Elämäni elokuvat

Meillä kaikilla on muistissamme sykähdyttäviä elokuvia, jotka ovat vaikuttaneet, jääneet mieleen, muuttaneet meitä ja tapaamme katsoa maailmaa. Mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet elokuvien tekijöihin ja heidän omaan elokuva-ajatteluunsa?

Koyaaniaquatshi
Koyaaniaquatshi. Kuvan lähde: KAVI

JANNE LAINE

 

Koyaanisqatsi. Ohjaus: Godfrey Reggion. 1982

Hyvin suuren vaikutuksen minuun on tehnyt Godfrey Reggion elokuva Koyaanisqatsi

vuodelta 1982. Olin muistaakseni toisen vuoden äänisuunnitteluopiskelija ELO:lla (nykyinen Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos, Aalto-yliopisto) kun näin sen ensimmäisen kerran elokuvauksen kurssilla. Muistan, että olin tosi vaikuttunut siitä kokonaisuudesta, se on todella jyräävä elokuva.

”Olin sen nähtyäni todella liikuttunut, ja ajattelin, että “wow”, tällaistakin voi tehdä, ja tältä minusta elokuvan pitääkin tuntua.”

Koyaaniaquatshi
Koyaaniaquatshi. Kuvan lähde: KAVI

Varmasti sen vaikuttavuutta lisäsi ensimmäisellä katsomiskerralla se, että en tiennyt siitä etukäteen oikein mitään, että näin sen 35mm filmikopiolla auditoriossa, ja että olin silloin myös vastaanottavainen ja utelias elokuvaopiskelija. Se, että se on luonnonsuojeluelokuva, jonka päähenkilö on elämä maapallolla, teki myös vaikutuksen, koska olen aina ollut luonnonsuojelun puolestapuhuja. Muistan että olin sen nähtyäni todella liikuttunut, ja ajattelin, että “wow”, tällaistakin voi tehdä, ja tältä minusta elokuvan pitääkin tuntua.

Siihen aikaan kun näin sen ensimmäisen kerran, suhtauduin aika kriittisesti musiikin käyttöön elokuvissa, erityisesti sellaiseen ”cheap manipulation”-tyyliin, jossa laitetaan johonkin kohtaan tietynlaista musiikkia, jotta katsoja saadaan tuntemaan haluttua tunnetta. Mutta Koyaanisqatsi on läpisävelletty (säv. Philip Glass), ja se oli minusta mahtavaa. Elokuvassa ei ole yhtään repliikkiä ja vain muutama äänitehoste, musiikki soi ja kuvat kulkevat ja sen jälkeen tekee mieli vain sanoa ”Kiitos!”. Se oli todella erilainen elokuva silloin, on se minusta vieläkin.

”Elokuvassa ei ole yhtään repliikkiä ja vain muutama äänitehoste, musiikki soi ja kuvat kulkevat. Sen jälkeen tekee mieli sanoa vain ”kiitos.” Se oli todella erilainen elokuva silloin, on se minusta vieläkin.”

Hankin elokuvan dvd:n vuosia myöhemmin ja olen katsonut sen monesti uudestaan, ja kyllä minä yhä liikutun siitä. On se ehkä vähän liian pitkä, tai rytmi siinä rakenteessa on sellainen jolle haluaisin ehkä tehdä jotakin, mutta se ei haittaa katsomiskokemustani. Siinä on muutamia kohtia, jotka ovat mielestäni täydellisiä esimerkkejä klassisesta montaasileikkauksesta ja niihin on hyvä ajoittain palata ja antaa niiden vaikuttaa, mutta paras vaikutus sillä on, kun sen katsoo alusta loppuun.

Koyaaniaquatshi
Koyaaniaquatshi Kuvan lähde: KAVI

Mielestäni Koyaanisqatsin vaikutus on audio-visuaalis-emotionaalinen. Rakenne on aika yksinkertainen, näytetään asioita, jotka liittyvät toisiinsa ja ne seuraavat toisiaan, mutta ei se kuitenkaan tunnu mitenkään rautalangasta väännetyltä. Aika ajoin se on hieman pateettinen, esimerkiksi näytetään hidastettua kuvaa, jonka aikana soi mahtipontinen, ”ylevöittävä” musiikki, eli se yrittää vedota suoraan tunteisiin. Tai näytetään kuva luolamaalauksesta, jota seuraa kuva alustalta lähtevästä raketista ja sen seurauksena syntyvästä hillittömästä räjähdyksestä, joka on kuvattu super-telelinssillä ja hidastettuna, basso tykittää ja matala miesääni rupeaa laulamaan. Sen joko hyväksyy tai ei, mutta jos sen antaa vaikuttaa, niin on se aika tyhjentävä ja sanattomaksi jättävä kokemus.

Elokuvan musiikki on aika syklistä eli toisteista, mutta kuitenkin siinä vaihtuu instrumentaatio ja musiikin värissä tapahtuu paljon muutoksia elokuvan aikana. Siinä on muutama pysähdys, missä musiikki kasvaa isommaksi ja sitten katkeaa ja tulee hiljaista, ehkä kuuluu vähän jotakin äänipohjaa ja kohta taas musiikki lähtee ”hiippailemaan” hiljaa. Siitä tulee sellainen ylevöitynyt ja kohotettu tunne, joka on varmasti aika kulttuurinen efekti, pyhä on ehkä ylisana, mutta joku sellainen tunne, että se on ”jotakin enemmän”, jotakin henkistä. Se on siinä minusta hyvin kiinnostavaa.

”Siitä tulee sellainen ylevöitynyt ja kohotettu tunne, joka on varmasti aika kulttuurinen efekti, pyhä on ehkä ylisana, mutta joku sellainen tunne, että se on ”jotakin enemmän”, jotakin henkistä. Se on siinä minusta hyvin kiinnostavaa.”

Luin joskus hieman elokuvan leikkausvaiheesta, jossa kerrottiin säveltäjän säveltävän musiikkia jo leikkausvaiheeseen. Sitten leikkaaja leikkasi sen mukaan, jonka jälkeen säveltäjä sävelsi lisää ja leikattiin uudestaan jne. Eli musiikin säveltämistä ja kuvaleikkausta on tehty samanaikaisesti ja toisiaan inspiroiden. Muistan ajatelleeni, että niinhän se kannattaisikin tehdä, ja olen edelleen samaa mieltä.

”Sen joko hyväksyy tai ei, mutta jos sen antaa vaikuttaa, niin on se aika tyhjentävä ja sanattomaksi jättävä kokemus”

Koyaanisqatsissa musiikilliset kaaret ja kierrokset aina täyttyvät ja purkautuvat ilman, että siinä kuulisi tai erottaisi mitään tahattoman rikkinäistä ja hajanaista, musiikki vain täyttyy tosi luontevan kuuloisesti ja tuntuisesti. Ja vaikka en käytäkään kyseistä elokuvaa omissa töissäni välttämättä suoraan esimerkkinä, niin viittaan usein David Randall Thomin kirjoittamaan tekstiin Designing a Movie for Sound[2], jossa kerrotaan samankaltaisesta työskentelytavasta, kuin mitä Koyaanisqatsi-elokuvassa käytettiin.

Designing a Movie for Sound -tekstissä kerrotaan mm. siitä, miten leikkaamoon kannattaisi ottaa ääni ja musiikki mukaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa, jotta leikkaajalla ja ohjaajalla olisi materiaalia mitä pallotella. Tällöin he pystyisivät jo hyvissä ajoin reagoimaan ja rakentamaan elokuvaa mahdollisimman monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti ja ääni ja kuva voisivat hyötyä ja inspiroitua toisistaan. Toki se aina riippuu siitä, minkälaisesta elokuvasta on kyse ja siitä, mitä ohjaaja haluaa. Esimerkiksi joissakin elokuvissa pystyy heti leikattua kuvaa katsellessaan sanomaan, mitä se kaipaa äänellisesti. Mutta usein niissä on kysymysmerkkejä, eikä kuva osaa itsessään kertoa, mitä se kaipaa, niin sellaisia tapauksia varten olisi hyvä varautua etukäteen ja saada leikkaamoon vaihtoehtoja, jolloin kokonaisrytmin ja kokonaisuuden rakentaminen olisi luontevampaa.

Jos minun pitäisi kuvailla, minkälainen elokuva Koyaanisqatsi on, niin scifi-ystävänä luokittelisin sen dystopiaksi. Dystopia, joka on nähty kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, sellainen ”tee jotain tai muuten”-elokuva, eli hyvin ajankohtainen tänäkin päivänä, joskin nykyään sen voi nähdä enemmänkin “olisi pitänyt tehdä jotain jo kauan sitten, koska”-elokuvana.

SOFIA PANTOUVAKI

 

La vita è bella (Kaunis elämä). Ohjaus: Roberto Benigni 1997

Kaunis elämä
Kaunis elämä. Kuvan lähde: KAVI

Kun olin lapsi, isäni omisti Ateenassa ulkoilmaelokuvateatterin nimeltä Amica, joka tarkoittaa italiaksi ystävää, ja niinpä minä ikään kuin synnyin elokuviin. Odottaessani, että isä pääsee töistä, katselin kaikenlaisia elokuvia. Kokemus oli aina niin kokonaisvaltainen, kun sai nähdä elokuvat valkokankaalta, istua ulkona, katsoa ylös tähtitaivasta, haistaa jasmiinikukkien tuoksun ja tuntea maan pehmeyden jalkojen alla. Niissä hetkissä oli jotain hyvin ainutlaatuista ja erityistä, ja uskonkin, että sillä että sain mahdollisuuden katsoa lapsena elokuvia lähes päivittäin, on ollut suuri vaikutus minuun.

Mutta itse elokuvaan, joka on erityisesti vaikuttanut ja joka on minulle hyvin tärkeä. Se on italialainen elokuva vuodelta 1997 nimeltään La vita è bella (Kaunis elämä). Näyttelijä Roberto Benigni ohjasi elokuvan, käsikirjoitti sen yhdessä Vincenzo Ceramin kanssa, sekä näytteli miespääosan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran sinä samana vuonna, kun olin ollut Tsekeissä, Terezínin kaupungissa tekemässä tutkimustyötä väitöskirjaani varten. Tutkin puvustuksen, lavastuksen ja teatterin tekemisen voimaa keskitysleiriolosuhteissa, ja olin juuri aloittanut tutkimustyöni kun elokuva tuli teattereihin, joten sain olla ikään kuin suorassa dialogissa sen kanssa.

Elokuvaa on kritisoitu paljon nimenomaan siitä, että se ei ole totuudenmukainen tai realistinen, että se on tehty valtavirtaelokuvaksi, mutta minusta se menee tavanomaista Hollywood-kerrontaa syvemmälle, ja nimenomaan Benignin komediallinen näkökulma ja liioiteltu tyyli ja tapa käsitellä vakavaa aihetta fantasian ja absurdin tasolla, on kiinnostavaa. Benignin elokuvassa on monitasoista ironiaa. Hänen näkökulmansa ja lähestymistapansa selittynee sillä, että Benignillä on koomikko- ja näyttelijäntausta.

”Kreikkalainen taustani ja sen kulttuurini vaikutus on varmasti auttanut minua ymmärtämään ja hyväksymään traagisen ironian käytön ja sen voiman kun halutaan kritisoida tai kommentoida vaikeita, vakavia asioita ja aiheita provosoivien kuvien tai tarinoiden välityksellä.”

Minuun tekikin suuren vaikutuksen juuri elokuvan metataso, joka välittää omaperäisellä tyylillä uudenlaisen ja poikkeuksellisen lähestymistavan juutalaisvainoaiheelle. Kreikkalainen taustani ja sen kulttuurini vaikutus on varmasti auttanut minua ymmärtämään ja hyväksymään traagisen ironian käytön ja sen voiman, kun halutaan kritisoida tai kommentoida vaikeita, vakavia asioita ja aiheita provosoivien kuvien tai tarinoiden välityksellä. Jo Antiikin Kreikan draamoissa traagisen ironian käytön hyväksyminen ja sen oivaltaminen rakentui nimenomaan yleisön ennakkotietämykselle aiheesta.

Kaunis elämä
Kaunis elämä. Kuvan lähde: KAVI

Minusta käsikirjoituksen hienous on Benignin ja Ceramin luomassa fantasian ja jonkinlaisen myytin rinnakkaisuudessa elokuvan kauhean todellisuuden kanssa (mm. leikki, jossa voi voittaa pääpalkintona tankin, jonka päähenkilö Guido Orefice keksii selityksenä pojalleen siitä, miksi he ovat keskitysleirillä, jotta leirin kauheudet ja todellisuus eivät paljastuisi lapselle), siinä miten he liioitellun kuvailun ja komediallisen kerronnan kautta onnistuvat näyttämään ja kommentoimaan keskitysleirin absurdiutta ja siellä tapahtuvaa pahuutta. Käsikirjoituksessa käytetään sanaleikkejä, ja hyödynnetään paljon italian kielessä olevia sanoja, joilla on useita eri merkityksiä, Guido mm. käyttää niitä ylläpitääkseen illuusiota, viihdyttääkseen ja kannustaakseen poikaansa jatkamaan leikkimistä.

”Kohdatessaan juutalaisvainokokemuksen Kaunis elämä näyttää voimansa, se ei jää vain uudeksi taiteelliseksi uhrikuvaukseksi holokaustista, vaan on vahva metataiteellinen kannanotto sille, miten taiteen voimalla voi kohdata pahuuden.”

Elokuvasta on kirjoitettu paljon ja haluankin siteerata erästä lukemaani lausetta, joka erityisen hyvin kiteyttää myös minun omaa ajatustani elokuvasta: ”Kohdatessaan juutalaisvainokokemuksen Kaunis elämä näyttää voimansa, se ei jää vain uudeksi taiteelliseksi uhrikuvaukseksi holokaustista, vaan on vahva metataiteellinen kannanotto sille, miten taiteen voimalla voi kohdata pahuuden.”[3]

Pukusuunnittelusta haluaisin mainita, miten hienosti elokuvassa käytetään Commedia dell’arte-muodolle tyypillisiä värejä ja ruutu/raitakuvioita. Komedia tulee esiin nimenomaan liioitellun kirkkaissa väreissä, kuvioissa ja siinä, miten pukujen kokoja vääristellään. Esim. laiha keskitysleirivanki on puettu yli-isoon vankiasuun, jotta laihuus korostuu. Benigni hyödyntää monin tavoin karikatyyriä ja tietynlaista farssia kaikissa elokuvan osa-alueissa, esimerkiksi korostaakseen omaa näkökulmaansa tietynlaista asemaa edustavaa, tai ideologiaa omaavaa henkilöä kohtaan.

Elokuvan kaikki osa-alueet toimivat saumattomasti yhteen ja välittävät vahvoja kuvia ja tunteita. Visuaalisessa toteutuksessa löydän myös

Kaunis elämä
Kaunis elämä. Kuvan lähde: KAVI

paljon tietoisesti piilotettuja viittauksia ja yhteneväisyyksiä mm. kuvataiteeseen. Onnistun jokaisella katsomiskerralla löytämään jonkin uuden yksityiskohdan tai hetken, uusia merkityksiä. Kaunis elämä onnistuu joka kerta vaikuttamaan minut sen taidosta ja voimasta. Ja vaikka olen vuosien varrella oppinut ajattelemaan elokuvaa analyyttisemmin, samalla kun arvostukseni elokuvantekemistä ja ylipäätään kaikkia esittäviä taiteita kohtaan on kasvanut, niin silti pidän tätä edelleen taitavana, koskettavana ja hyvin vaikuttavana elokuvana.

[1] Aalto-yliopisto. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos.

[2] http://filmsound.org/articles/designing_for_sound.htm

[3] Bar-on, Gefen. 2005. ‘Benigni’s life-affirming lie: Life is Beautiful as an aesthetic and moral response to the Holocaust’, in Grace Russo Bullaro (ed.), Beyond Life is Beautiful – Comedy and Tragedy in the Cinema of Roberto Benigni, Leicester, UK: Troubador Publishing Ltd., pp. 179-200.)

 


Kirjoittaja Kaisa El Ramly on helsinkiläinen elokuvaohjaaja.