Bergman: ahkera ja ahdistunut – mutta myös lapsellinen, kiimainen, hurmaava, julma mustasukkainen ja petollinen

Ingmar Bergmanin (14.7.1918-31.7.2007) syntymästä on kulunut sata vuotta ja kuolemasta reilu kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi kuluvana syksynä on Kavissa laaja Bergman-elokuvien sarja ja myös YLE juhlistaa Bergmania. Elokuvateatteriohjelmistossa on dokumenttielokuva Bergman: ett år, ett liv.

Persona - Naisen naamio 1966. KAVA.
Persona - Naisen naamio 1966. KAVA.

Ingmar Bergman on ollut jalustalle nostettu 1900-luvun miestaiteilijamyytin loistava ilmentymä. Hänen elinaikanaan huonoa käytöstä ja egosentrisyyttä ei sopinut arvostella, niiden kun on tulkittu olevan taiteen hinta. Nyttemmin paljastukset Bergmanin käytöshäiriöistä ovat nousseet puheenaiheeksi. Onko jo ajankohtaista arvioida myös sitä, miten arvokkaasti itse ahdistustaide on ikääntynyt?

Vanha ja uusi kertomus

Mansikkapaikka 1957
Mansikkapaikka 1957. KAVA.

Ingmar Bergman on huudettu neroksi jo, kun olen ollut pikkutyttö ja kun teininä näen hänen 60- ja 70-luvun elokuviaan, en ymmärrä ahdistuneiden henkilöiden ongelmia. Elokuvakoulussa hinkkaamme leikkauspöydässä Mansikkapaikkaa (1957) hartaasti ja opimme oppikirjamaista elokuvakerrontaa, joka kelvatkoon meille, kun se kelpaa nerollekin.

Bergman mainitaan usein elokuvantekijöiden henkilöhaastatteluissa esikuvana, mutta oletan että niissä viitataan teoksiin eikä niinkään henkilöön. Henkilöihailu on kuitenkin ollut aivan oleellista Bergman-kultissa. Jotta illuusio ei särkyisi, Bergmanofiilit ovat yrittäneet selittää parhain päin erityisesti Ingmar Bergmanin natsisympatioita, joista hän itse on avoimesti kertonut.

Luen 30 vuotta kirjahyllyssä oikeaa hetkeä odottaneen Laterna magican vihdoin kannesta kanteen ja jään lähinnä hölmistyneeksi. Voiko joku olla vielä 70-vuotiaana näin täynnä itseään? Jos ei entuudestaan tunne Ingmar Bergmanin teoksia ja elämänvaiheita, ei Laterna magica kumpaakaan asiaa liiemmälti valaise. Teoksen perusteella saa kuitenkin hyvän kuvan yhdestä Ingmar Bergmanin persoonan ydinparadoksista; hän pyrkii maanisesti totuuteen ja totuudellisuuteen, mutta syöttää samalla yleisölleen pajunköyttä. Laterna magican perusteella ei siis voi tietää mitä pappilassa, teatterilla tai elokuvia tehdessä todella on tapahtunut. Teos lienee kuitenkin vilpittömästi laadittu kirjoittajan tunnemuistojen kuvaus. Se on tarina lapsesta, joka pelkää tai aavistaa, etteivät hänen vanhempansa rakasta häntä. Tämän tuskan lapsi sitten fyysisesti aikuisena ollessaan sokeasti siirtää eteenpäin omien hylättyjen puolisoittensa ja lastensa kannettavaksi.

Jos ei Laterna magica avaa Ingmar Bergmanin henkilöhistoriaa, niin internet kyllä avaa. Wikipedia-sivut ovat saatavilla Bergmanin vanhemmista, hänen sisaruksistaan, puolisoistaan ja rakastetuistaan sekä lapsistaan. Youtubeen on kokonaisuudessaan ladattu kuuluisa Dick Cavettin vuonna 1970- tekemä haastattelu, joka teki Bergmanista maailmanluokan julkkiksen. SVT:n nettitv:ssä on tunnin sunnuntaidokkari, jossa viimeisten vuosien taloudenhoitaja Anita Haglöf kertoo kokemuksistaan Fårön kärttyisen äijän lihapullanpaistajana. Myös DNA-testin vaiheet siskontytön väitettyä, ettei Karin Bergman olisi ollut Ingmar Bergmanin biologinen äiti, on dokumentoitu. Draamantajua on suvussa siis muillakin. Asiallisesta päästä ovat Ingmar Bergman -säätiön laajat www-sivut, joilla on asiantuntevasti esitelty kaikki mahdolliset Ingmar Bergmanin teokset.

Ingmar on kolmesta lapsesta keskimmäinen pappisperheessä, jossa äiti Karin suunnittelee avioeroa, mutta vanhemmat päätyvät pitämään kulissit pystyssä lasten vuoksi. Isä Erikin kirkkoammatissa ovat tärkeitä esiintyminen ja rituaalit ja sama jatkuu kotona, missä kaikkien on osallistuttava näytelmäan: Kaikessa esimerkillinen onnellinen perhe. Ajan tapaan lapsia kasvatetaan hyvään käytökseen luottaen sekä henkiseen että ruumiilliseen kuritukseen. Ingmaria torutaan mm. siitä, ettei hän osaa tai välitä erotella totuutta valheesta. Portti näiden välillä jää ikuisesti auki.

Alle kaksikymppisenä Ingmar Bergman jättää ovet paukkuen lapsuudenkotinsa. Häntä vetävät puoleensa sekä teatteri että elokuvat. Ahkeruus, oppimisenhalu ja kunnianhimo työelämässä eivät vähennä yritteliäisyyttä myöskään naistenkaadossa. Ingmar Bergman päätyy avioliittoon viidesti ja siinä sivussa hänellä on aikaa ja energiaa pienempiin ja suurempiin rakkaussuhteisiin siinä määrin, että lapsia syntyy kaikkiaan yhdeksän. Nuorempana solmitus avioliitot ovat lyhyitä eikä kiireisellä miehellä ole aikaa pitää yhteyttä lapsiinsa. Viimeinen avioliitto kestää puolison Ingrid Bergmanin vuonna 1995 tapahtuvaan kuolemaan asti.

Merkittävä vaihe Ingmar Bergmanin elämässä on ollut vuonna 1976 verovilppiepäilystä alkunsa saanut suurieleinen kotimaan hylkääminen. Bergmanit asuvat seitsemän vuotta Münchenissä, josta käsin sekä Ingmar Bergmanin teatterityö että elokuvanteko jatkuvat. Bergmania pidetään kuitenkin niin merkittävänä, että Ruotsin ylin valtionjohto houkuttelee hänet takaisin kotimaahan. Sovittelun eleenä hänelle annetaan Dramatenin johtajuus. Vastalahjaksi Putte (Ingmar Bergmanin lapsuuden lempinimi) sitten päästää sisäisen lapsensa valloilleen ja huvittelee saamalla harkittuja, mutta autenttisen oloisia raivokohtauksia Dramatenin henkilökunnalle. Valtansa huipulla hän sortuu kiusaamaan itseään heikommassa asemassa olevia.

Seitsemäs sinetti 1957
Seitsemäs sinetti 1957. KAVA.

Ruotsissa Begmanin kuolinpäivänä 30.7. ensi-iltansa saanut ja Suomessakin teatterilevityksessä oleva Jane Magnussonin ohjaama dokumenttielokuva Bergman: yksi vuosi, yksi elämä (2018) on juhlaelokuva, mutta siinä tuodaan esille myös Ingmar Bergmanin käytöshäiriöitä. Elokuvan nimi viittaa siinä esitettyyn tulkintaan, että Bergmanin taiteilijauran kannalta vuosi 1957 on ollut käänteentekevä. Tällöin valmistuvat elokuvat Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka – parin muun ohella ja myös teatterityössä Bergman saavuttaa paljon. Ehkä siksi että olen ennen elokuvan katsomista paneutunut Bergman-aineistoon melko ahkerasti, jää elokuvan vaikutus haaleaksi. Elokuva toistaa kiltisti perinteisen kertomuksen taiteilijanerosta ja orastava kertomus valtaansa väärinkäyttävästä lapsiaikuisesta on liitetty siihen kuin todisteeksi siitä, että ajan hengessä ollaan.

Kun tarkastelee Jane Magnussonin yhdessä Hynek Pallasin kanssa ohjaamaa tv-sarjaa Tresspassing Bergman vuodelta 2012. (Materiaalista on koostettu myös elokuva Tresspassing Bergman 2013.), asenneilmastossa puolessa vuosikymmenessä tapahtuneen muutoksen huomaa selvästi. Tresspassing Bergmanissa iso määrä elokuvan kuninkaallisia vannoo uskollisuutta Bergmanille ja todistaa hänen suuruudestaan. Matkailunhaluinen joukko tähtiä myös jalkautuu Fåröön pyhimpään eli Hammars -taloon päästäkseen autenttisen Bergman-kokemuksen äärelle. Vaikuttunut Alejandro González Iñárritu sanoo: ”Jos elokuva olisi uskonto, tämä paikka olisi Mekka.” Ööö… miten niin jos?

Matopurkin avaa Thomas Sjöberg  paljastuskirjallaan Ingmar Bergman: en berättelse om kärlek, sex och svek (2014). Sjöberg on tehnyt kirjansa ilman pääsyä SFI:n yhteydessä toimivan Ingmar Bergman -säätiön hallinnoimaan Bergmanin henkilökohtaiseen arkistoon. Hänellä on kuitenkin ollut käytettävissään Ingmar Bergmanin äidin Karin Bergmanin päiväkirjat ja myös osa Ingmar Bergmanin lapsista on suostunut yhteistyöhön. Sjöberg käy läpi Bergmanin henkilöhistoriaa, joka 40-luvulta 70-luvun alkuun on yhtä lemmenkarsellia ja vastuunpakoa. Hänen mukaansa Bergmanin ongelmana on ollut tunne, että intohimoiset naissuhteet ovat olleet luovuuden edellytys. Sjöberg päätyy kirjassaan lopputulemaan, että Ingmar Bergman oli paskiainen. Hän kirjoittaa: ” Så svaret på frågan hur man bäst formulerar eftervärldens dom är förmodligen att Bergman var både och, och allt däremellan, inte minst en riktig skitstövel.”

Teoksessaan Bergman: muistelma (2008) Jörn Donner kuvaa Donnerin ja Bergmanin elämänpolkujen risteilystä vuosien varrella. Jörn Donner on Suomen paras ensikäden Bergman-tuntija, mutta on hän myös Suomen paras Donner-tuntija ja avautuukin teoksessaa lähinnä itsestään, mutta sekin on mielenkiintoista. Donnerin kertomus on aina häpeämättömän subjektiivinen, mutta häneltä eivät mene fakta ja fiktio sekaisin, tarkoituksella eikä vahingossa, toisin kuin Bergmanilla. Kirjoittaessaan itsestään Laterne magicassa Ingmar Bergmanin myös haukkuu, nimittelee ja vähättelee itseään, mikä tuntuu epäuskottavalta ja turhalta. Sen sijaan Jörn Donner ei koskaan vähättele itseään, joten kaikessa minäkeskeisyydessään hän vaikuttaa rehelliseltä.

Bergman-kylpy

Katson muutamia Ingmar Bergmanin elokuvia ja ne valikoituvat Keravan kirjaston saatavuuden mukaan. Päädyn katsomaan elokuvat Kuin kuvastimessa (1961), Kuiskauksia ja huutoja (1973), Syyssonaatti (1978), Fanny ja Alexander (1983) sekä tv-sarjan Kohtauksia eräästä avioliitosta (1974). Seitsemäs sinetti (1957) ei ollut kirjaston kokoelmissa.

Kuin kuvastimessa on Bergmanin ensimmäinen Fårössä kuvattu elokuva. Eri syistä ja/tai epämääträisesti ahdistuneita henkilöitä elokuvassa on vain neljä, keskeisenä Karin (Harriet Andersson), jolla on ahdistuksen lisäksi on parantumaton mielisairaus. Siihen liittyen tai mahdollisesti vain naisessa olevan perisynnin takia Karin viettelee veljensä. Harriet Andersson on vaikeassa roolissa täysin suvereeni.

Elokuvasta näkee, että se on ollut halpa, mutta se on huolella tehty, kaunis ja hengittää arvokkaasti. Ei ihme, että aikalaiset alkoivat kopioida Bergmanin sekä visuaalista että sisällöllistä tyyliä. Miesten ongelmat liittyvät eksistentiaalisiin kysymyksiin, ammatilliseen menestymiseen ja häidän välisiinsä suhteisiin. Karin näytetään selittämättömänä, hänen sairautensa on tarinassa parantumaton ja hän on vaarallinen.

Kuiskauksia ja huutoja 1972
Kuiskauksia ja huutoja 1972. KAVA.

Kuiskauksia ja huutoja (1973) on myös erittäin halpa tuotanto, joka on kuvattu kokonaisuudessaa eräässä huonokuntoisessa kartanomaisessa talossa, jossa elokuvantekijät saivat vapaat kädet tilojen käsittelemiseen. Tuloksena on kuuluisa puna-musta-valkoinen kamarielokuva.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopulle ja parempiin piireihin. Agnes (Harriet Andersson) tekee hitaasti kuolemaa seuranaan kaksi siskoaan Karin (Ingrid Thulin) ja Maria (Liv Ullmann) sekä palvelija Anna (Kari Sylwan). Heitä kaikkia ahdistaa.  Agnes kuolee ja siskot jatkavat uhdistunutta elämäänsä muualla. Harriet Andersson on vaikeassa roolissa täysin suvereeni.

Syyssonaatissa Charlotte (Ingrid Bergman) on maailmanluokan pianisti, joka elämänkumppaninsa kuoltua tulee tyttärensä Evan (Liv Ullmann) luokse kylään pappilaan. Äidille yllätyksenä toinen tytär, vaikeasti sairas (mahdollisesti MS-tauti) Helena (Lena Nyman) on majoitettu vinttihuoneeseen. Tarina on alusta lähtien pahaenteinen ja henkilöiden peitelty ahdistus kaivetaankin lopulta huolellisesti esiin. Ahdistuksen syynä on työlleen omistautuva äiti.

Fanny ja Alexander 1982
Fanny ja Alexander 1982. KAVA.

Fanny ja Alexander (1982) on erittäin kallis tuotanto. Roolihenkilöitä on valtavasti, minkä lisäksi joka paikassa pyörii avustajia. Lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole nuukailtu. Paikallista teatteria pyörittävä Ekdahlien kolmen sukupolven perhe elää juomalaulujen ja piirileikkien täyttämää koristeellista ja riemukasta elämää ja elokuvan koko ensimmäinen tunti seurataankin perheen joulunviettoa. Noin puolessa välissä elokuvaa tarinan sävy muuttuu uhkaavaksi, kun Fannyn ja Alexanderin leskeksi jäänyt äiti Emilie (Ewa Fröling) avioituu paikallisen piispa Vérgeliuksen (Jan Malmsjö) kanssa ja mies osoittautuu ihmishirviöksi, jonka tuhovoiman alta Emilien ja lasten on paettava. Fannyn ja Alexanderin ansiosta Suomessa on yksi Oscar-patsas. Fanny ja Alexander ei ole ahdistava elokuva, eivätkä sen aikuishenkilöt ole ahdistuneita. Sen sijaan elokuvan lapsihenkilöihin istutetaan ahdistuksen siemenet heidän kokiessaan vankeutta, mielivaltaa ja kohtuuttomia ja/tai aiheettomia rangaistuksia.

Kohtauksia eräästä avioliitosta (1974) on kuusiosainen tv-sarja, mutta siitä on leikattu myös pitkä elokuva teatterilevitystä varten. Tuotanto on ollut jopa Bergmanin mittapuulla poikkeuksellisen halpa, mutta se näkyy oikeastaan vain interiöörilavasteiden viitteellisyydessä. Valittu intiimi kuvaustyyli sopii hyvin tarinaan, jossa seurataan erään ihmissuhteen vaiheita usean vuoden ajan. Alussa psykoteknisen instituutin dosentti Johanin (Erland Josefson) ja avioerojuristi Mariannen (Liv Ullmann) avioliitto näyttää olevan liian hyvä ollakseen totta. Ensin nousee pintaan epämääräinen ahdistus ja sitten myös julmuus. Näyttelijät ovat loistavia ja kerronnan intensiteetti pettämätön.

Tämän satunnaisotannan elokuvista parhaiten aikaa on mielestäni kestänyt Kohtauksia eräästä avioliitosta. Fanny ja Alexander ei ole yhtä ainutlaatuinen ja sen lumo saattaa olla liian sidoksissa katsojan kiinnostukseen Ingmar Bergmanin henkilöä kohtaan, vaikkei tarina faktojen tasollla paikkansapitävä olekaan. Kamarielokuvat Kuin kuvastimessa, Kuiskauksia ja huutoja sekä Syyssonaatti ovat kaikki tuoreen tuntuisia elokuvia. Niissä kuvaus on keskittynyttä ja ilmavaa, kuvakerronta oivaltavaa ja rohkeaa, näyttelijäntyö intensiivistä ja tarkkaa.

Vanha ja uusi normaali

Ingmar Bergman on ollut elinaikanaan tunnettu Ruotsin ulkopuolella ennen kaikkea elokuviensa ansiosta. Laterna magican ja muiden lähteiden valossa vaikuttaa siltä, että teatterityö on ollut Ingmar Bergmanille vähintään yhtä tärkeää kuin elokuvien tekeminen. Uran alussa teatteri on antanut taloudellista vakautta, mutta lopulta huomattavan vakavaraisuuden on mahdollistanut elokuvien kansainvälinen levitys. Ingmar Bergman on ohjannut teatterissa klassikoita, mutta tehnyt elokuvat pääsääntöisesti omista teksteistään. Näyttelijänohjauksen oppii parhaiten teatterissa, mutta Bergmanin tavaramerkki, lähikuva on mahdollista vain elokuvassa.

Kuva: Laura Kunnas
Kuva: Laura Kunnas

Ingmar Bergman on kuvannut porvarillista elämäntapaa, usein etuoikeutettuja ja menestyviä ihmisiä, joilla on aikaa eksistentialistisen ahdistuksen kokemuksiin. Katsojalle, joka odottaa elokuvatarinalta, että sen henkilöt ratkaisevat ongelmansa, on Bergman vaikeaa katsottavaa. Hänen elokuvansa päättyvät aina jonkinlaiseen uuteen tilanteeseen, mutta välillä ahdistuksen kaikkoaminen on esitetty hyvin viitteellisesti ja usein katsojalle jää tunne, ettei draama ole ohi. Hänen elokuviaan on arvostettu ja epäilemättä ne ovat joihinkin otollisiin katsojiin tehneet syvän vaikutuksenkin, mutta on vaikea kuvitella, että yleisö olisi niitä rakastanut. Jos eivät Ingmar Bergmanin elokuvat nouse yhä uudelleen katsottaviksi käyttöklassikoiksi, niin epäilemättä niillä ainakin on pitkä elämä arkistonäytöksissä.

Ingmar Bergmanin käsikirjoitusten poikkeuksellisesta elinvoimasta korkeakulttuurin kontekstissa ovat kuitenkin todisteena elokuvakäsikirjoituksien valtava maailmanlaajuinen suosio teatteriesitysten, oopperoiden ja tanssiesitysten pohjana. Tähän mennessä suosituin on Kohtauksia eräästä avioliitosta, josta Ingmar Bergman -säätiön tietojen mukaan on tehty 98 produktiota. Syyssonaatti on dramatisoitu 54 kertaa ja Kesäyön hymyilyä 32 kertaa. Ingmar Bergman onkin elokuvantekijä, jonka käsikirjoituksista on tehty maailman eniten näyttämösovituksia.

Ingmar Bergmanin henkilökulttia voi tarkastella ajan hengen ja sitä ylläpitävän joukkopaineen ilmentymänä. Neroksi julistaminen, siihen liittyvä rajaton oikeus kusipäisyyteen ja seurannut pidäkkeetön mielivalta sekä melkein täydellinen luopuminen lastensa kasvatusvastuusta näyttävät nyt sekä hölmöltä että vaaralliselta, mutta ne ovat olleet aikansa normeja. On epätarkoituksenmukaista nostaa Ingmar Bergman tikunnokkaan ja syyttää yksin häntä, jos käytöksen mahdollistajana oli koko maailman taide-eliitti. Vastuu yksittäisen ihmisen teosta voi olla kollektiivinen. Tärkeää onkin että mahdollisimman moni käsittää ja hyväksyy oman osuuteensa kollektiivisessa syyllisyydessä, koska vain silloin tuhoisa normi voidaan purkaa. Kun ihailtu henkilö lasketaan jalustalta, myös hänen työnsä arvioidaan uudelleen. Repivän prosessin seurauksena etuoikeutettu henkilö kuitenkin lopulta inhimillistyy ja Ingmar Bergmanin tapauksessa tämä voi lisätä hänen taiteensa elinvoimaa ja kiinnostavuutta. Koska Ingmar Bergman on ollut maailmanluokan taide-elokuvanero, käynnissä oleva Bergmanin uudelleenarviointi voi myös edesauttaa taiteessa vallitsevan neromyytin purkua laajemminkin.

 


Marjo Valve

kirjoittaja on työtön työnhakija