenalaistamalla. Uutta tietoa ja ymmärrystä syntyy aikaisempiin tutkimuksiin ja kirjallisuuteen nojaten, varpaanmittainen askel kerrallaan edeten. Neurocinematiikassa, tällä vasta muutaman vuosikymmenen vanhalla tieteenalueella, ei ajeta formulaa vaan rakennetaan Iisakin kirkkoa, johon NeuroCine-työtovereideni kanssa olemme veistäneet muutaman tukevan lattialaudan.

Lähteet

1.     Bartels A, Zeki S. 2004. The chronoarchitecture of the human brain–natural viewing conditions (…) Neuroimage 22: 419–433.

2.     Boldt R, Malinen S, Seppa¨ M, Tikka P, et al. 2013. Listening to an Audio Drama Activates Two Processing Networks, One for All Sounds, Another Exclusively for Speech. PLoS ONE 8(5): e64489.

3.     Boldt R, Seppä M, Malinen S, Tikka P, Hari R, Carlson S. 2014. Spatial variability of functional brain networks in early-blind and sighted subjects. Neuroimage. 95:208-16.

4.     Cantell S. 2010. Kohtaamisia. Produced by Pystymetsä Oy.

5.     Deren M. 1944. At Land. New York.

6.     Di Pellegrino G, Fadiga L, Fogassi L, Gallese V, Rizzolatti G. 1992. Understanding motor events: a neurophysiological study. Exp Brain Res. 1992;91(1):176-80.

7.     Hari R, Forss N, Avikainen S, Kirveskari E, Salenius S, Rizzolatti G. 1998. Activation of human primary motor cortex during action observation. PNAS U S A 95(25):15061-5.

8.     Hasson U, Nir Y., Levy I, Fuhrmann G, Malach R. 2004. Intersubject synchronization of cortical (…) Science 303:1634–40.

9.     Hasson U, Landesman O, Knappmeyer B, et al. 2008. Neurocinematics. Projections 2: 1–26.

10.  Heyes CM, Frith CD. 2014. The cultural evolution of mind reading. Science 344(6190):1243091.

11.  Härö, K. 2009. Postia Pappi Jaakobille. Produced by Kinotar Oy.

12.  Jääskeläinen IP, Koskentalo K, Balk MH, et al. 2008. Intersubject synchronization (…) Open Neuroimag. J. 2: 14–19.

13.  Kauttonen J, Hlushchuk Y, Jääskeläinen IP, Tikka P. 2018. Brain mechanisms underlying cue-based memorizing during free viewing of movie Memento. Neuroimage 172:313-325.

14.  Kauttonen J, Hluschuk Y, Tikka P. ICPS2015 Comparing functional connectivity and synchronization in free-viewing of feature films – an fMRI study. Poster ICPS Amsterdam, 12-14 March.

15.  Kauttonen J, Hlushchuk Y, Tikka P. SFN2015. Neural functions of memory retrieval and narrative reconstruction during free-viewing of film Memento. Poster, SfN2015, USA, 20 Oct.

16.  Kauttonen J, Hlushchuk Y, Tikka P. 2015. Optimizing methods for linking cinematic features (…). NeuroImage 110C: 136-148.

17.  Kauttonen J, Kaipainen M, Tikka P. 2014. Model of Narrative Nowness for Neurocinematic Experiments. In Proceedings CMN’14, 77–87. Open Access Series in Informatics. Germany: Dagstuhl Publishing.

18.  Kuleshov L. 1910. https://www.youtube.com/watch?v=_gGl3LJ7vHc

19.  Lahnakoski JM, Salmi J, (…) Tikka P, Sams M. (2012). Stimulus-Related Independent Component and Voxel-Wise Analysis of Human Brain Activity (…). PLoS ONE 7(4): e35215.

20.  Lankinen K, Saari J, Hlushchuk Y, Tikka P, Parkkonen L, Hari R, Koskinen M. 2018. Consistency and similarity of MEG- and fMRI-signal time courses during movie viewing. Neuroimage. 173:361-369.

21.  Lankinen K, Smeds E, Tikka P, Pihko E, Hari R, Koskinen M. 2016. Haptic contents of a movie dynamically engage the spectator’s sensorimotor cortex. Hum Brain Mapp. 37(11):4061-4068.

22.  Mar RA, Oatley K. 2008. The function of fiction (…) simulation of social experience. Perspect. Psychol. Sci. 3, 173–92

23.  Merleau-Ponty M. 1945/2013. Phenomenology of Perception. Trans. Donald A. Landes. New York: Routledge.

24.  Nolan C. 2000. Memento. Produced by Summit Entertainment; Team Todd.

25.  Nummenmaa L, Glerean E, Hari R, Hietanen JK. 2014 Bodily maps of emotions. Proc Natl Acad Sci U S A. 2014 Jan 14;111(2):646-51.

26.  Pamilo S, Malinen S, (…) Tikka P, Hari R. (2012). Functional subdivision of group-ICA results of fMRI data collected during cinema viewing. PLoS ONE 7(7): e42000.

27.  Salmi J, Glerean E, Jääskeläinen IP, Lahnakoski JM, Kettunen J, Lampinen J, Tikka P, Sams M.2014. Posterior parietal cortex activity reflects the significance of others’ actions during natural viewing.Hum Brain Mapp. 35(9):4767-76.

28.  Tikka P. 2008. Enactive Cinema: Simulatorium Eisensteinense. PhD diss. Helsinki: Univ. Art and Design.

29.  Tikka P, Väljamäe A, et al., 2012. Enactive cinema paves way for understanding complex real-time social interaction in neuroimaging experiments. Front Hum Neurosci.6:298.

30.  Tikka P, Kaipainen M. 2014. From naturalistic neuroscience to modeling radical embodiment with narrative enactive systems. Front Hum Neurosci. 8:79;

31.  Tikka P & Kaipainen M. 2015 Embodied Protonarratives Embedded in Contexts: A Neurocinematic Approach. In Neuroscience and Media: New Understandings and Representations. Grabowski, M. (ed.). London: Routledge Research in Cultural and Media Studies, p. 76-88

32.  Tikka, P. & Kaipainen, M. 2015 Phenomenological considerations on time consciousness under neurocinematic search light. In Cinéma&Cie. Neurofilmology. Audiovisual Studies and The Challenge of Neuroscience. D’Aloia, A. & “Eugeni “, R. (eds.). Mimesis International, p. 91-102

33.  Tikka P, Kauttonen J, Hlushchuk Y. 2018. Narrative comprehension beyond language: Common brain networks activated by a movie and its script. Forthcoming Plos One.

34.  Turk DJ, Heatherton TF, Macrae CN, Kelley WM, Gazzaniga MS. 2003. Out of contact, out of mind: the distributed nature of the self. Ann N Y Acad Sci.1001:65-78.

35.  Varela F, Thompson E, Rosch E. 1991. Embodied Mind. Cambridge, MA: MIT Press.

36.  Varela, Francisco J. 1996. Neurophenomenology. J of Consciousness Studies 3(4):330–49.

37 .Weibel, Peter 1996. “Neurocinema. Zum Wandel der Wahrnehmung im technischen Zeitalter” Brigitte Felderer (Hg.), Wunschmaschine Welterfindung, Wien, New York, S. 167-184 [Wiederabdruck in: Rolf Sachsse (Hg.), Gamma und Amplitude. Medien und kunsttheoretische Schriften, Berlin 2004, S. 166-194]


BIO

Pia Tikka, elokuvantekijä ja taiteen tohtori on tutkimusprofessori Tallinnan Yliopiston Elokuvakoulun Mediainnovaatioiden ja Digitaalisen kulttuurin Huippuyksikössä (MEDIT) EU Mobilitas Pluss rahoituksella (2017-2022). Tallinnaan hän siirtyi Aalto-yliopiston Median laitoksen Crucible Studion johtajan roolista (2014-2017). Tutkimusryhmänsä NeuroCine Tikka perusti työskennellessään Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Elokuvan, television ja lavastustaiteen laitoksella (2009-2014). Hän on kirjoittanut ja ohjannut pitkät elokuvat Yemanján Tyttäret (Brazil-Finland 1996) ja Hiekkamorsian (Finland 1998), ja valmistelee tuotantoyhtiön Oblomovies Oy:n pitkää elokuvaa Maiden of Dusk. Tikka on kehittänyt vuorovaikutteisen (enactive) elokuvaformaatin, julkaissut kirjan Enactive Cinema: Simulatorium Eisensteinense (2008). Enaktiivinen elokuva Obsession (2005) sai vuorovaikutteisen elokuvakerronnan Möbius Prix Nordic palkinnon. Tikka on tuottanut vuorovaikutteisen elokuva-pelin Third Woman, sen älypuhelin sovelluksen sekä installaatioita, mm. Galapagos Art Space, NY 2011. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman Enactive Media (2009-2011) tutkimusprojektin perustajajäsen. Hän kirjoitti yhdessä Aalto-yliopiston aivotutkijoiden kanssa rahoitushakemuksen Aalto-yliopiston monitieteiselle tutkimusprojektille aivoAALTO, toimi 5-vuotta sen johtoryhmässä Taiteiden ja Suunnittelun korkeakoulun edustajana, sekä edisti tutkimustyöllään neurocinematiikka-tutkimuslinjan vakiintumista Aalto-yliopistossa. Hän on Laurean TEKES-rahoitetun NeuroService tutkimusryhmän  ohjausryhmässä (2014-2015). Tällä hetkellä Tikka vetää Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa  projektia yhteistyössä Aalto-yliopiston Virtual Cinema Lab ryhmän kanssa. Tikka jatkaa vuorovaikutteisen tarinankerronnan tutkimusta aivokuvantamisen keinoin ja kehittää enaktiivisia virtuaalisia hahmoja kerronta- ja peliympäristöihin Tallinnan tutkimusryhmässään Enactive Virtuality .